Nurinaa teatterilippujen ostelusta

Onpahan ollut teatterikevät.

En erityisemmin pidä teatterilippujen ostamisesta. Syynä tähän on se, että lippujen saaminen on niin epävarmaa puhelimeni reistailevan wi-fi -yhteyden takia. Jos puhelimeni ei löydä nettiyhteyttä, eikä salasanattomia wi-fi -verkkoja ole saatavilla siellä missä olen, ei Epassilla / Smartumilla maksaminen onnistu. Olen koettanut googlata apua ongelmaan ja löytänyt yhden vinkin: puhelimen sammuttaminen ja uudelleenkäynnistäminen.

Sainpahan sentään kaikki liput hankituksi ja 250 euron Epassi-saldon riittävän hyvin kulutetuksi.

Toinen sinänsä harmiton ongelma on se, että Svenska Teaternin lippuluukulla työskentelee isäpuoleni siskon vanhin tytär Nina. Koska olen perhetuttu, hän on ruvennut suosimaan minua. Kun olin päättänyt mennä katsomaan sen ranskalaisfarssin En lysande idé, Nina antoi halvemman lastenlipun. Vähän nolona pitelin lastenlippua kädessäni ja mietin, mahdetaanko teatteriin päästää sisään keski-ikäistä miestä, jolla on moinen esitettävänään. Nyt, kun halusin mennä katsomaan Amos Andersonista kertovan Amos A:n, hän käytti jotain henkilökunnan alennuskuponkia, jolla lippu maksoi vaivaiset 15 euroa. Tämän takia Epassissa oli saldoa vielä aika reilusti sen jälkeen, kun olin hommannut liput neljään näytökseen neljässä eri teatterissa. Pahuksen Nina. Kyllä tarkoitus on, että pääsen eroon niistä 250 eurosta. En minä tarvitse mitään lastenlippuja tai henkilökunnan alennuskuponkeja. Täysi hinta vaan joka näytöksestä, jotta pääsen eroon saldosta. Enhän minä edes käytä omia rahojani, vaan työnantajani. Ei Nina minua avita.

Maalis-huhtikuun ajan minulla on mennyt aika lujaa teattereissa kierrellessäni. Ensin 21. maaliskuuta Maria Jotunista kertova Jotuni Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, jossa en ollut ennen ollutkaan. Sainpahan tietää, että rakennuksen syrjäisemmällä puolella on semmoinenkin. Jotuni oli aikamoinen perhehelvetin kuvaus. Näytelmämuoto oli pakottanut luoviin, taiteellisiin visuaalisiin ratkaisuihin, tämän ja selkeän kerronnan ansiosta lopputulos pysyi kiinnostavana. En tiennyt Jotunin elämästä ennestään mitään, mutta teoksiin olen törmännyt aiemmin elokuvaversioina. Salissa tuumin, että Miehen kylkiluuhan filmattiin joskus 40-luvulla (eipäs, vaan 1937), Kultainen vasikka taas 1962 (1961). Vuoden 1936 suuren romaanikilpailun voittanut Auni Nuolivaaran Paimen, piika ja emäntä tuli elokuvana joskus 30-luvulla (1938). Eikös Huojuvasta talostakin ole tehty jokin tv-tuotanto? Kyllä, 1990 tehtiin 290-minuuttinen näytelmä, joka on esitetty viisiosaisena sarjana. Näytelmässä mainittiin myös Joel Lehtonen - hänhän kirjoitti Putkinotkon.

Kaupunginteatteri tarjosi Komedian pankkiryöstöstä 25. maaliskuuta. Vasta näytöksen jälkeen huomasin, että sen oli kirjoittanut sama kolmikko, joka vastasi The Play That Goes Wrong -farssista. Sen saattoi hyvin uskoa. Voimakkaasti kallistetut lavasteet yhdessä kohtauksessa ja näyttelijöiden sinnittely niiden keskellä vetivät äimäksi. Tuollaiseenkin pystytään teatterissa! Ihan vakuuttavasti ei ylhäältä kuvattua perspektiiviä sentään pystytty simuloimaan. Laatikoiden avaaminen ja kahvin kaataminen kävivät ylivoimaisiksi suorituksiksi, mutta niistä revittiin itsetietoista toilailuhuumoria. Mutta aivan kuten The Play That Goes Wrong -farssissa oli yksi tai ehkä useampikin kohta, jossa vedettiin liian överiksi ilman mitään ilmeistä pointtia, myös pankkiryöstötarinassa mentiin välillä riman ali mauttomuuden puolelle. Farssintekijöidenkin kannattaisi varoa tuollaista. Yleisö sentään ulvoi naurusta näissäkin kohdissa, mutta kuulin siinä naurussa vähän järkyttynyttäkin äänenpainoa.

