Somekuplassa

Facebookissa on kivaa postata juttuja kaikesta mikä minua kiinnostaa. En kuitenkaan paljoa mene oman profiilisivuni ulkopuolelle katsomaan mitä kukaan muu sinne laittaa. Olen liittynyt Monty Pythonia ja Gary Larsonin The Far Side -pilapiirroksia fanittaviin ryhmiin, mutta en minä käy lukemassa niiden postauksia. Muut kommentoivat niitä postauksia niin hyvin, ettei minulle jää mitään sanottavaa, eikä se edes veisi minua minnekään. Ei se toisi lisää huomiota. Enkä halua kuluttaa aikaani muihin kuin omiin juttuihini. Olen omassa kuplassani, kirjoitan mitä itse teen, luen ja kuuntelen ja toivon jonkun huomaavan. Yksi mies Alabamasta rupesi kaverikseni. Hän postailee lähinnä YouTube-videoita biiseistä, joista pitää. Painan tykkäysnappia niiden kappaleiden kohdalla, joista itse pidän. Vastavuoroisesti hän tykkää joistakin minun postauksistani.

X-tilistäni on ikävä kyllä tullut Facebook-tilini köyhempi versio. Lyhyemmät tekstit ja ilman kuvia. En oikein keksi mitään sellaista, mitä voisi kirjoittaa vain X:ään. Enkä seikkaile silläkään alustalla katselemassa mitä muut kirjoittelevat. Ei houkuttele.

Kirjoitin nyt Pat Gilbertin kirjoittamasta The Clash -yhtyeen elämäkerrasta The Clash - Lontoo liekeissä. Tuon jälkeen olen lukenut vielä neljä kirjaa lisää (plus Neil Hardwickin hauskan pakinakokoelman, jonka ohitan vain maininnalla tässä blogipostauksessa), mutta niistä kerron vasta tulevina viikkoina. En halua pukata someen juttua yhtään nykyistä nopeammin. En koe omaavani niin isoa idealaaria, että minulla olisi varaa tehdä enemmän kuin kolme postausta viikossa. Olisin liian pian tilanteessa, jossa minulla ei ole hajuakaan, mistä kirjoittaisin.

Sitäpaitsi, Veikko Huovisen tuotannon ja muiden suomalaisten kirjojen lukemiseen kuluu vielä monta viikkoa. Mistä silloin kirjoitan someen englanninkielellä? En oikein kehtaisi mainostaa Huovista tai suomalaismuusikoiden elämäkertoja ulkomaalaisille. Urho Kekkosesta ja Mannerheimista kirjoittaminenkin olisi vähän siinä ja siinä. Pitää siis olla ulkomaista kirjallisuutta varastossa odottamassa esittelyvuoroa.

267 kirjaa vielä lukematta. Olen laskenut sen tarkkaan: 9. huhtikuuta 2028 on kaikki luettu.

Lukemisen lisäksi katselen M*A*S*H-telkkarisarjaa. Kaikki 11 tuotantokautta vuosilta 1972-1983. 33 DVD-levystä yksi ei toimi tietokoneeni DVD-ROM -asemassa eikä Blu-Ray -soittimessakaan, joten kahdeksaa neloskauden jaksoa en pääse katsomaan. Kuuntelen vielä 10 aiemmin kuuntelematonta levyä joka päivä YouTubesta ja Discogsissa olevista Apple Music -näytteistä. Kaikki vuoteen 1989 mennessä julkaistut albumit peräti 1773 esittäjältä. Silloin tällöin löytyy hyviä kappaleita, jotka imuroin itselleni. Merkkaan ylös, montako albumia kultakin artistilta on vielä kuunneltava. Kestänee vajaat kaksi vuotta käydä tuotannot läpi ja kuunnella kaikki albumit. Mietin, laittaisinko sen jälkeen Word-tiedostoni jakeluun. Ne, joilla on kaikki elämäni aikana kuuntelemani levyt luetteloituina.

Selaan läpi vuosien 1953-2012 Playboy-lehdet, jotka minulla on PDF-muodossa muistitikuilla. Luen novelleja, huvitun pilapiirroksista, etsin kiinnostavia juttuja, joista kirjoittaa jotain someen. Nyt olen kertonut Playboyn omasta Trump-nimisestä huumorilehdestä, jonka tarina jäi kahteen vuonna 1957 ilmestyneeseen numeroon. Tämänhetkisillä postausideoilla pärjään kevyesti vuoden loppuun asti. Ensi vuonna pitää ruveta miettimään, mistä kirjoittaa FB:hen.

Beardmosswood.com on nyt paremman näköinen sivusto. Sainpas vihdoin sen taustakuvan valmiiksi, kun jaksoin tehdä kunnolla töitä sen parissa. Kuva vaati vielä muutoksia jotta se toimisi kaikilta osin, myös silloin kun nettiselainikkuna on pieni. Sain nekin tehdyiksi. Sivuarkistossa oli se ongelma, että kun selainikkuna oli pöytätietokoneen näyttöä pienempi, The Green Pendant -tarinan sivulinkit osuivat Jupuniuksen päälle, jolloin ne erottuivat huonommin. Piti pähkäillä ongelmaa päiväkausia, ennen kuin osasin lisätä sivulinkkien taakse ruskean taustavärin. Olisi mukavampaa, jos minulle huomautettaisiin näistä asioista ja annettaisiin neuvoja, mutta kun kukaan ei ole kirjoittanut vielä ensimmäistäkään kommenttia. Itse olen aina joutunut kaikki ongelmat huomaamaan ja ratkaisut keksimään.

