Tuntematon sarjakuvapiirtäjä

Kirjojen lukeminen edistyy vinhasti, lukuunottamatta yhtä käännettä. Huomasin viihtyväni omistamani 16 Agatha Christie -dekkarin parissa niin hyvin, että päätin ruveta keräämään hänen tuotantoaan. Christie on liian helppo keräilykohde. Hänen kirjojaan löytyy joka paikasta. Olen hommannut niitä 32 lisää, ja enää puuttuu 18 (jätän väliin novellikokoelmat, Mary Westmacott -nimellä julkaistut romaanit ja Christien elämäkerran). Kaikki hankitut täytyy tietysti lukea nyt. Eli tämmöinen pitkä välietappi tuli. Luen kirjan päivässä, joten pääsen jatkamaan Arthur C. Clarkella kuukauden päästä.

Kerään myös puuttuvia Shakespeareja. Joitakin on löytynyt, ja kuusi puuttuu vielä. Sen 50 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan käytin Othelloon, joka maksoi lähes 44 euroa. Kun vielä valitsin 4,20 euroa maksaneen postitustavan pakettiautomaattiin, niin tulihan se viisikymppiä melkein täyteen.

Kulutin tämänvuotisen Smartum-saldon neljään teatterilippuun. Olen jo katsonut Samuel Beckettin klassikkonäytelmän Huomenna hän tulee Aleksanterin teatterissa, Jumalat Kansallisteatterissa ja En lysande idé -farssin Svenska Teaternissa. Muistelisin, että olisin joskus koulussa - yläasteella kenties - nähnyt jonkin vierailleen amatöörinäyttelijäryhmän version Beckettin näytelmästä. Tai sitten ei. Jotain kautta joka tapauksessa olen nuorena törmännyt tuohon näytelmään. Kun kävin läpi päiväkirjojani, en kyllä löytänyt siitä mitään mainintaa missään, vaikka voisin vannoa, että johonkin merkintään kirjoitin muutaman sanan tuosta näytelmästä. Halusin opiskella tuota näytelmää kunnolla, joten päätin käydä katsomassa sen. Vain kolme esityskertaa. Martti Suosalo tuntui tehneen sen ihan pikku sivuprojektina Luolamies-shownsa ohella. Itse näytelmästä ei jäänyt hirveän kummoista makua suuhun. Minun piti lukea siitä kirjoitettu englanninkielinen Wikipedia-artikkeli, ennen kuin ymmärsin näytelmän idean ja olemuksen.

Jumalat häikäisi visuaalisuudellaan. Piti vielä kerrata Oidipuksen elämää yhdestä omistamastani kirjasta, jossa on kreikkalaisia jumaltaruja. Oidipuksen tarina on aika yksinkertainen ja nopeasti kerrottu, mutta ehkä kirjassa oli tarinaa lyhennetty ja mutkia oiottu. En lysande idé oli mielettömän hauska, koko yleisö ulvoi naurusta minkä jaksoi. Avopari, himokas naapuritantta, kolme täsmälleen saman näköistä miestä, valheita ja tukku väärinkäsityksiä, siinä puitteet. Vaativan kolmoisroolin vetänyt Dennis Nylund hämmästytti nopeilla asunvaihdoillaan. Häntä avustettiin kuminukella ja jollakulla stand-inilla, joka oli kammattu ja vaatetettu hänen näköisekseen, ja josta yleisö näki vain selkäpuolen.

Yksi teatterilippu on vielä jäljellä. Vappuaattona menen Kaupunginteatteriin katsomaan Moulin Rouge -musikaalin. Tulee hauska vappu.

Työ Levyt- ja Levyt plus -tiedostojen parissa jatkuu vielä monta kuukautta, mutta koko ajan kevyempänä. Nyt alkaa jäädä enemmän aikaa piirtämiseen ja lukemiseen. Olen murehtinut sitä, ettei Tsirps edisty nopeammin. Asia toivottavasti alkaa nyt korjaantua. Tällä hetkellä kuuntelen valikoidusti kokonaan tai osittain kuuntelematta jääneitä albumeja, lähinnä sen verran kuin Discogsissa kykenee suoraan kuuntelemaan. Jotain haen sentään YouTubesta ja imuroin Soulseekistä. Kuuntelun ohella tietysti teen tarpeelliset muokkaukset Works- ja Word-tiedostoihin, ja aikaa jää vielä muihin puuhiin.

Olen vuodesta 2010 lähtien tehnyt koko ajan urakalla kaikenlaista mitä mieleen on juolahtanut:

Kaksi elämäkertateosta - yhteismitta 700 sivua

1970-1972 julkaistun Suomalainen MAD -lehden sisältöluettelot

Sarjakuva-arvosteluja Kvaak-foorumille

Kaikkien Helsingin Sanomien vuosien 1927-1997 numeroiden selailu, vuosiraporttien kirjoittaminen ja täydellinen luettelo Hesarissa julkaistuista pitempiaikaisista sarjakuvista

Katsaus vuosien 1984-1993 MikroBITTI-lehtiin sekä niiden skannausten laittaminen jakoon Google Driveen

Vanhojen Suomen Kuvalehtien selailu ja täydellinen sarjakuvaluettelo

Kuvittajat ja pilapiirtäjät Suomen Kuvalehdessä

Katsaus Ilta-Sanomien Kuukauden kotimaisiin sarjakuviin 1986-2021

Kvaak-foorumin piirros- ja sarjakuvagallerian pelastaminen - 4035 työtä kaikkiaan 7392:sta, jotka sinne laitettiin

Katsaus tv-sarjoihin ja muihin telkkariohjelmiin, joita 1980- ja 1990-luvulla katselin

Vuosien 1960-1979 Aku Ankka -lehtien lukeminen

Naavametsäläiset-sarjakuva ym. sarjakuvaprojektit

Kaiken ohella vielä elokuvia, musiikin kuuntelua ja äänittämistä, mp3-tiedostojen keräämistä ja kansioiden kokoamista tietokoneelle, Discogsissa työskentelyä, Legatio Musica -blogiin kirjoittelua (Stiff Records -ja Johanna-singlekatsaukset, Levyhyllyni Tarinat kaikkine musiikkilehtiskannauksineen)...

On alkanut tuntua siltä, että ansaitsisin jonkinlaisen kiitoksen kaikesta työstä. Mutta tuntuu siltä, ettei ketään kiinnosta mikään, mitä teen. Työpaikalla miehet puhuvat urheilusta ja autoista, joku ehkä joskus maailmanpolitiikasta ja -taloudesta. Naisten jutut pyörivät työhön liittyvissä asioissa tai omissa pikku ympyröissä. Mukavat persoonallisuudet, jotka värittivät minun siivousaluettani vuosina 2016-2017 ovat lähes kaikki hävinneet, ja tilalle on palkattu värittömiä tyyppejä jotka eivät paljon puhele.