27. maaliskuuta Svenska Teaternissa. Amos Andersonista en tiennyt ennakkoon muuta kuin museon, eikä sitäkään näytelmässä mainittu. Sehän perustettiinkin vasta neljä vuotta Amosin kuoleman jälkeen. Andersonin elämän muuttuminen koko ajan lohduttomammaksi oli mieltä painavaa katsottavaa. Miehestä jäi vaikutelma, että hän aiheutti itse oman, koko ajan kasvaneen yksinäisyyden tunteensa... vaikka hän tuki rahallisesti niitä läheisiään, joita elämä oli kohdellut huonosti. Simon Hägerin suoritus Amosin sairaana isoveljenä Abelina oli vaikuttava, ja sai miettimään, olisiko Amos voinut toimia elämässään toisin. Kaikki tutut vain hiljakseen joko etääntyivät miehestä tai kuolivat ympäriltä pois.

Vähän hengenvetoa, ja 12. huhtikuuta vääntäydyin Aleksanterin teatteriin. Martti Suosalo on esittänyt Luolamies-showtaan vuodesta 2005. Mietin, kuinka paljon mies on tehnyt muutoksia tuohon monologiinsa 21 vuoden aikana, tai kuinka paljon sen esillepano ja esitystapa ovat muovautuneet. Vartti ennen näytöksen ilmoitettua alkamisaikaa Suosalo ilmestyi näyttämölle ja alkoi näyttää katsojille omaa perhealbumiaan. Miehestä otetut nuoruuskuvat toivat tähtinäyttelijän niin liki kuin suinkin mahdollista oli. Elämäntarina kaikkine anekdootteineen riemastutti yhtä paljon kuin se varsinainen pääesitys. Tunnistin muuten Giulietta Masinan kuvasta, jossa ko. italialaisnäyttelijätär näytti olevan Marcello Mastroiannin seurassa, mutta kun Suosalo kysyi, tunnistaako kukaan naista, en rohjennut avata suutani. Mutta kuva ei voinut olla La Strada -elokuvasta, niin kuin Suosalo väitti, sillä siinä leffassahan näytteli Anthony Quinn, eikä Mastroianni. En tiedä, mistä se valokuva oli poimittu. Suosalo lopetti perhekuvien näyttämisen vasta 20 minuuttia yli, eli se meni vähän liiallisuuksiin. Alkoihan se varsinainen pääjuttu sitten lopulta kuitenkin, ja se opetti minulle mukavasti asioita miesten ja naisten eroavaisuuksista. Itseäni en tekstistä tunnistanut, sillä Luolamies kertoi tyypillisestä miehestä, ja minä en ole tyypillinen mies. Pystyn esim. mainiosti tekemään useampaa juttua yhtä aikaa ja nautinkin siitä.

No, koska Amos A vei vain 15 euroa, rahaa riitti Epassi-saldossa vielä Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla -sovitukseen, ja vieläpä kalliimpaan parvipaikkaan 21. huhtikuuta esitettyyn näytökseen. Näytelmä oli melkoista vyörytystä. Edvin Laineen elokuvaversiossa on sentään suvantojaksoja välillä, eikä muutenkaan huumata katsojaa metelillä niin kuin tässä näyttämöversiossa tehtiin. Paukkeen ja huutamisen läpi pääsivät jotkut kohtaukset sentään koskettamaankin. Minulla ei ole tuo historiapuoli vahvoilla, ja mitä Suomessa vallinneisiin itämyönteisiin mielialoihin tulee, 70-luvun taistolaisliike on minulle tutumpi. Pohjantähti kertoi 1900-luvun alkupuoliskon kommunismin ihannoinnista, ja siihen verrattuna 70-luvun meininki vaikuttaa ihan vain joidenkin radikaalipentujen suunsoitolta, jos Linnan teosta on uskominen. Tuntuu vaikealta ymmärtää sitä punaista hullunmyllyä. Niin, ei ollut edes Punainen Mylly, vaan punainen hullunmylly. Viimeistään siinä vaiheessa, kun miehet tanssivat ja laulelivat näyttämöllä iloisesti sinimustat Vihtori-paidat päällä, mietin, että nyt menee paksuksi. Ei Laineen elokuvassa noita Lapuan liikkeen paitoja nähty. Mutta ettei jäisi väärää käsitystä, totean, että näytelmä oli vaikuttava ja ravisteleva. Paras näistä tähänastisista, ajattelin.