TopWebComicsissa joudun äänestämään omaa sarjakuvaani päivittäin jotta se killuisi edes keskinkertaisilla sijoilla. Onneksi se sallitaan, ja siihen jopa rohkaistaan. Siellä halutaan, että kaikkien sarjakuvat saavat huomiota ja tykkääjiä, ja oman sarjiksen äänestäminen auttaa siinä.

Olisi kiva kirjoittaa sarjakuvasivujen alle kommentteja, mutta kun ei ole mitään sanottavaa enää. Muuta kuin henkilökohtaista, kipeää tilitystä, ja sen olen vuodattanut julki jo suomeksi aaltotie.comiin. Englanninkieliset sivuni haluan pitää puhtaina kipeistä, omakohtaisista asioista ja muusta valittamisesta.

Hypokritonin sivulla 24 Akvantis valehtelee, että hän asuu tietokeskuksessa, että hänelle on annettu siellä oma huone. Tuossa väänsin vähän satiiria siitä, että kun 1994-1995 suoritin siviilipalvelusta Taalintehtaan sairaalassa, asuin sairaalan vieressä sijaitsevassa terveyskeskuksessa, johon oli järjestetty minulle oma huone.

Välillä on päiviä, jolloin beardmosswood.com saa osakseen monta kymmentä katselukertaa. Mistä voin tietää, etteivät ne ole kaikki botteja? 

Suomalainen yhteiskunta - minne menet?

Tuntuu siltä, että olen etääntynyt suomalaisesta yhteiskunnasta ja täällä elävistä ihmisistä. En löydä mitään yhteistä itseni ja kaiken muun välillä. Olen kiinnostunut asioista, joista juuri kukaan muu ei ole kiinnostunut. Tai kyllähän tästä maasta löytyy ihmisiä, joita kiinnostaa jokin sama asia kuin minuakin, mutta he ovat piilossa minulta.

Suomi tuntuu köyhtyvän henkisesti koko ajan. Tässä maassa on luotu systeemi, joka tuntuu valmiilta. Kaikki on näennäisesti kunnossa. Mutta yhteiskuntaa nakerretaan sisältäpäin, hyvin toimivia asioita tuhotaan hiljakseen väärillä päätöksillä. Ihmiset taas eivät jaksa innostua ja kiinnostua mistään, he vaipuvat apaattisuuteen ja tylsämielisyyteen. Rikollisuus ja huumeidenkäyttö lisääntyvät hallitsemattomasti. Mihin tämä kaikki lopulta johtaa? Putoammeko maailman kelkasta, vajoammako takapajuisuuteen?

Kirjoitan Facebookiin ja X:ään englanniksi, ulkomaisista jutuista. Tunnen itseni enemmän kansainväliseksi kuin suomalaiseksi persoonaksi. Tunnen imeneeni Suomen tyhjiin kaikesta kiinnostavasta. Edes suomalaisen rockin ja muun musiikin kuuntelu ei jaksa kiinnostaa minua enää. Kuuntelen vain ulkomaista. Tutkin muun maailman kulttuuri- ja taidetarjontaa ja kirjoitan siitä someen englanninkielellä.

Töissä teen omaa hommaani nopeasti ja tarmolla ja yritän näyttää eloisalta, itsevarmalta persoonalta. Suuri osa työntekijöistä ei kuitenkaan kiinnitä minuun juuri huomiota, he keskittyvät omiin töihinsä ja joko vaikuttavat pohjimmiltaan tympääntyneiltä tai puhelevat vain keskenään eloisasti. Ne jotka vaihtavat kanssani muutaman sanan vaihtavat tosiaan vain muutaman sanan. Joskus joku työntekijä rupeaa hankalaksi ja esittää joitain vaatimuksia... teen niin kuin halutaan, mutta silloin samalla koen, etten enää viihdy työssäni eikä minusta pidetä. Toivon vain, että se kyseinen tyyppi juoksisi järveen. Muuten minun annetaan olla rauhassa. Kukaan ei tunnu valvovan työntekoani. Esimiehestäni saan vaikutelman, että hän luottaa minuun sataprosenttisesti, eikä hän koe tarvetta keskustella kanssani mistään. Niinpä kommunikaatio hänenkin kanssaan jää vähäiseksi. Voin vapaasti lukea ja piirtää työaikana. Aikaa siihen riittää, koska suoriudun siivoustyöstä nopeasti. Tästä kaikesta jää kuitenkin lievästi ahdistunut olo.