Eikö ihmisiä enää kiinnosta mikään? Ovatko kaikki suomalaiset juntteja ja poroporvareita? Minulla on vaikeuksia ottaa sen verran kontaktia muihin ihmisiin, että saisin tietää, tekevätkö he vapaa-ajalla muutakin kuin vain möllöttävät ja näpräävät puhelimiaan ja katsovat telkkaria. Kun katson ympärilleni, näen joka paikassa tylsän harmaita ihmisiä, jotka eivät näytä nauttivan elämästään, ja eriasteisia sekopäitä, jotka eivät ole enää tässä maailmassa. Vastaavasti kukaan ei osoita kiinnostusta minua kohtaan. Minulla on koko ajan tarve tuoda itseäni esille ja kertoa kaikki itsestäni, mutten saa mitään ulos suustani - koska kukaan ei ensin kiinnitä huomiota minuun. En minä ole hiljainen koska minua ei muka kiinnostaisi keskustella, vaan olen hiljainen siksi, etten saa muilta ihmisiltä ensin sitä tarvitsemaani signaalia, joka saisi minut avautumaan. Se olisi vain pieni signaali, se ei vaatisi kovin kummoista vaivaa muilta ihmisiltä... mutta onko se silti ylivoimainen juttu muille? Toisaalta koen eläväni itsekin aivan toisessa maailmassa kuin muut. Ihmiset, joita näen päivittäin, puhuvat vain asioista, jotka minä koen tylsiksi. Jos minä puhuisin siitä mikä minua kiinnostaa ja siitä mitä teen vapaa-ajallani, muut tietysti ajattelisivat, että tuon tylsempää ei voisi ollakaan. Aivan varmasti ajattelisivat.

Silti elättelen tässä haavetta, että minua haastateltaisiin PlanInfossa. Siitä tulisi antoisa haastattelu, kunhan vain onnistuisin laimentamaan itseäni niin paljon, että haastattelu voitaisiin julkaista siinä lehdessä.

Työpaikan tauoilla, kun muut vain tuijottelevat mykkinä puhelimiaan, minä mietin meneillään olevia projektejani, sitä, missä tahdissa teen niitä, milloin ne valmistuvat jnpp. Minusta on tullut piinkova aikatauluttaja. Tai sitten mietin jotain muuta mitä mielessä sattuu sillä hetkellä pyörimään.

Yritän kiinnostua mahdollisimman monesta asiasta ja täyttää elämäni mahdollisimman monella jutulla. Koetan koko ajan miettiä uusia asioita, joilla täyttää vapaa-aikaani. Yritän arvostaa mahdollisimman paljon kaikkea, toisin kuin ihmiset yleisesti (tältä minusta tuntuu). Minulla on uskomaton elämäntarina, jonka voisi painaa sanomalehteen esimerkkinä siitä, miten lapsen kasvattaminen voi mennä pieleen. Kuolenko ilman että kukaan saa tietää sitä?

Kirjoitan nettiin kaikesta siitä, mistä haluaisin keskustella. Sarjakuvista, musiikista, kirjallisuudesta, elokuvista, piirretyistä, vanhoista telkkarisarjoista, teatterista, taiteesta, tietokoneista, maapallon tilasta, ihmisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta tässä maailmantilanteessa. Maailmankatsomuksellisista asioista. Haluan kulturelleja ja sivistäviä juttuja. Haluan oppia ja tietää asioita. Jos jollakulla on kiinnostava elämäntarina, kuuntelen mielelläni. 

Minun pitäisi päästä ihan toisenlaisiin sosiaalisiin ympyröihin. Minun pitäisi päästä purkautumaan persoonana, ja sitä varten tarvitsisin ympärilleni ihmisiä, jotka ovat sen verran eloisia, että saisin itsekin itsestäni ulos kaiken, mitä tähän mennessä olen vain kätkenyt. En osaa itse tuoda persoonaani esille, vaan täytyy olla jokin ulkopuolelta tuleva yllyke. Enojeni Matin ja Timon kanssa olen parhaimmillani, heidän kanssaan ollessani saan itsestäni enemmän kaikkea ulos. Enojeni kanssa minulla synkkaa parhaiten. Heidänlaisiaan ihmisiä tarvitsisin ympärilleni enemmän. Myös Britta-tätini - silloin kun hän vielä eli - kanssa kävin henkeviä keskusteluja. Minulla on ollut maailman parhaat sukulaiset.

Edes äitini ja isäpuoleni eivät tiedä minusta paljoakaan. Se johtuu lähinnä siitä, että puhun heidän kanssaan ruotsia. Ruotsinkielen taitoni on rapistunut, koska en ole tarvinnut sitä niin paljon kuin suomenkieltä. 13-21-vuotiaana kirjoitin päiväkirjanikin alusta lähtien suomeksi. En pysty kertomaan omista vapaa-ajan puuhistani kuin vähän ja pintapuolisesti, koska ruotsinkielen taitoni ei riitä tarkempaan selostukseen. Ulosantini on sillä kielellä heikko. Sen sijaan suomeksi osaan puhua vaikka kuinka vuolaasti ja luovasti. Kirjoittaminen on minulle ehdottomasti se luontevampi tapa ilmaista itseäni, puhumistaidon harjaannuttaminen on jäänyt vähemmälle. Olen vuosien mittaan koulinut itsestäni hyvän rutiinikirjoittajan. Kun kirjoitan suomenkielistä tekstiä, minun ei tarvitse paljon ajatella. Pääni osaa tuottaa hyvää tekstiä nopeasti. Se auttaa puhumisessakin. Minulla ei ole puhemaneereja, usein puheessa toistuvia täytesanoja. Inhoan sellaisten kuulemista muiden puheessa. "Tota noin niin", "niinku" ja "tuota"... tuollaista joudun kuulemaan töissä joka päivä, ja se ärsyttää minua. Minun ei tarvitse paljon miettiä sanojani, kun puhun. Nämä blogikirjoituksenikin ovat syntyneet ripeästi. Jälkeenpäin saatan kyllä korjailla, täydentää ja selkeyttää tekstiäni pitkäänkin.  