Neljä päivää myöhemmin vielä kolmannen ja viimeisen kerran Kansallisteatteriin. Isäpuolelle oli entinen työkaveri tarjonnut lippuja Toiseen tasavaltaan, ja hän kutsui minut mukaan, kun olin kerran sen Ensimmäisen tasavallan käynyt kokemassa. Mukaan pääsivät myös Timo-enoni vaimoineen. Äitini ei halunnut katsoa näytelmää, koska hän ei ymmärrä politiikkaa eikä siedä sotajuttuja, ja niinpä hän karttelee moisia. Lippujen tarjoaja oli myös mukana, mutta hän ei juuri tehnyt itseään tykö vaan pysytteli lähinnä omassa seurassaan.

Toinen tasavalta oli toteutettu samalla tyylillä kuin ensimmäinenkin. Reaaliaikaisesti välillä mustavalko-, välillä värifilmille näyttämöllä tallennettua kuvaa projisoitiin kankaille näyttelijöiden yläpuolella, ja tarvittaessa oli tekstitys lisänä. Paasikiven sijaan keskipisteenä oli nyt Kekkonen, ja Suomen yritykset tasapainoilla Neuvostoliiton myötämielisenä naapurina ja toisaalta halu toimia oman pään mukaan kulkivat punaisena lankana. Kekkosen huono kunto 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa osasi järkyttää. Se, miten suurmies oli vajonnut niin huonoon kuntoon, ettei aina tiennyt missä oli, kosketti minua. Toinen tasavalta teki minuun vielä suuremman vaikutuksen kuin Pohjantähti.

Näytöksen jälkeen jatkettiin juttelua Rautatieaseman kahvilassa, missä äitini odotteli meitä. Nautin suuresti siitä, että pääsin vihdoinkin puhumaan myös isäpuoleni kuullen kunnolla suomeksi ja vuolaasti juttua. Ehkä paljastin itsestäni uuden puolen? Toivon ainakin niin. Kahvilassa tosin juttu keskittyi muiden kuin minun lapsuus- ja nuoruusmuistoihin Kotkassa. Siinä vaiheessa minulla ei harmikseni ollut mitään sanottavaa mihinkään, vaan keskityin lihasmörren ja juustokakun syömiseen ja juttujen kuunteluun. 

Tuntematon sarjakuvapiirtäjä

Kirjojen lukeminen edistyy vinhasti, lukuunottamatta yhtä käännettä. Huomasin viihtyväni omistamani 16 Agatha Christie -dekkarin parissa niin hyvin, että päätin ruveta keräämään hänen tuotantoaan. Christie on liian helppo keräilykohde. Hänen kirjojaan löytyy joka paikasta. Olen hommannut niitä 32 lisää, ja enää puuttuu 18 (jätän väliin novellikokoelmat, Mary Westmacott -nimellä julkaistut romaanit ja Christien elämäkerran). Kaikki hankitut täytyy tietysti lukea nyt. Eli tämmöinen pitkä välietappi tuli. Luen kirjan päivässä, joten pääsen jatkamaan Arthur C. Clarkella kuukauden päästä.

Kerään myös puuttuvia Shakespeareja. Joitakin on löytynyt, ja kuusi puuttuu vielä. Sen 50 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan käytin Othelloon, joka maksoi lähes 44 euroa. Kun vielä valitsin 4,20 euroa maksaneen postitustavan pakettiautomaattiin, niin tulihan se viisikymppiä melkein täyteen.