Muistelen kaiholla lukioaikaisia luokkatovereitani... millaisia he olivatkaan silloin, vuosina 1990-1993. Iloisia, energisiä, asioista innostuneita. Tuntui, että heidän kanssaan olisi voinut puhua aivan mistä tahansa. Olivathan he naiiveja, mutta heissä oli sydäntä. He olivat hauskoja. Sellaista seuraa kaipaisin ympärilleni. Haluaisin löytää juuri sellaisia ihmisiä. Mihin ihmisestä katoaa tuo kaikki vuosien myötä? Ovatko edes nykypäivän koululaiset niin riehakkaita ja eloisia kuin lukiolaistoverini? Ehkä koulussa kaikki ovatkin samanlaisia kuin aikuiset, kun älypuhelin vie kaiken huomion. Ainakaan töissä eivät kesätyöläiset - työntekijöiden teini-ikäiset jälkikasvut - osaa muuta kuin istua möllöttää puhelin kädessä.

Muuten menee hyvin. Rahaa riittää, teen kaikkea mitä osaan - ihan kaikkea, nyt kun hyödynnän kunnolla englanninkielen taitoanikin - ja mistä olen kiinnostunut, ja kaikkea sitä yhtäaikaa. Pukkaan sisältöä nettiin. Musiikin kuuntelua, kirjojen lukemista, piirtämistä, tutkimustyötä (keksin yhden mainion sarjakuva- ja elokuva-aiheisen Facebook-postaussarjan, jota varten kerään materiaalia) ja elokuvien katselua. Aion myös penkoa arkistojani ja julkaista sellaista, mitä olen kerännyt - lehtileikkeitä ja muuta. Selaan vuosien 1953-2012 Playboy-lehdet läpi etsien jotain kiinnostavaa, mistä saisi Facebook-postauksen aikaiseksi. Muuten riittää, että vain työnnän käteni johonkin pöytälaatikkoon tai otan esille yhden tietyn paksun, sinisen kansion ja poimin sieltä jotain, mistä kirjoittaa. Tästä kaikesta pitäisi riittää kerrottavaa somessa ja tässä blogissa pitkäksi aikaa, kunhan panttailen kaikkia ideoitani ja pukkaan juttuja julki hitaasti. Siinä ohessa tilailen Amazonista tv-sarjoja DVD-bokseina tai jotain muuta katsottavaa / luettavaa ja ostan herkkuja Stockmannilta ja Kampin kauppakeskuksen K-Marketista. Vapaa-aika on silkkaa hupia. Säälin muita ihmisiä, jotka eivät tiedä mistä jäävät paitsi, kun eivät tee samoja asioita.

Ei ole ketään, jolle kertoa tästä kaikesta. Olen huolissani siitä, mitä kuolemani jälkeen jää jäljelle kaikesta siitä, mitä olen elämäni aikana itselleni haalinut ja mitä olen varsinkin nettiin tehnyt. Heittävätkö jotkut muut ihmiset roskiin ja näkymättömään bittiavaruuteen kaiken elämäntyöni? Eikö minnekään jää mitään jälkeä siitä, että olen ollut olemassa? Eikö kukaan saa koskaan tietää, millainen persoona maapalloa on asuttanut? Tiedän, etten ole maailman paras tyyppi, mutta minussa on enemmän kuin miltä päällepäin näyttää. Kukaan ei kuitenkaan ehkä koskaan tule ymmärtämään sitä. Koen olevani alirakastettu ja aliarvostettu.

Menneen elämän taakka painaa raskaana harteillani. Kaikki kauheat lapsuus- ja nuoruuskokemukset ovat syynä siihen, etten ole kertonut isäpuolelle ja äidille kuin vähän omasta elämästäni. Heistä ei ole tullut sellaisia ihmisiä, joille voin uskoutua.

Ei minulla ole ketään muutakaan.

Onneksi on netti.

Kadonnutta Lemmenlaivaa etsimässä

Ruotsinkielinen tekstitys Fylfot Swordplaylle on tyypillinen kehno tekoälykäännös. Jonkin verran siitä ymmärtää, mutta sen pohjalta ei uskaltaisi tehdä suomenkielistä tekstitystä, jos Suomen telkkarissa päätettäisiin näyttää elokuvaa.

Japanilaista miekkataistelua löytyy runsaasti lisää. En löydä mistään englanninkielisiä tekstejä viidelle Miyamoto Musashi -elokuvalle, jotka tehtiin vuosina 1961-1965. Joku näköjään jakelee Soulseekissä kopioita, joihin on upotettu ranskankieliset tekstit. Niistä kyllä ymmärtäisin jotain, mutta antaa olla silti. Kolmelle vuosina 1954-1956 tehdylle Samurai / Miyamoto Musashi -elokuvalle löytyi kyllä tekstit.

Huomasin, että Subtitle Cat tarjoaa englanninkieliset tekstit kaikille Lemmenlaiva-tv-sarjan jaksoille. Olen kertonut yhdestä Lemmenlaivan jaksosta, josta jäi jotain mieleeni nähtyäni sen lapsena: "Huvittaisi nähdä uudelleen kapteeni Stubingin Vicki-tyttären (Jill Whelan) ilmestyminen vakiokalustoon ja hänen varttumisensa nuoreksi viehättäväksi naiseksi. Muistissani on erityisesti Vickin ihastuminen purseri "Gopher" Smithiin. Tiedättekö sen vanhan jutun, että pyöritetään omenan kantaa, luetellaan kirjaimia alusta loppuun, ja sillä kirjaimella, jonka kohdalla kanta katkeaa, alkaa tulevan heilan nimi? Vicki väänteli omenan kantaa ja luetteli: "A... B... C... D... E... F... G... (väänsi kannan väkisin irti) ...Gopher!" Hän siis fuskasi. Tämä jäi jostain syystä mieleeni. En minä mitään muuta muista."