Äiti ja isäpuoli eivät vieläkään tiedä, että minulta julkaistaan sarjakuvaa työpaikan lehdessä. Minulla oli pari PlanInfon numeroa mukanani Partion suvun juhlissa Villa Pentryssä, Matinkylässä, viime vuoden elokuussa. Ei tullut kuitenkaan sopivaa hetkeä ottaa lehtiä esille. Sain kerrotuksi vain silmälaseistani. Nyt lehti on muuttumassa pelkästään digitaaliseksi, mikä laskee huomattavasti motivaatiotani piirtää siihen mitään.

Kvaakissa, omassa Aaltotie-viestiketjussani, ilmoitin Naavametsäläiset-sarjakuvani valmistumisesta lokakuun ensimmäisenä viime vuonna. Pyysin selkeästi palautetta. Nada. Kukaan ei ole kirjoittanut sinne sanaakaan. Eikä ole aaltotie.comissakaan kukaan lähettänyt kommentteja. Tässä vaiheessa olen jo kihissyt raivosta ja turhautumisesta.

Ilmoitin Kvaakissa myös Kielletty rakkaus -sarjakuvasta, laitoin näytteen Hypokritonista, Mutatoituneesta metsästä ja Ruutihampaista, ja kun galleria oli vielä olemassa, laitoin sinne yhden Ruutihampaat-sivun. Eipä juuri kukaan viitsinyt lotkauttaa korvaansa. Enkä vieläkään tiedä, miksei.

Tänä vuonna en ole Kvaakia vilkaissut muuten kuin tarkistaakseni, että nuo ylläolevat linkit vielä toimivat. Olen hylännyt sen foorumin täysin.

En selaa enää muutenkaan paljon nettiä. En ehdi kaikilta projekteiltani. Ei minulla ole oikein muita vakiosivustoja kuin Discogs.

Kun piirsin Naavametsäläisiä, ajattelin, että jos se sarjakuva onnistuu herättämään huomiota ja saan siitä rakentavaa kritiikkiä, voin tehdä Tsirpsistä hyvinkin kaupallisen ja helposti tykättävän sarjakuvan. Jos taas ei huomiota heru, teen Tsirpsistä silkkaa käsittämätöntä sekoilua. Eihän sitä kukaan kuitenkaan lue. Niinpä Tsirps tulee olemaan juurikin sekoilua, jota en viitsi mainostaa senkään vertaa mitä koetin Naavametsäläisiä rummuttaa. Sanon Tsirpsin kautta vain, että "Haistakaa paska, joka ikinen!".

Haluan ihan oikeasti herättää huomiota sarjakuvillani. Ei minulle ole tärkeää päästä julkaistuksi johonkin lehteen tai sarjakuva-albumiin, voin tyytyä pelkkään nettisarjakuvien tekemiseen. Mutta jos jonkinlaisen molskahduksen onnistuisin Suomen sarjakuvaskenessä aiheuttamaan, elämälläni olisi tarkoitus. Olen vain huono tuomaan itseäni esille.

Suomalainen yhteiskunta tuntuu täysin lamaantuneelta. Kaikki hauska tuntuu kadonneen tästä maasta. Täällä ei tapahdu mitään. Koko maa polkee paikoillaan. Arkielämä on sinnittelyä ja selviytymistä. Ihmisillä on koko ajan vaikeampaa. Sanomalehtiartikkeleista puolet saa haukottelemaan ja puolet ahdistumaan. Ellei minulla olisi kaikkia omia vapaa-ajan puuhiani, minäkin olisin melkein naru kaulassa kiikkumassa. Teen lapsellisiakin juttuja kotonani, mutta minulla on hauskaa niiden parissa. Ainakin elän, juuri sillä tavalla kuin haluan. Kaikki lähtee sydämestäni. Juuri tällainen haluan olla. Toteutan itseäni. Olen levoton, äärimmäisen luova sielu, jolla on joka hetki oltava jotain tekemistä. Silti, jos joku muu katselee minua, näyttäydyn vain tylsänä, jäykkänä ja mitäänsanomattomana tyyppinä, koska koko persoonallisuuteni pyyhkiytyy näkymättömiin silloin kun en tee mitään omaa juttua. Onnistun mestarillisesti kätkemään muiden nähden kaiken, mikä tekee minusta erikoisen yksilön. Tahtomattanikin. Jos joku seuraisi minua tarkkailukameralla aamusta iltaan, hän saisi yllättyä. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä teen. Kaikkien pitäisi tietää. Saisivat selville, millä tavalla Suomessa voi vielä pitää hauskaa.

Tuntuu melkein surulliselta, että jollain tavalla kaipaan 1990-luvun lama-aikaa. Silloin vielä tuntui siltä, että Suomen meininkiä jaksoi seurata mielenkiinnolla. Silloin oli vielä ilmiöitä, vaikkei siitä kaikesta ole hirveästi jäänyt käteen.

En osaa ottaa kantaa siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Minulla ei ole kummoisia mielipiteitä mistään. Seuraan vain sivusta maailman tapahtumia ja olen koko ajan peloissani. Lievennän pelkoani omilla harrastuksillani ja vapaa-ajan projekteillani.

https://www.youtube.com/watch?v=wHylQRVN2Qs&pp=ygUOc3RpbmcgcnVzc2lhbnM%3D

 

25.12.2015 - 28.12.2015 - Jouluaatto - sain selville lapsuustraumani!

 25.12.2015

Kello on puoli tuntia yli puolenyön, joulupäivä on alkanut ja minä tulin juuri vanhempieni luota... sanoisinko henkisesti valaistuneena. Siellä nimittäin keskustelu kääntyi käsittelemään rankkoja asioita minun menneisyydestäni. Yhtäkkiä tajusin kaiken. Tajusin, miksi olin lapsena niin omituinen, miksi minulla oli teininä niin vaikeaa. Olen miettinyt kaikkia omituisia juttuja itsessäni, ja kaikkia ongelmia, joita minulla on ollut henkisellä puolella, ja jokaiselle asialle löytyi selitys siitä mitä kuulin vanhempien luona. Pystyn nyt luomaan täydellisen psykologisen kuvan itsestäni.

Olen ajatellut, että elämäkertaani pitäisi täydentää. Vasta sen kirjoittamisen myötä aloin jälkeenpäin ymmärtää monia asioita. Haluaisin saada ne mukaan Sukuni viimeinen -teokseeni. Kuulin eilen paljon juttuja, mutta en halua kertoa niitä tässä, vaan panttaan niitä kunnes päivitän elämäkertaani. Ongelmana tosin on, että kun 2013 muutin tänne Vaasankadulle, kaksi muistitikkua hävisi jonnekin tavoittamattomiin. Toisessa niistä oli mm. elämäkertani materiaali, skannaukset kuvituksista, teksti sekä Notepadilla että Wordilla, kuvien kanssa ja ilman. PDF-tiedoston olen saanut takaisin, lataamalla sen tuolta netistä. Jonkinlainen Word-tekstitiedostokin on, semmoinen jossa on koko tekstiosuus. Pieni osa kuvamateriaalista on peräisin päiväkirjoistani, jotka ovat nyt ullakolla jossain niistä monista pahvilaatikoista. Sen takia olen ruvennut raivaamaan ullakkoa, että löytäisin ne päiväkirjat. Haluan myös eroon Commodore 64:sta, että olisi vähemmän tuota roinaa.