Kulutin tämänvuotisen Smartum-saldon neljään teatterilippuun. Olen jo katsonut Samuel Beckettin klassikkonäytelmän Huomenna hän tulee Aleksanterin teatterissa, Jumalat Kansallisteatterissa ja En lysande idé -farssin Svenska Teaternissa. Muistelisin, että olisin joskus koulussa - yläasteella kenties - nähnyt jonkin vierailleen amatöörinäyttelijäryhmän version Beckettin näytelmästä. Tai sitten ei. Jotain kautta joka tapauksessa olen nuorena törmännyt tuohon näytelmään. Kun kävin läpi päiväkirjojani, en kyllä löytänyt siitä mitään mainintaa missään, vaikka voisin vannoa, että johonkin merkintään kirjoitin muutaman sanan tuosta näytelmästä. Halusin opiskella tuota näytelmää kunnolla, joten päätin käydä katsomassa sen. Vain kolme esityskertaa. Martti Suosalo tuntui tehneen sen ihan pikku sivuprojektina Luolamies-shownsa ohella. Itse näytelmästä ei jäänyt hirveän kummoista makua suuhun. Minun piti lukea siitä kirjoitettu englanninkielinen Wikipedia-artikkeli, ennen kuin ymmärsin näytelmän idean ja olemuksen.

Jumalat häikäisi visuaalisuudellaan. Piti vielä kerrata Oidipuksen elämää yhdestä omistamastani kirjasta, jossa on kreikkalaisia jumaltaruja. Oidipuksen tarina on aika yksinkertainen ja nopeasti kerrottu, mutta ehkä kirjassa oli tarinaa lyhennetty ja mutkia oiottu. En lysande idé oli mielettömän hauska, koko yleisö ulvoi naurusta minkä jaksoi. Avopari, himokas naapuritantta, kolme täsmälleen saman näköistä miestä, valheita ja tukku väärinkäsityksiä, siinä puitteet. Vaativan kolmoisroolin vetänyt Dennis Nylund hämmästytti nopeilla asunvaihdoillaan. Häntä avustettiin kuminukella ja jollakulla stand-inilla, joka oli kammattu ja vaatetettu hänen näköisekseen, ja josta yleisö näki vain selkäpuolen.

Yksi teatterilippu on vielä jäljellä. Vappuaattona menen Kaupunginteatteriin katsomaan Moulin Rouge -musikaalin. Tulee hauska vappu.

Työ Levyt- ja Levyt plus -tiedostojen parissa jatkuu vielä monta kuukautta, mutta koko ajan kevyempänä. Nyt alkaa jäädä enemmän aikaa piirtämiseen ja lukemiseen. Olen murehtinut sitä, ettei Tsirps edisty nopeammin. Asia toivottavasti alkaa nyt korjaantua. Tällä hetkellä kuuntelen valikoidusti kokonaan tai osittain kuuntelematta jääneitä albumeja, lähinnä sen verran kuin Discogsissa kykenee suoraan kuuntelemaan. Jotain haen sentään YouTubesta ja imuroin Soulseekistä. Kuuntelun ohella tietysti teen tarpeelliset muokkaukset Works- ja Word-tiedostoihin, ja aikaa jää vielä muihin puuhiin.

Olen vuodesta 2010 lähtien tehnyt koko ajan urakalla kaikenlaista mitä mieleen on juolahtanut:

Kaksi elämäkertateosta - yhteismitta 700 sivua

1970-1972 julkaistun Suomalainen MAD -lehden sisältöluettelot

Sarjakuva-arvosteluja Kvaak-foorumille

Kaikkien Helsingin Sanomien vuosien 1927-1997 numeroiden selailu, vuosiraporttien kirjoittaminen ja täydellinen luettelo Hesarissa julkaistuista pitempiaikaisista sarjakuvista

Katsaus vuosien 1984-1993 MikroBITTI-lehtiin sekä niiden skannausten laittaminen jakoon Google Driveen

Vanhojen Suomen Kuvalehtien selailu ja täydellinen sarjakuvaluettelo

Kuvittajat ja pilapiirtäjät Suomen Kuvalehdessä

Katsaus Ilta-Sanomien Kuukauden kotimaisiin sarjakuviin 1986-2021

Kvaak-foorumin piirros- ja sarjakuvagallerian pelastaminen - 4035 työtä kaikkiaan 7392:sta, jotka sinne laitettiin