Olen koettanut etsiä sitä jaksoa. Imuroin viidennen tuotantokauden kaikkien jaksojen tekstit ja vielä muutaman myöhempien kausien jakson tekstit. Ujutin ne niihin vuosina 1961-1965 tehtyihin Miyamoto Musashi -leffoihin, luin tekstejä ja etsin tuttuja repliikkejä. Löysin sen jakson: se on viidennen tuotantokauden 25. jakso, tarina "Burl of My Dreams". Koetan etsiä sitä jaksoa Soulseekissä ja imuroida sen itselleni, siellä muutama käyttäjä jakelee Lemmenlaivaa.

Joskus itsekin ihmettelen itseäni ja kaikkia hulluja päähänpistojani, mutta pääasiahan on, että on hauskaa elämässä.

Nyt katselen 53:a itseltäni löytyvää Mystery Science Theater 3000 -jaksoa, missä Joel, Tom Servo ja Crow tekevät taukoamatta pilaa huonoista elokuvista. The Creeping Terror (1964) ja sen surullisenkuuluisa, etanan nopeudella liikkuva mattohirviö näyttäytyvät tällä hetkellä.

MST3K-jaksojen joukosta löytyy yksi, jossa katsotaan meksikolaista elokuvaa Santo vs. las mujeres vampiro / Samson vs. the Vampire Women (1962). En ole huolinut sitä itselleni. Minä näin yhden tuosta painisankarista kertoneen mukakauhuelokuvan yksillä Night Visions -festivaaleilla pari-kolme vuosikymmentä sitten. Se oli sietämättömän pitkäveteinen. Santolla tuntuu kuitenkin olevan faneja. Muutama heistä oli katsomossa silloin, noilla festivaaleilla. Santon nimeä hoettiin kovasti ennen leffan esittämistä. Elokuvan nähtyäni saatoin vain ihmetellä, mitä erinomaista tuossa nyt muka oli.

No niin! Tosin avi-tiedostossa on ääniongelma, ja suurimman osan jaksosta joutuu katsomaan ilman ääntä:

Leffa-, tekstitysraita- ja tiedostoformaattinörtteilyä

Soulseekissä jaellaan aivan liian isoja elokuvatiedostoja. Minusta jo kahden gigan tiedostot ovat liioittelua, saati sitten kahdeksan gigan järkäleet. Minulle riittäisi vallan mainiosti reilun 700 megan .AVI. Sitten sattuu vielä kohdalle käyttäjä, jolta ei saa imuroiduksi kuin alle 100 kb/s. Koeta sitten sellaiselta imuroida jotain kahden gigan elokuvatiedostoa, huh huh.

Katselen parhaillaan Kyoshiro Nemuri / Nemuri Kyoshiro / Sleepy Eyes of Death -elokuvia. Daiei-tuotantoyhtiö tuotti näitä ahkerasti vuosina 1963-1969. 14 elokuvaa kuudessa vuodessa, pääosassa puiseva Raizô Ichikawa lukuunottamatta 13. ja 14. osaa, joissa pääosan veti Hiroki Matsukata Ichikawan kuoltua syöpään. Japanilaista chambaraa eli miekkataistelujuttua, samuraita, ronineja ja sen sellaista. Yhdessäkään elokuvassa ei ole englanninkielistä tekstitystä kuvaan upotettuna, joten olen imuroinut koneelle erilliset SRT-tiedostot. yts.proxyninja.org, yifysubtitles.ch ja subtitlecat.com ovat palvelleet tässä hyvin. 14. eli viimeiselle Kyoshiro Nemuri -elokuvalle Nemuri Kyoshiro manji giri / Fylfot Swordplay (1969) ei saanutkaan englanninkielistä tekstitystiedostoa Subtitle Catistä imuroiduksi, tuli pelkkä 404 Not Found -virheilmoitus. Ruotsinkielinen tekstitys näytti onnistuvan, piakkoin näen kelpaako se, eli onko siitä mihinkään.

Minulla oli ennen erilliset tekstitystiedostot useimmille chambara-elokuville. Sellaisia ei kuitenkaan voi polttaa DVD-R -levyille, eli jouduin jättämään ne tietokoneen kovalevylle kun poltin kaikki DVD-R -levyt, ja ajan myötä sitten hävitin kaikki SRT-tiedostot.

Minulta puuttuu 10. Kyoshiro Nemuri -elokuva Onna jigoku / Hell Is a Woman (1968). Minulla oli se vuosina 2012-2013, mutta olin siirtänyt sen muistitikulle, joka jotenkin hukkui jonnekin kun muutin Etelä-Haagasta Vaasankadulle. Leffa oli muistaakseni sellaisessa tiedostoformaatissa, jota ei voi polttaa levylle, enkä pystynyt jostain syystä konvertoimaan sitä avi-muotoon. Nyt ei noita elokuvia näytä olevan missään ilmaiseksi imuroitavissa, ellei joku uuttera yrittäjä löydä torrenttia, jolla on vielä seedaajia.