 

Huokaus... Kello on nyt kohta puoli 12, olen saanut nukutuksi, ja nyt kun olen värittämässä 66. YKS-sivua en voi olla ajattelematta lisää eilistä keskustelua. Oli vielä asioita, joita en saanut sanotuksi. Frejllä on ollut laivanrakennusinsinöörin työnsä ohella koko ajan harrastuspohjalta vastuutoimi koulujen tausta-aktiivina. On jutellut oppilaiden ja opettajien kanssa ja yrittänyt parhaansa mukaan auttaa niitä oppilaita joilla on vaikeuksia. Niin Granhultsskolanissa, Hagelstamska högstadietissa kuin myös Gymnasiet Grankulla samskolassa, eli kaikissa niissä kouluissa joissa kävin. Hän tekee sitä edelleen.

Hän mainitsi, että jopa Kauniaisten kouluissa hän on joutunut huomaamaan miten erilaisista taustoista oppilaat ovat lähtöisin, miten erilaiset kotiolot heillä on. Niin, Kauniaisissakin on monenmoista, jopa huume- ja alkoholistiperheitä, kuulemma. Tämä näkyy sitten oppilaissa ja heidän koulunkäynnissään ja menestymisessään. On niitä oppilaita, jotka saapuvat kouluun joka aamu Mersun kyydissä isin kuskaamina, ja sitten niitä jotka joutuvat kamppailemaan ongelmaperheissä. Tästä tuli minulle mieleen, että koulussa minäkin huomasin että muutamat oppilaat - omat luokkatoverit esimerkiksi - ovat selvästi sen oloisia että kotona ei taida olla asiat hyvin. Olin juuri varovasti viemässä puheenaihetta siihen suuntaan, että tietääköhän Frej miksi yläasteella esim. Sami Rantanen oli niin kummallinen tyyppi ja miksi lukiossa Titti Gylling tuli mielisairaaksi. En ehtinyt tähän kohtaan ennen kuin Frej jo jatkoi puhumista ja käänsi aihetta sitten toiseen suuntaan.

Titti ei sekaisin ollessaan katsonut ketään silmiin. Muistan, kun lukiossa kerroin hänelle jonkin asian joka minua oli pyydetty hänelle kertomaan. Titti ei katsonut ollenkaan minuun päin, vaan jonnekin minusta katsoen takavasemmalle.

Olisin halunnut kysellä myös isänisäni pojalleen rakentamasta Durran-leikkiveneestä sekä vanhasta valokuvasta, jossa isänisäni ja isäni poseeraavat Durran-veneen kanssa. Lapsuuskodissani vene oli olohuoneessa kirjahyllyn päällä, isäni kuoleman jälkeen se oli vähän aikaa minun huoneessani äidin ja isäpuolen luona asuessani. Joku Frejn partiolaistuttava halusi veneen ja valokuvan vuonna 1993 itselleen, jotta voisi kunnostaa sen veneen alkuperäiseen kuosiinsa (oliko vene mennyt jotenkin huonoon kuntoon vuosien myötä?). En ole kuullut mistään paljoakaan sen koommin, enkä ole saanut venettä enkä valokuvaa takaisin. Tämä asia on kaikki nämä vuodet vähän kismittänyt minua. Tuo vene on sinänsä pikkuasia, mutta asia on minulle tärkeä, sydäntäni lähellä, kun on sentään edesmenneen isäni jäämistöstä kyse. Hieno insinöörintaidoilla rakennettu vene, sininen väriltään ja kyljessä luki "Durran". Olikohan siinä jokin moottorikin? En jaksa tarkkaan muistaa, kun siitä on niin monta vuotta.

28.12.2015

Päiväkirjat ovat löytyneet, ja samalla toin ullakolta alas valokuva-albumini sekä nipun omia vanhoja piirustuksia ja sarjakuvia. Olen jo aloittanut elämäkerrassani olevien kuvien, piirrosten ja sarjisten etsimisen ja skannaamisen. Pikkuhiljaa alan koota uudelleen kuva- ja tekstimateriaalia jotta voin koostaa ja täydentää elämäkertaani. Hommaa riittää, sillä lisäksi on piirrettävä taas yksi muotokuva ja varattava kaiken ohella aikaa myös YKS:lle. Onneksi tulee uusivuosi ja pitkä vapaa viikonloppu.

6.10.2010 - 13.10.2010 - Eutanasiasta ja elämän tarkoituksesta

6.10.2010

Elämäkerrassani riittää hommaa. 1991-1992 oli niin paljon huomattavia ja isoja tapahtumia, että tekstiä pukkaa massoittain. Päiväkirjoissani on todella hyvin kirjoitettuja merkintöjä, 1992 esimerkiksi perusteellisia kuvauksia isän kuolemasta, sen jälkeisistä selvittelyistä, Nikke-kissan saapumisesta taloon ynnä muusta. Lisäksi ne tarjoavat paljon tietoa muistakin ihmisistä joiden kanssa elin ja joihin sain tutustua. En minä hirveän paljon saanut kanssaihmisistäni tietää, jopa muutamat sukulaisuussuhteet ovat minulle epäselviä, mutta kaiken minkä kuulin kirjoitin kyllä huolellisesti ylös. Itse en koskaan tullut kysyneeksi mitään, hölmöä kyllä. Tietenkään en enää muista kuin korkeintaan hämärästi kaikkia elämäni tapahtumia, jos ollenkaan. Päiväkirjani ovat todella arvokkaita!

Voin nyt lisätä tekstiin mehukkaita anekdootteja, jotka unohdin kirjoittaa päiväkirjoihini. Onneksi muistan ne vielä. Muitakin ylöskirjaamattomia muistoja on kosolti.

Isäpuolenikin piti päiväkirjojen kirjoittamista todella hyvänä asiana. Kerran hän sanoi toivovansa, että olisi itsekin ryhtynyt tekemään samaa.