Katsaus tv-sarjoihin ja muihin telkkariohjelmiin, joita 1980- ja 1990-luvulla katselin

Vuosien 1960-1979 Aku Ankka -lehtien lukeminen

Naavametsäläiset-sarjakuva ym. sarjakuvaprojektit

Kaiken ohella vielä elokuvia, musiikin kuuntelua ja äänittämistä, mp3-tiedostojen keräämistä ja kansioiden kokoamista tietokoneelle, Discogsissa työskentelyä, Legatio Musica -blogiin kirjoittelua (Stiff Records -ja Johanna-singlekatsaukset, Levyhyllyni Tarinat kaikkine musiikkilehtiskannauksineen)...

On alkanut tuntua siltä, että ansaitsisin jonkinlaisen kiitoksen kaikesta työstä. Mutta tuntuu siltä, ettei ketään kiinnosta mikään, mitä teen. Työpaikalla miehet puhuvat urheilusta ja autoista, joku ehkä joskus maailmanpolitiikasta ja -taloudesta. Naisten jutut pyörivät työhön liittyvissä asioissa tai omissa pikku ympyröissä. Mukavat persoonallisuudet, jotka värittivät minun siivousaluettani vuosina 2016-2017 ovat lähes kaikki hävinneet, ja tilalle on palkattu värittömiä tyyppejä jotka eivät paljon puhele.

Eikö ihmisiä enää kiinnosta mikään? Ovatko kaikki suomalaiset juntteja ja poroporvareita? Minulla on vaikeuksia ottaa sen verran kontaktia muihin ihmisiin, että saisin tietää, tekevätkö he vapaa-ajalla muutakin kuin vain möllöttävät ja näpräävät puhelimiaan ja katsovat telkkaria. Kun katson ympärilleni, näen joka paikassa tylsän harmaita ihmisiä, jotka eivät näytä nauttivan elämästään, ja eriasteisia sekopäitä, jotka eivät ole enää tässä maailmassa. Vastaavasti kukaan ei osoita kiinnostusta minua kohtaan. Minulla on koko ajan tarve tuoda itseäni esille ja kertoa kaikki itsestäni, mutten saa mitään ulos suustani - koska kukaan ei ensin kiinnitä huomiota minuun. En minä ole hiljainen koska minua ei muka kiinnostaisi keskustella, vaan olen hiljainen siksi, etten saa muilta ihmisiltä ensin sitä tarvitsemaani signaalia, joka saisi minut avautumaan. Se olisi vain pieni signaali, se ei vaatisi kovin kummoista vaivaa muilta ihmisiltä... mutta onko se silti ylivoimainen juttu muille? Toisaalta koen eläväni itsekin aivan toisessa maailmassa kuin muut. Ihmiset, joita näen päivittäin, puhuvat vain asioista, jotka minä koen tylsiksi. Jos minä puhuisin siitä mikä minua kiinnostaa ja siitä mitä teen vapaa-ajallani, muut tietysti ajattelisivat, että tuon tylsempää ei voisi ollakaan. Aivan varmasti ajattelisivat.

Silti elättelen tässä haavetta, että minua haastateltaisiin PlanInfossa. Siitä tulisi antoisa haastattelu, kunhan vain onnistuisin laimentamaan itseäni niin paljon, että haastattelu voitaisiin julkaista siinä lehdessä.

Työpaikan tauoilla, kun muut vain tuijottelevat mykkinä puhelimiaan, minä mietin meneillään olevia projektejani, sitä, missä tahdissa teen niitä, milloin ne valmistuvat jnpp. Minusta on tullut piinkova aikatauluttaja. Tai sitten mietin jotain muuta mitä mielessä sattuu sillä hetkellä pyörimään.

Yritän kiinnostua mahdollisimman monesta asiasta ja täyttää elämäni mahdollisimman monella jutulla. Koetan koko ajan miettiä uusia asioita, joilla täyttää vapaa-aikaani. Yritän arvostaa mahdollisimman paljon kaikkea, toisin kuin ihmiset yleisesti (tältä minusta tuntuu). Minulla on uskomaton elämäntarina, jonka voisi painaa sanomalehteen esimerkkinä siitä, miten lapsen kasvattaminen voi mennä pieleen. Kuolenko ilman että kukaan saa tietää sitä?