Muutaman dubatun elokuvan oheen olen pistänyt itse äänittämäni englanninkielisen ääniraidan, kun en saanut niistä leffoista dubbaamattomia kopioita. Roger Cormanin Five Guns West (1955), Henry Levinin Genghis Khan (1965), Zoltan Kordan The Drum (1938), Sabun tähdittämä Intia-seikkailu, sekä keskinkertaisen ohjaajan Don Weisin komediallinen merirosvoseikkailu The King's Pirate (1967). YouTubesta muut, paitsi viimeksimainittu löytyi Dailymotionista, joka on kyllä viheliäinen saitti elokuvien katsomiseen. Dailymotionissa on niin paljon mainoksia, ettei leffojen katsominen ole nautinto. Sivusto vieläpä urputtaa AdBlockista eikä päästä sitä käyttävää katsomaan yhtään mitään. Pakko kytkeä AdBlock pois päältä ja kestää mainoksia vähintään joka kymmenes minuutti. Onnistuin silti äänittämään The King's Piraten alkuperäisen ääniraidan SoundTapilla, mutta se vaati rautaisia hermoja. Sivusto nyki vähän väliä, koska sivulla pyörineiden mainosten näyttäminen vaati koneelta paljon prosessoritehoa. Elokuva pysähteli, "Buffering"-teksti ilmestyi kuvaan. Silloin ei oikeastaan auttanut muu kuin ladata välilehti uudelleen, minkä jälkeen elokuva alkoi uudestaan alusta. Sitten siirryin siihen kohtaan mihin leffa oli jäänyt... ja taas piti kestää tuokio mainoksia. Kun elokuva oli vihdoin viimein päässyt loppuun, minulla oli hallussani varmaan satakunta WAV-äänitiedostoa, jotka SoundTap oli tuottanut. Niitä sitten tutkin ja editoin Wavepadilla, raakkasin pois ne joissa kuului vain jonkin mainoksen ääniraita, ja sain palapelinä kootuksi 95-minuuttisen leffaääniraidan. Testasin sitä, ja se on ihan käytännöllinen, mitä nyt elokuvaa täytyy vähän väliä hiukan paussata ja käynnistää uudestaan. Venäjäksi dubattu AVI-tiedosto pyörii hiukan nopeammin kuin äänittämäni englanninkielinen ääniraita. Ääniraitatiedostossa saattaa olla siellä täällä jokunen ylimääräinen sekunti, joka pitäisi leikata pois, siksi en nopeuta sitä.

Dubattuja elokuvia tulee vielä vastaan lisää pikkuhiljaa, sitä mukaa kun katson läpi kaikki jäljellä olevat 2333 tuntia elokuvia.

Imuroin takavuosina itselleni varmaan kaikki merirosvoseikkailut, Robin Hood -leffat, historialliset pukudraamat, swashbucklerit eli historialliset miekanheilutteluseikkailut, Raamattuspektaakkelit, muinaiseen Arabiaan sijoittuvat Ali Baba-, Aladdin-, Bagdadin prinssi- ym. seikkailut, Shakespeare-filmatisoinnit ja kaiken muun sellaisen eskapismin. Sitten vielä Hollywood-musikaaleja. Onpahan vastapainoa kaikelle kauhulle, scifille, hirviörymistelyille ja kovaksikeitetyille Humphrey Bogart -leffoille, mitä minulta myös löytyy.

Taidetta ja viihdettä

Olen ostanut Temun verkkokaupasta ulkoisen kiintolevyn, jossa on 4 TB tallennustilaa. Olen saanut siirretyksi sille kaikki DVD-R -levyille polttamani elokuvat - myös ne, joita ei pysty enää vioittuneilta levyiltä kopioimaan. Pari leffaa sai Y2mate-palvelu imuroiduksi YouTubesta, pari latasin Bitlordilla torrenttitiedostoista, loput löysin Soulseekistä. 1803 elokuvatiedostoa. Osa leffoista on useassa osassa, muutamasta on tuplakappaleet. Arvioisin, että elokuvia on 1434, mutta se ei ole varma arvio. Elokuvat vievät tasan kolmasosan 4 TB:n tallennustilasta.

Nyt olen ruvennut katsomaan elokuvia. Tarkistan tiedostojen kunnon. Dubattuja leffoja löytyy, pitää saada alkuperäinen englanninkielinen ääniraita jollain konstilla. Toinen kopio elokuvasta Soulseekistä, tai jos leffa löytyy netistä, äänitän ääniraidan ja teen siitä mp3:n. Jollain vaikealla kielellä puhutut mutta tekstittämättömät elokuvat tarvitsevat englanninkielisen tekstitysraidan, se pitää järjestää jotenkin. Toinen, tekstitetty kopio leffasta tai sitten erillinen SRT-tiedosto, jossa on englanninkieliset tekstit.