13.10.2010

"7. huhtikuuta englannin keskustelutunneilla puhuttiin eutanasiasta, mitä kannatan ehdottomasti. Miksei ihmisiä saisi tappaa jos he letkuihin kytkettyinä sitä toivovat? Sitävastoin eläimiä tapetaan jos ne kituvat. Se on epäoikeudenmukaista! Ihmisten tahtoa pitäisi kunnioittaa, sillä kärsijä itse tietää aina parhaiten missä jamassa on. Sitäpaitsi ihmisiä on ihan liikaa. Kukaan ei enää hyväksy luonnollista karsiutumista, eli sitä että heikot kuolevat, vaan heikotkin yritetään pitää väkisin hengissä halusivat he sitä tai eivät. Nämä kuluttavat paljon enemmän kuin mitä ehtivät antaa, ja on väärin että tällä tavalla tuhlataan turhanpäiväisyyksiin. Ja jos nyt joku jossain toivoo armomurhaa, mikä pyyntö häneltä evätään, ja sitten paranee ja on onnellinen ettei hänen pyyntöönsä suostuttu, niin sellaiset tapaukset ovat harvinaisia. Jos potilas toivoo kuolemaa, voin ymmärtää että psykologit ja lääkärit kieltävät sen, mutta jos omaisetkin toivovat armomurhaa, toive pitäisi toteuttaa epäröimättä. "On kyse ihmisen omasta elämästä", sanovat tietysti monet, mutta mitä virkaa on sellaisella elämällä jossa letkuja on kaikkialla, jossa vain maataan paikalla ja jossa jokainen hengenvetokin kuluttaa voimia? Jos ihminen kärsii, miksi tehdä kuolemakin vaikeaksi?!

Lakia pitäisi muuttaa, sillä se on julma antaessaan ihmisen kärsiä kieltämällä armomurhan tyystin. Myös omaiset kärsivät potilaan kokemista kivuista, ja heillä olisi varmasti muutakin ajateltavaa. Kärsimys on pahaa. Miksi sitten kuitenkin kulutamme niin paljon rahaa ja energiaa yrittäessämme ylläpitää sitä? Jo laitteet jotka pitävät ihmisen hengissä maksavat enemmän kuin ehtivät tienata takaisin. Luonto haluaa ihmisen kuolevan, ja luonnon tahtoa on vastustettu jo liian paljon ja liian kauan.

Isäni kuoli syöpään. Muistan vieläkin miten hirveältä hän näytti. Ei ihme etteivät monet pidä sairaaloista. Niissä yritetään pitää liikaa ihmisiä hengissä.

Ihminen on kuin viherkasvin lehti. Kun se kuihtuu, se on nypittävä pois roskaamasta. Ja tämä yhteiskunta on pullollaan näitä kuihtuneita lehtiä.

Miksi muuten puolikuolleita kutsutaan kasveiksi? Kasveissakin on enemmän elämää.

Tämä "tapetaanhan eläimiäkin" -pointti synnyttää toisenkin keskustelunaiheen, nimittäin ihmisen ja eläinten välisen suhteen. Myös eläimet ovat tietoisia omasta elämästään. Joku ehkä sanoo, ettei läheskään niin paljon kuin ihmiset, mutta se vain johtuu siitä että niin moni asia tässä maailmassa on ihmisten luomaa. Niin moni asia, joita eläinten ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Katsokaa vaikka ikkunasta ulos. Harmaata, tylsää, ikävää. Se on ihmisen luomaa se. Jos olisimme yhä kivikautisella tasolla, eläimet olisivat yhtä tietoisia elämästään kuin me, ja päinvastoin. Ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteita, suojaa ja kiintymystä. Ei siis enempää eikä vähempää kuin eläimetkään. Mutta ihmisellä on tietty tarkoitus tässä maailmassa, ja silloin päästään siihen mikä meissä ihmisissä on erityistä: järkeen. Elämän tarkoitus on järki, kunhan sitä käytetään oikein. Nimittäin luonnon tasapainon vartioimiseen. Mutta ihminen on tullut liian tietoiseksi omasta älystään, ja alkanut käyttää sitä maailman hallitsemiseen. Tämä "yritetään pitää heikotkin hengissä" -mentaliteetti on jostain käsittämättömästä syystä iskostunut päähämme. Miksi me kutsumme itseämme "ihmisiksi", muuten? Koska luulemme olevamme jotenkin parempia kuin eläimet, vaikka niin kauan kuin älyään käyttää väärin, ei ole eläintä arvokkaampi.

Äly on arvokkain omaisuutemme. Vioittuneen ruumiin voi korjata, mutta jos järki viedään, menköön koko henki saman tien. Ei henkisesti vastasyntyneellä ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Sellainen vain kärsii, eikä se ole varmaan hänestäkään kivaa.

Tietysti elämässä tarvitaan kärsimystä. Niinhän eläimetkin kärsivät aina silloin tällöin. Se voi olla tärkeä kasvu- ja varttumisalusta."

Suunnilleen näin kirjoitin päiväkirjaani 7. huhtikuuta 1994, ja pysyn näissä kannoissa edelleen. Nyt tämä lukee sitten elämäkerrassani, jossa olen päässyt 1994 lokakuuhun asti.

Harkitsen, voisinko laittaa tähän vuodatussivulle valikoituja otteita "Sukuni viimeisestä"...

3.10.2010 - Taas elämäkerran kimpussa

Pitkä tauko tässä on ollut, mutta nyt viime päivinä olen taas kirjoitellut ahkerasti - päivittäin - elämäkertaani. (Lomalla en ehtinytkään.) Käyn läpi vuosina 1988-1995 kirjoittamani päiväkirjat ottaen niistä irti kaiken mitä saan. Olen nyt vuodessa 1991, ja melkein itku silmässä kirjoittelen isän syövästä, heikosta lukiomenestyksestäni, meidän perheen ongelmista ja pahoinvoinnista, omiin oloihini eristäytymisestäni, ujoudestani ja suunnattomasta tyttöystävän kaipuustani, ja muista ikävistä asioista joita varsinkin sinä vuonna tuntui riittävän. Marraskuu 1991 oli minulle lohdutonta aikaa.

Me Mattssonit olimme varsinainen kulissiperhe: päältäpäin hyvin toimeentullutta kauniaislaista keskiluokkaa, jolla näytti olevan kaikki hienosti. Sisällä kuitenkin oli kitkaa ja ongelmia, masentuneisuutta ja riitoja. Meistä olisi saanut hyvän saippuasarjan.