Kirjoitan nettiin kaikesta siitä, mistä haluaisin keskustella. Sarjakuvista, musiikista, kirjallisuudesta, elokuvista, piirretyistä, vanhoista telkkarisarjoista, teatterista, taiteesta, tietokoneista, maapallon tilasta, ihmisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta tässä maailmantilanteessa. Maailmankatsomuksellisista asioista. Haluan kulturelleja ja sivistäviä juttuja. Haluan oppia ja tietää asioita. Jos jollakulla on kiinnostava elämäntarina, kuuntelen mielelläni. 

Minun pitäisi päästä ihan toisenlaisiin sosiaalisiin ympyröihin. Minun pitäisi päästä purkautumaan persoonana, ja sitä varten tarvitsisin ympärilleni ihmisiä, jotka ovat sen verran eloisia, että saisin itsekin itsestäni ulos kaiken, mitä tähän mennessä olen vain kätkenyt. En osaa itse tuoda persoonaani esille, vaan täytyy olla jokin ulkopuolelta tuleva yllyke. Enojeni Matin ja Timon kanssa olen parhaimmillani, heidän kanssaan ollessani saan itsestäni enemmän kaikkea ulos. Enojeni kanssa minulla synkkaa parhaiten. Heidänlaisiaan ihmisiä tarvitsisin ympärilleni enemmän. Myös Britta-tätini - silloin kun hän vielä eli - kanssa kävin henkeviä keskusteluja. Minulla on ollut maailman parhaat sukulaiset.

Edes äitini ja isäpuoleni eivät tiedä minusta paljoakaan. Se johtuu lähinnä siitä, että puhun heidän kanssaan ruotsia. Ruotsinkielen taitoni on rapistunut, koska en ole tarvinnut sitä niin paljon kuin suomenkieltä. 13-21-vuotiaana kirjoitin päiväkirjanikin alusta lähtien suomeksi. En pysty kertomaan omista vapaa-ajan puuhistani kuin vähän ja pintapuolisesti, koska ruotsinkielen taitoni ei riitä tarkempaan selostukseen. Ulosantini on sillä kielellä heikko. Sen sijaan suomeksi osaan puhua vaikka kuinka vuolaasti ja luovasti. Kirjoittaminen on minulle ehdottomasti se luontevampi tapa ilmaista itseäni, puhumistaidon harjaannuttaminen on jäänyt vähemmälle. Olen vuosien mittaan koulinut itsestäni hyvän rutiinikirjoittajan. Kun kirjoitan suomenkielistä tekstiä, minun ei tarvitse paljon ajatella. Pääni osaa tuottaa hyvää tekstiä nopeasti. Se auttaa puhumisessakin. Minulla ei ole puhemaneereja, usein puheessa toistuvia täytesanoja. Inhoan sellaisten kuulemista muiden puheessa. "Tota noin niin", "niinku" ja "tuota"... tuollaista joudun kuulemaan töissä joka päivä, ja se ärsyttää minua. Minun ei tarvitse paljon miettiä sanojani, kun puhun. Nämä blogikirjoituksenikin ovat syntyneet ripeästi. Jälkeenpäin saatan kyllä korjailla, täydentää ja selkeyttää tekstiäni pitkäänkin.  

Äiti ja isäpuoli eivät vieläkään tiedä, että minulta julkaistaan sarjakuvaa työpaikan lehdessä. Minulla oli pari PlanInfon numeroa mukanani Partion suvun juhlissa Villa Pentryssä, Matinkylässä, viime vuoden elokuussa. Ei tullut kuitenkaan sopivaa hetkeä ottaa lehtiä esille. Sain kerrotuksi vain silmälaseistani. Nyt lehti on muuttumassa pelkästään digitaaliseksi, mikä laskee huomattavasti motivaatiotani piirtää siihen mitään.