Muokkaan elokuvatiedostojen nimiä ja luon genrekansioita, joihin elokuvat sijoitan. Komediat, tieteiselokuvat, kauhuelokuvat, suomalaiset leffat, japanilaiset chambarat, musikaalit, Tarzan-seikkailut... joka genrelle tai muulle kategorialle oma kansio.

Ei minun tarvitse katsoa elokuvia tarkkaan. Nehän on jo katsottu, joten ne ovat jossain määrin tuttuja. Voin piirtää Naavametsäläisiä samalla.

Beardmosswood.com -sivusto tarvitsee tuunausta. Voting incentive eli äänestyshoukutin niille, jotka haluavat äänestää sarjakuvaani TopWebComicsissa, tulee heti huomenna. Taustakuva on työn alla, saa nähdä milloin saan sen valmiiksi. Hahmoesittelysivu tulee vasta kun englanninkielinen versio Mutatoituneesta metsästä on kokonaan netissä ja hahmoihin on vähän päässyt tutustumaan.

Luen kirjoja. Vähintään sata sivua päivässä, vähintään yksi kirja viikossa. Elokuvista ja kirjoista saan jotain kirjoitettavaa Facebookiin ja X:ään. Jatkan Charles Dickensin parissa: Bleak House, Little Dorrit, Hard Times ja Kaksi kaupunkia luettu. Siinä ohessa pari Agatha Christietäkin.

Nurinaa teatterilippujen ostelusta

Onpahan ollut teatterikevät.

En erityisemmin pidä teatterilippujen ostamisesta. Syynä tähän on se, että lippujen saaminen on niin epävarmaa puhelimeni reistailevan wi-fi -yhteyden takia. Jos puhelimeni ei löydä nettiyhteyttä, eikä salasanattomia wi-fi -verkkoja ole saatavilla siellä missä olen, ei Epassilla / Smartumilla maksaminen onnistu. Olen koettanut googlata apua ongelmaan ja löytänyt yhden vinkin: puhelimen sammuttaminen ja uudelleenkäynnistäminen.

Sainpahan sentään kaikki liput hankituksi ja 250 euron Epassi-saldon riittävän hyvin kulutetuksi.

Toinen sinänsä harmiton ongelma on se, että Svenska Teaternin lippuluukulla työskentelee isäpuoleni siskon vanhin tytär Nina. Koska olen perhetuttu, hän on ruvennut suosimaan minua. Kun olin päättänyt mennä katsomaan sen ranskalaisfarssin En lysande idé, Nina antoi halvemman lastenlipun. Vähän nolona pitelin lastenlippua kädessäni ja mietin, mahdetaanko teatteriin päästää sisään keski-ikäistä miestä, jolla on moinen esitettävänään. Nyt, kun halusin mennä katsomaan Amos Andersonista kertovan Amos A:n, hän käytti jotain henkilökunnan alennuskuponkia, jolla lippu maksoi vaivaiset 15 euroa. Tämän takia Epassissa oli saldoa vielä aika reilusti sen jälkeen, kun olin hommannut liput neljään näytökseen neljässä eri teatterissa. Pahuksen Nina. Kyllä tarkoitus on, että pääsen eroon niistä 250 eurosta. En minä tarvitse mitään lastenlippuja tai henkilökunnan alennuskuponkeja. Täysi hinta vaan joka näytöksestä, jotta pääsen eroon saldosta. Enhän minä edes käytä omia rahojani, vaan työnantajani. Ei Nina minua avita.

Maalis-huhtikuun ajan minulla on mennyt aika lujaa teattereissa kierrellessäni. Ensin 21. maaliskuuta Maria Jotunista kertova Jotuni Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, jossa en ollut ennen ollutkaan. Sainpahan tietää, että rakennuksen syrjäisemmällä puolella on semmoinenkin. Jotuni oli aikamoinen perhehelvetin kuvaus. Näytelmämuoto oli pakottanut luoviin, taiteellisiin visuaalisiin ratkaisuihin, tämän ja selkeän kerronnan ansiosta lopputulos pysyi kiinnostavana. En tiennyt Jotunin elämästä ennestään mitään, mutta teoksiin olen törmännyt aiemmin elokuvaversioina. Salissa tuumin, että Miehen kylkiluuhan filmattiin joskus 40-luvulla (eipäs, vaan 1937), Kultainen vasikka taas 1962 (1961). Vuoden 1936 suuren romaanikilpailun voittanut Auni Nuolivaaran Paimen, piika ja emäntä tuli elokuvana joskus 30-luvulla (1938). Eikös Huojuvasta talostakin ole tehty jokin tv-tuotanto? Kyllä, 1990 tehtiin 290-minuuttinen näytelmä, joka on esitetty viisiosaisena sarjana. Näytelmässä mainittiin myös Joel Lehtonen - hänhän kirjoitti Putkinotkon.