Sitten ovat vielä Kotkassa asuneen vaarini minulle kirjoittamat kirjeet, joissa olisi paljon juttuja hänen elämästään. Sähköpostiviestit minun ja lahtelaisen / riihimäkeläisen Marjan välillä. Vantaan ammattiopistolla graafisen suunnittelun opintojen aikana kirjoittamani minä-tutkielma, josta ehkä löytyisi jotain uniikkia juttua. Oma syntymäkirjani ehkä tarjoaisi vielä joitain yksityiskohtia siitä millainen olin vauvana ja ihan pienenä. Ehkä muitakin tietolähteitä löytyisi, jos oikein penkoisin tavaroitani. Tietysti tärkeiden paikkojen nimiä, osoitteita ja muuta nippelitietoa täytyy tarkistaa kartoista tai ihan paikan päällä.

Tekstiä on koossa nyt 35 täyteenahdettua aanelosta, tiivistä tekstiä jota on varaa reippaasti laventaa, värittää ja yksityiskohtaistaa. Kun lasken, että "Sukuni viimeinen" kuvaa tällä hetkellä vasta pientä murto-osaa kaikesta mitä minulla on kerrottavana, ja yksi aanelonen kattaisi ehkä kolme painetun kirjan sivua, niin tuleehan tästä pitkä eepos. Kunpa voisin kopioida kaiken tekstin nettiin, että kaikki saisivat lukea elämästäni. Se olisi nimittäin riipaisevaa luettavaa. Niin paljon on asioita, jotka haluaisin huutaa julki ensimmäistä kertaa eläessäni. Voisin luoda vaikka Bloggeriin blogin, jonne kopioisin kirjoittamani elämäkerran pala kerrallaan. Tosin, jos lähipiirini näkisi blogin, he raivostuisivat kun menen kertomaan julkisuuteen yksityisasioita heistä ja heidän elämästään. Mutta jotenkin haluaisin tekstini julkisuuteen, ei se riitä että kaikki on ainoastaan koneella, päiväkirjoissa ja muistitikulla. Eihän kukaan muu niitä voisi muuten lukea. Haluaisin, että varsinkin ex-koulukaverini saisivat lukea elämäkertani ja vihdoinkin tietää millainen olin ja miten minulla meni. Minulla riittäisi silloin ymmärtäjiä ja lohduttajia. Kerrankin.

Muuten minulla ei ole ihmeempiä kuulumisia. Omenoita olen syönyt viikkotolkulla monta päivässä. Britta-tädilläni on Ruskeasuon siirtolapuutarhatontillaan omenapuu, joka tosin vähän tuhoutui, kun yksi mies leikkasi siitä liian paljon oksia pois varsinkin latvasta. Siitä huolimatta puu kantoi ihan kohtalaisen sadon, ja kannoin kotiin muovikassillisen omenoita. Ex-perhepäivähoitajani Hindrénit toivat Inkoosta omien omenapuidensa satoa pari kassillista. Töissä löysin yhdestä junasta muutamia omenoita.

Kävin vihdoinkin viime keskiviikkona salaa vanhempien luona hakemassa pois muutaman minulle kuuluneen vinyyli-LP:n, joka oli jäänyt heidän luokseen. Olin vuosia ajatellut salakuljettaa ne sieltä jonkin vierailun yhteydessä, mutta ilman tilaisuutta. Eero Raittisen Boxcar-yhtyeen "Necktie Party" (1978) oli tärkein. Minulla oli siitä kyllä digitaalikopio muistitikulla, mutta eihän se minulle riitä. Sitten Dexy's Midnight Runnersin "Too-Rye-Ay" (1982). Pikkupoikana ihastuin levyn kanteen ja kinusin marketissa levyä itselleni. Äitini suostui ostamaan sen. No, vaikka "Come On Eileen"-hitti oli minulle tuttu, en pitänytkään muista kappaleista, ja levy hautautui hyllyyn. Nyt se maistuu hyvältä. Vielä "Synthesizer Greatest" osat yksi ja neljä. Hollantilaisen Ed Starinkin sovituksia vanhoista syntsahiteistä, noita levyjä mainostettiin vuonna 1990 telkkarissakin. Juice Leskisen kokoelman "Parhaat" (1982) ostin vain yhden tai kahden ennenkuulemattoman biisin takia. Enpä kummemmin välitä levystä enää, mutta onpahan nyt taas minulla kuitenkin.

Nikke vain oli kotona kun kävin siellä Laurinlahdella. Ressukka kuulosti aika huonolta ja vaikutti vanhuuttaan väsyneeltä. Olikohan se sitä normaalia kissan kurinaa mitä kuulin vai pihisikö Niken hengitys? Mahtoiko olla viimeinen kerta kun sain nähdä hänet ja silitellä?

Sain tekstarin Osuusluotto-pikavippifirmalta, ja hain netistä paikan palvelunumeron. Soitin siihen seuraavana päivänä ja järjestin itselleni markkinointikiellon. Näin menettelen tästä lähin joka pikavippitarjoustekstarin kohdalla, sillä minun on pakko saada nuo viestit loppumaan. En halua niitä enää kännykkääni ainuttakaan.

Töissä yövuorojen alkamisaika siirretään ensi maanantaista alkaen kello yhteentoista, ja päättymisaika seitsemään. Se tarkoittaa, että ehdin torstai-iltaisin kello 21.00 saunavuoroon. Mukavaa päästä saunomaan, olenhan maksanut sen 7 euron kuukausimaksun aivan turhaan nämä viime kuukaudet.