Kaupunginteatteri tarjosi Komedian pankkiryöstöstä 25. maaliskuuta. Vasta näytöksen jälkeen huomasin, että sen oli kirjoittanut sama kolmikko, joka vastasi The Play That Goes Wrong -farssista. Sen saattoi hyvin uskoa. Voimakkaasti kallistetut lavasteet yhdessä kohtauksessa ja näyttelijöiden sinnittely niiden keskellä vetivät äimäksi. Tuollaiseenkin pystytään teatterissa! Ihan vakuuttavasti ei ylhäältä kuvattua perspektiiviä sentään pystytty simuloimaan. Laatikoiden avaaminen ja kahvin kaataminen kävivät ylivoimaisiksi suorituksiksi, mutta niistä revittiin itsetietoista toilailuhuumoria. Mutta aivan kuten The Play That Goes Wrong -farssissa oli yksi tai ehkä useampikin kohta, jossa vedettiin liian överiksi ilman mitään ilmeistä pointtia, myös pankkiryöstötarinassa mentiin välillä riman ali mauttomuuden puolelle. Farssintekijöidenkin kannattaisi varoa tuollaista. Yleisö sentään ulvoi naurusta näissäkin kohdissa, mutta kuulin siinä naurussa vähän järkyttynyttäkin äänenpainoa.

27. maaliskuuta Svenska Teaternissa. Amos Andersonista en tiennyt ennakkoon muuta kuin museon, eikä sitäkään näytelmässä mainittu. Sehän perustettiinkin vasta neljä vuotta Amosin kuoleman jälkeen. Andersonin elämän muuttuminen koko ajan lohduttomammaksi oli mieltä painavaa katsottavaa. Miehestä jäi vaikutelma, että hän aiheutti itse oman, koko ajan kasvaneen yksinäisyyden tunteensa... vaikka hän tuki rahallisesti niitä läheisiään, joita elämä oli kohdellut huonosti. Simon Hägerin suoritus Amosin sairaana isoveljenä Abelina oli vaikuttava, ja sai miettimään, olisiko Amos voinut toimia elämässään toisin. Kaikki tutut vain hiljakseen joko etääntyivät miehestä tai kuolivat ympäriltä pois.

Vähän hengenvetoa, ja 12. huhtikuuta vääntäydyin Aleksanterin teatteriin. Martti Suosalo on esittänyt Luolamies-showtaan vuodesta 2005. Mietin, kuinka paljon mies on tehnyt muutoksia tuohon monologiinsa 21 vuoden aikana, tai kuinka paljon sen esillepano ja esitystapa ovat muovautuneet. Vartti ennen näytöksen ilmoitettua alkamisaikaa Suosalo ilmestyi näyttämölle ja alkoi näyttää katsojille omaa perhealbumiaan. Miehestä otetut nuoruuskuvat toivat tähtinäyttelijän niin liki kuin suinkin mahdollista oli. Elämäntarina kaikkine anekdootteineen riemastutti yhtä paljon kuin se varsinainen pääesitys. Tunnistin muuten Giulietta Masinan kuvasta, jossa ko. italialaisnäyttelijätär näytti olevan Marcello Mastroiannin seurassa, mutta kun Suosalo kysyi, tunnistaako kukaan naista, en rohjennut avata suutani. Mutta kuva ei voinut olla La Strada -elokuvasta, niin kuin Suosalo väitti, sillä siinä leffassahan näytteli Anthony Quinn, eikä Mastroianni. En tiedä, mistä se valokuva oli poimittu. Suosalo lopetti perhekuvien näyttämisen vasta 20 minuuttia yli, eli se meni vähän liiallisuuksiin. Alkoihan se varsinainen pääjuttu sitten lopulta kuitenkin, ja se opetti minulle mukavasti asioita miesten ja naisten eroavaisuuksista. Itseäni en tekstistä tunnistanut, sillä Luolamies kertoi tyypillisestä miehestä, ja minä en ole tyypillinen mies. Pystyn esim. mainiosti tekemään useampaa juttua yhtä aikaa ja nautinkin siitä.

No, koska Amos A vei vain 15 euroa, rahaa riitti Epassi-saldossa vielä Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla -sovitukseen, ja vieläpä kalliimpaan parvipaikkaan 21. huhtikuuta esitettyyn näytökseen. Näytelmä oli melkoista vyörytystä. Edvin Laineen elokuvaversiossa on sentään suvantojaksoja välillä, eikä muutenkaan huumata katsojaa metelillä niin kuin tässä näyttämöversiossa tehtiin. Paukkeen ja huutamisen läpi pääsivät jotkut kohtaukset sentään koskettamaankin. Minulla ei ole tuo historiapuoli vahvoilla, ja mitä Suomessa vallinneisiin itämyönteisiin mielialoihin tulee, 70-luvun taistolaisliike on minulle tutumpi. Pohjantähti kertoi 1900-luvun alkupuoliskon kommunismin ihannoinnista, ja siihen verrattuna 70-luvun meininki vaikuttaa ihan vain joidenkin radikaalipentujen suunsoitolta, jos Linnan teosta on uskominen. Tuntuu vaikealta ymmärtää sitä punaista hullunmyllyä. Niin, ei ollut edes Punainen Mylly, vaan punainen hullunmylly. Viimeistään siinä vaiheessa, kun miehet tanssivat ja laulelivat näyttämöllä iloisesti sinimustat Vihtori-paidat päällä, mietin, että nyt menee paksuksi. Ei Laineen elokuvassa noita Lapuan liikkeen paitoja nähty. Mutta ettei jäisi väärää käsitystä, totean, että näytelmä oli vaikuttava ja ravisteleva. Paras näistä tähänastisista, ajattelin.