4.6.2010 - Päiväkirjojen lukeminen jatkuu

Lueskellessani vanhoja päiväkirjoja koen kaikenlaisia fiiliksiä. Merkintöjä ja juttuja kaikista kirjoitteluhommistani - luetteloista, sun muista turhanpäiväisistä asioista joita tein vapaa-aikanani - luen tuskastuneena ja kyllästyneenä. Haluaisin ne kokonaan pois päiväkirjoistani, sillä eivät ne kiinnostaisi ketään, eivät ne enää kiinnosta edes itseäni. Välillä ahdistun ikävistä asioista joista kerron, välillä hekotan nasevalle huumorilleni, välillä herkistyn kuvauksista jotka liittyvät omiin koulukavereihini, välillä syvennyn muistelemaan kaikkia juttuja kotona. Välillä saan lieviä ahaa-elämyksiä kun löydän kiinnostavia asioita jotka olen unohtanut täysin. Tuumin, että olipa hienoa, kun sain ne taltioitua. Minusta piirtyy kuva kunnollisena, pohjimmiltaan hyvin fiksuna poikana, joka on vain laiska koulussa ja aika lapsellinen. Joitakin mielipiteitäni allekirjoittaisin edelleenkin, useimpia kuitenkaan en. Esim. vuoden 1994 huhtikuun vuodatukset eutanasian puolesta ovat parhaita päiväkirjamerkintöjäni. Täyttä asiaa! Päällimmäisenä on kuitenkin tunne, että kaipaan luokkakavereitani. Minun on todella ikävä heitä. Haluaisin kuitenkin tavata heidät sellaisina kuin he olivat silloin. Ajatella: ei sellaisina kuin he ovat nyt, vaan sellaisina kuin he olivat silloin koulussa. Itse olisin kuitenkin 35-vuotias. Vaan mitähän he miettisivät minut tavatessaan? Olen päiväkirjoihin merkinnyt muutamankin kerran, miten joku luokkakaveri on lukiossa minulle sanonut, että minusta tulee vielä jotain suurta, kun osaan piirtää niin hyvin ja tehdä hienoja sarjakuvia. No, eihän minusta ole tullutkaan mitään. Olen hyvännäköinen (naamastani huolimatta), nuorekas, ja sofistikoitunut, mutta en mitään. Jossain määrin olisin heille pettymys. Vielä ei tosin ole liian myöhäistä. Se on tärkeintä, etten koskaan ole luopunut toivosta. Yritän yhä pyrkiä tunnettuuteen, vaikken olekaan saanut tehdyksi mitään unelmieni eteen.

Merkinnöistäni aistii luokkakavereiden riemun avautumisestani sekä tyttöjen salatun halun tutustua minuun lähemmin. Melkein lukiessani toivon että löytäisin merkintöjä, joissa kertoisin saaneeni tyttöystävän ja/tai ilmoittaisin avautuneeni kaikille siellä koulussa omista mietteistäni ja persoonasta, ja että kaikki tuntevat minut nyt läpikotaisin. Mutta tiedän ettei sellaisia merkintöjä ole. Missä te olette? Emmekö voisi tavata jossain? Me kaikki?

31.5.2010 - 3.6.2010 - Omien päiväkirjojen lueskelua ja menneiden muistelua

31.5.2010

Joitakin päiviä sitten irtosi vielä yksi hampaansiru, mutta nyt tuntuu siltä ettei enempää ole.

Vieläkään en ole saanut aloitettua uudestaan sarjakuvapiirustusharrastustani. Alan olla huolissani josko olen lopullisesti menettänyt piirtämispalon kaikkien muiden puuhien ja varsinkin yksityiselämän ongelmien takia. Pää on halkeamaisillaan nerokkaista ideoista, eli siitä homma ei ole kiinni. Nautin vain vapaasta, rennon kiireettömästä poikamieselämästä sekä kesästä. Mmm, haluaisin vain olla luonnon helmassa eläimiä halailemassa kaiket päivät.

Keksin vieläkin uusia teemoja Aaltotie-sarjakuvaani. Hahmojen väliset suhteet syvenevät, polveilevat, muodostavat aikamoisen verkoston. Minusta on uskomatonta, miten sarjakuva on vuosien varrella kehittynyt niin paljon aivan itsestään ja luontevasti. Alkujaan sarjassa oli vain kuusi tylsää, persoonatonta tyyppiä sekä yksinkertaisia hah-hah -vitsejä. Nyt sarjan hahmoista voisi tehdä vaikka elokuvia. Minun ei ole edes tarvinnut antaa hahmoille väkisin joitain ominaisuuksia, jotka eivät olisi heille edes sopineet. He ovat ikään kuin alusta asti olleet sellaisia kuin nyt, en vain ole tiennyt sitä koska en ole tuntenut heitä kuin pintapuolisesti. Vuosien myötä he ovat paljastaneet itsestään kaiken, ja osoittaneet että heillä ja minulla onkin paljon yhteistä. Jokainen heistä edustaa jotain tiettyä puolta monitahoisesta persoonallisuudestani. Rauno edustaa maailma-on-kurja-paikka -persoonaani, Tuomas on sinkkuelämä-on-ihanaa -minäni, Tauno on olen-avaruusolio -minäni ja Zimmla on perinyt sekä hulluttelu- ja pelleilypuoleni että kaikki vakan alla olevat kynttiläni. Myöhemmin esittäytyvä Kaino edustaa luuseriminääni. Minun persoonastani riittää tarpeita monelle hyvin erilaiselle hahmolle.

3.6.2010

Lueskelen vanhoja päiväkirjojani vuosilta 1988-1995. Vaivautunein mielin silmäilen pikaisesti kaikkia typeriä juttuja joita kirjoittelin. Uskomatonta miten antaumuksellisesti olen voinut kirjoittaa Commodore 64-peleistä ja kahviloiden peliautomaateista sekä niistä lukemattomista tilastoista ja luetteloista joita kirjoittelin vihkot täyteen. Urheilulajien ennätykset, "typerä"-sanan synonyymit, prepositiot, Rooman 7 kukkulaa, puolueet, sukulaisia tarkoittavat sanat, itämaiset puolustuslajit, heprealaiset, arabialaiset, venäläiset ja kreikkalaiset kirjaimet, tärkeimmät sanat 40 eri kielellä, eri maiden kansallisruoat, -eläimet, -puut ja -kasvit, itsenäiset valtiot, eri kielet ja missä maissa niitä puhutaan, maaherrat, maiden kansallispäivät, tunnettujen henkilöiden kuolinsanat, alkuaineet, atomipaino ja keksijät, tanssit, soittimet, olympialaiset pitopaikkoineen, valuuttayksiköt, kalat... Tuollaista vihkot täyteen! No, tuon ansiosta jaksan edelleen raapustella käsin tekstiä loputtomiin. Onhan koko jättimäinen elokuvaohjaaja- ja -näyttelijäfilmografiakansionikin käsin kirjoitettu.

Ikävämpää on lueskella keskinkertaisesta koulumenestyksestäni sekä isäpuolen haukkumisista. Pelkäsin häntä aina hiukan, en ollut koskaan sataprosenttisen rento hänen seurassaan. On se minua muovannut.

Mielelläni olen lämmitellyt vanhoja lapsuusmuistoja. Olen täysin 80-luvun kasvatti, vaikka muistanhan minä jotain 70-luvultakin. Sieltä ovat varhaisimmat lapsuusmuistoni. TV:stä katsoin ensin Pätkiksiä Smurffeineen, Benny Hilliä, Muppetteja, Kuplaa, Lemmenlaivaa, Kenny Everettin Videoviihdettä, Peukaloisen retkiä, Perhe on pahinta, Kaikenkarvaisia ystäviä ("All Creatures Great and Small"), suomalaista Parempi myöhään -sketsisarjaa, Tankki täyteen- ja Reinikainen-sarjoja... Myös brittisarja Täyttä elämää jäi mieleen. Myöhemmin tuli lisää suosikkeja: Ritari Ässä, Alf, Jaki ja Nuka, Näkemiin vaan muru, Monkees, Batman (60-luvun sarja), Salainen agentti 86, Hymyhuulet, Velipuolikuu, Soitinmenot, Televisio-ohjelma Kettunen, The Twilight Zone (80-luvun painos), Älywapaa palokunta... Taisteluplaneetta Galacticaa en muista katsoneeni, nimi vain jäi mieleen. Kenny Everett oli vähän pelottava, koska se oli niin outoa huumoria. Silti se oli pakko katsoa. Kuplakin pelotti hiukan, mutta katsottava oli.

Eniten ihmetytti silti "Safiiri ja Teräs"... Kun satuin joskus näkemään siitä jotain, en ymmärtänyt yhtään mitään. Aivan käsittämätöntä outoilua! Sarja jäi vuosiksi vaivaamaan päätä, halusin kovasti tietää mistä se kertoi. Uteliaisuus sai tyydytyksen joitakin vuosia sitten kun löysin puolet jaksoista DVD-boksina Helsingin Filmifriikistä. Katsoin ne aivan telkkariin nauliintuneena. Loput jaksoista eli jälkimmäinen boksi oli tilattava netin kautta, kun sitä ei löytynyt muuten mistään. Nuo kaksi boksia ovat paras DVD-hankintani.

Mistä saisi nähtäväkseen ranskalaisen minisarjan "Vaarallinen mutantti" ("Le Mutant")? Nimen muistan lapsuudestani, ja sarja vaikuttaa kiinnostavalta. Kovasti siitä jotkut puhuvat, eli kulttisuosio tuntuu olevan taattu. En tiedä onko sarja julkaistu DVD:nä, sillä niillä muutamilla nettisivuilla joissa se mainitaan, käytetään kuvituksena väärän DVD:n kantta. En uskalla tilata - semminkin kun DVD tuntuu loppuneen kaikkialta.

Melkein kaikkea tuota mainittua olen saanut näin jälkeenpäin ostettua tai netistä ladattua. Ritari Ässä saa jäädä menneisyyteen, samoin Smurffit, Benny Hill, Kaikenkarvaiset ystäväni, Täyttä elämää ja Soitinmenot. Kettusta ei ole kuin yksi TV:stä nauhoitettu jakso. Sitä lisää, Markus Kajo on aina kuulunut suosikkeihini!

Jaki ja Nuka -jaksot löysin netistä äskettäin. Tosin espanjaksi puhuttuina, mutta kiva verestää tuotakin muistoa. Sarja vaikuttaa pikavilkaisulla tosi pettymykseltä, muistikuvani mukaan siinä karhunpennut joutuivat erilleen toisistaan emonsa menetettyään ja kokivat pelottavia seikkailuja suuressa maailmassa. Mutta eihän siinä ole kuin kivaa, harmittoman näköistä yhdessäoloa jonkun intiaanipojan kanssa, joka jaksossa. Mitä nyt joku ilkeä metsästäjä vähän juonittelee karhujen saalistusaikeissa. Lepsua.

Olihan minulla radio-ohjelmasuosikkejakin. Ehdoton ykkönen oli Tapani Ripatin juontama discomusiikin erikoisohjelma Ocsid. Sieltä nauhoittelin kappaleita minkä jaksoin, ja ohjelma muokkasikin musiikkimakuani aika hyvin diskon suuntaan. Enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi Ripattia aina on haukuttu. Muuten kuuntelin Ykköskabareeta, Knallia ja sateenvarjoa sekä Yhtä köyttä-yhdistyksen kokouksia. Kuka muistaa ensin- ja viimemainittuja ohjelmia? Ykköskabaree oli kuin radioon siirretty UIT:n revyy. Sama kaava, eli ajankohtaisia ilmiöitä parodioivia sketsejä ja niiden välissä lauluesityksiä, joissa tuttuihin melodioihin oli kirjoitettu uudet hauskat sanat. Mukana toilailemassa oli sellaisia tuttuja kuin Ismo Kallio, Titta Jokinen, Leo Lastumäki ja Raimo Lintuniemi. Olikohan Marita Nordbergkin, vai erehdynkö?

Yhtä köyttä -yhdistys oli nokkelampi idea. Oli luotu fiktiivinen härmäläiskylä Köyrinki, jossa kahdeksan hyvin erilaista asukasta kokoontui joka viikko keskustelemaan jostain aiheesta. Näitä aiheita olivat hyvinvointi, Lappi, alkoholi, naispomot, ihmisten katoaminen, elokuvat, ikääntyminen, seksi ja rakkaus, uskonto, (näköis)patsaat, täydelliset elämänmuutokset... Matti "kauppaneuvos Paukku" Tuominen oli lämpövoiman hoitajana työskennellyt, kommunistista ideologiaa kannattanut yhdistyksen puheenjohtaja Toivo Antinoja, Maj-Britt Heljo oli keski-ikäinen kampaamoyrittäjä Anita Sjöberg, Ritva Koskensuu hänen sisarentyttärensä, nuori punkkari Tiina Kalliovuori, Kalle Juurela (R.I.P.) Karjalaevakko, maanviljelijä ja taidemaalari Peksujeff, Aarre Karén vapaaherra von Bryloff-Virtanen, Ilkka Kylävaara suupaltti alkoholistirenttu Pentti Toivola, Hellevi Seiro nelikymppinen, 60-lukua ja nuoruuttaan takaisin haikaillut emansipoitunut Raija-Maija Ristola-Ruukku, ja Seppo Hovi (SE Seppo Hovi?) taksikuski, tavallinen perusmies Tossavainen... joissain jaksoissa oli mukana myös apteekkarska, jota esitti Maija-Liisa Peuhu. Varttitunnin pituisia jaksoja käsikirjoittivat Kylävaara, Maarit Niiniluoto ja Ilse Rautio. Jaksot yhdistivät onnistuneesti huumoria ja painavaa asiaa, ja hahmojen erilaisuus takasi sen, että he aika paljon myös mollasivat toisiaan ja joskus vähän kinastelivatkin. Etenkin patsaskeskustelu sai von Bryloff-Virtasen yhdessä vaiheessa aiheellisesti kysymään "onko tässä nyt uusi kansalaissota alkamassa?" Nauhoittelin Yhtä köyttä -yhdistyksiäkin kaseteille, ja vaikkei minulla ole ollut niitä tallella enää pariinkymmeneen vuoteen, muistan vieläkin pitkiä pätkiä niistä ulkoa.