Neljä päivää myöhemmin vielä kolmannen ja viimeisen kerran Kansallisteatteriin. Isäpuolelle oli entinen työkaveri tarjonnut lippuja Toiseen tasavaltaan, ja hän kutsui minut mukaan, kun olin kerran sen Ensimmäisen tasavallan käynyt kokemassa. Mukaan pääsivät myös Timo-enoni vaimoineen. Äitini ei halunnut katsoa näytelmää, koska hän ei ymmärrä politiikkaa eikä siedä sotajuttuja, ja niinpä hän karttelee moisia. Lippujen tarjoaja oli myös mukana, mutta hän ei juuri tehnyt itseään tykö vaan pysytteli lähinnä omassa seurassaan.

Toinen tasavalta oli toteutettu samalla tyylillä kuin ensimmäinenkin. Reaaliaikaisesti välillä mustavalko-, välillä värifilmille näyttämöllä tallennettua kuvaa projisoitiin kankaille näyttelijöiden yläpuolella, ja tarvittaessa oli tekstitys lisänä. Paasikiven sijaan keskipisteenä oli nyt Kekkonen, ja Suomen yritykset tasapainoilla Neuvostoliiton myötämielisenä naapurina ja toisaalta halu toimia oman pään mukaan kulkivat punaisena lankana. Kekkosen huono kunto 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa osasi järkyttää. Se, miten suurmies oli vajonnut niin huonoon kuntoon, ettei aina tiennyt missä oli, kosketti minua. Toinen tasavalta teki minuun vielä suuremman vaikutuksen kuin Pohjantähti.

Näytöksen jälkeen jatkettiin juttelua Rautatieaseman kahvilassa, missä äitini odotteli meitä. Nautin suuresti siitä, että pääsin vihdoinkin puhumaan myös isäpuoleni kuullen kunnolla suomeksi ja vuolaasti juttua. Ehkä paljastin itsestäni uuden puolen? Toivon ainakin niin. Kahvilassa tosin juttu keskittyi muiden kuin minun lapsuus- ja nuoruusmuistoihin Kotkassa. Siinä vaiheessa minulla ei harmikseni ollut mitään sanottavaa mihinkään, vaan keskityin lihasmörren ja juustokakun syömiseen ja juttujen kuunteluun. 

Viisi sivua englanninkielistä Hypokritonia

Miten monta kertaa onkaan pitänyt tekstata Naavametsäläissivuja uudelleen! Ensin suomesta englanniksi. Tekstaus ei ole kyllin jämptiä ja siistiä, joten ei muuta kuin koko sivu uudestaan. Ja taas uudestaan. Lopulta huomaan, että teksti ei ole julkaisukoossa kyllin isoa, jotta sitä olisi helppo lukea. Siispä täytyy suurentaa tekstiä. Silti minua ei ole kyllästyttänyt, sillä lopputulos on palkinnut vaivan.

Olen myös halunnut parannella piirrosjälkeä. No, Sininauhaisen riipuksen ensimmäisille sivuille en ole tehnyt liikoja parannuksia. Olen antanut niiden edelleen näyttää, millaista jälkeä sain aikaiseksi helmi-maaliskuussa 2012, jolloin piirsin tussilla paperille alkuperäiset versiot noista sivuista. Siksi Kriitus näyttää vähän oudolta noilla sivuilla. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olin tuolloin vielä kokematon ja kankea eläinsarjakuvien tekijänä ja se näkyy jäljessä. Mutta jotain charmikasta tuossa on.

Kaupunkinäkymiä parannellessani halusin koettaa opetella autojen piirtämistä. Otin töihin mukaani 7. Jérôme K. Jérôme Bloche -albumin Un oiseau pour le chat. Heti ensimmäisen sivun avausruudussa nähdään kunnon poliisiauto, ja sivulla 41 rekka. Tämän sarjisalbumin tarjoama referenssiapu riitti hyvin.

Siivosin kymmenen vuotta kaukojunia Ilmalan ratavarikolla, joten tunnen junat hyvin. Rautatieaseman, junat ja junan interiöörin olen piirtänyt täysin ulkomuistista. En ole hakenut koskaan minkäänlaisia referenssikuvia, en vuonna 2012 enkä nytkään.

Tuntui vähän raskaalta raahata töihin selkärepussa suomi-englanti-suomi -sanakirjaa, iPadia ja jotain romaania joka päivä. Mutta työpäivät ovat niin tylsiä, keskenään samanlaisia ja rutiinintäyteisiä, että minun olisi vaikea jaksaa niitä ilman oheistoimintaa.

Beardmosswood.comiin laitoin Hypokritonin viidennen sivun luettavaksi. Olen kuitenkin reilusti tuota edellä. Työstän parhaillaan Mutatoituneen metsän englanninkielisen version (The Mutated Forest) kahdeksatta sivua.

Facebook- ja X-sivujani sopii mainiosti seurata, ellei englanninkieli ole rajoitteena. Voin kertoa niillä kaikista pikkujutuista, joita en tässä blogissa tule kuuluttaneeksi.