Kvaakissa, omassa Aaltotie-viestiketjussani, ilmoitin Naavametsäläiset-sarjakuvani valmistumisesta lokakuun ensimmäisenä viime vuonna. Pyysin selkeästi palautetta. Nada. Kukaan ei ole kirjoittanut sinne sanaakaan. Eikä ole aaltotie.comissakaan kukaan lähettänyt kommentteja. Tässä vaiheessa olen jo kihissyt raivosta ja turhautumisesta.

Ilmoitin Kvaakissa myös Kielletty rakkaus -sarjakuvasta, laitoin näytteen Hypokritonista, Mutatoituneesta metsästä ja Ruutihampaista, ja kun galleria oli vielä olemassa, laitoin sinne yhden Ruutihampaat-sivun. Eipä juuri kukaan viitsinyt lotkauttaa korvaansa. Enkä vieläkään tiedä, miksei.

Tänä vuonna en ole Kvaakia vilkaissut muuten kuin tarkistaakseni, että nuo ylläolevat linkit vielä toimivat. Olen hylännyt sen foorumin täysin.

En selaa enää muutenkaan paljon nettiä. En ehdi kaikilta projekteiltani. Ei minulla ole oikein muita vakiosivustoja kuin Discogs.

Kun piirsin Naavametsäläisiä, ajattelin, että jos se sarjakuva onnistuu herättämään huomiota ja saan siitä rakentavaa kritiikkiä, voin tehdä Tsirpsistä hyvinkin kaupallisen ja helposti tykättävän sarjakuvan. Jos taas ei huomiota heru, teen Tsirpsistä silkkaa käsittämätöntä sekoilua. Eihän sitä kukaan kuitenkaan lue. Niinpä Tsirps tulee olemaan juurikin sekoilua, jota en viitsi mainostaa senkään vertaa mitä koetin Naavametsäläisiä rummuttaa. Sanon Tsirpsin kautta vain, että "Haistakaa paska, joka ikinen!".

Haluan ihan oikeasti herättää huomiota sarjakuvillani. Ei minulle ole tärkeää päästä julkaistuksi johonkin lehteen tai sarjakuva-albumiin, voin tyytyä pelkkään nettisarjakuvien tekemiseen. Mutta jos jonkinlaisen molskahduksen onnistuisin Suomen sarjakuvaskenessä aiheuttamaan, elämälläni olisi tarkoitus. Olen vain huono tuomaan itseäni esille.

Suomalainen yhteiskunta tuntuu täysin lamaantuneelta. Kaikki hauska tuntuu kadonneen tästä maasta. Täällä ei tapahdu mitään. Koko maa polkee paikoillaan. Arkielämä on sinnittelyä ja selviytymistä. Ihmisillä on koko ajan vaikeampaa. Sanomalehtiartikkeleista puolet saa haukottelemaan ja puolet ahdistumaan. Ellei minulla olisi kaikkia omia vapaa-ajan puuhiani, minäkin olisin melkein naru kaulassa kiikkumassa. Teen lapsellisiakin juttuja kotonani, mutta minulla on hauskaa niiden parissa. Ainakin elän, juuri sillä tavalla kuin haluan. Kaikki lähtee sydämestäni. Juuri tällainen haluan olla. Toteutan itseäni. Olen levoton, äärimmäisen luova sielu, jolla on joka hetki oltava jotain tekemistä. Silti, jos joku muu katselee minua, näyttäydyn vain tylsänä, jäykkänä ja mitäänsanomattomana tyyppinä, koska koko persoonallisuuteni pyyhkiytyy näkymättömiin silloin kun en tee mitään omaa juttua. Onnistun mestarillisesti kätkemään muiden nähden kaiken, mikä tekee minusta erikoisen yksilön. Tahtomattanikin. Jos joku seuraisi minua tarkkailukameralla aamusta iltaan, hän saisi yllättyä. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä teen. Kaikkien pitäisi tietää. Saisivat selville, millä tavalla Suomessa voi vielä pitää hauskaa.

Tuntuu melkein surulliselta, että jollain tavalla kaipaan 1990-luvun lama-aikaa. Silloin vielä tuntui siltä, että Suomen meininkiä jaksoi seurata mielenkiinnolla. Silloin oli vielä ilmiöitä, vaikkei siitä kaikesta ole hirveästi jäänyt käteen.

En osaa ottaa kantaa siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Minulla ei ole kummoisia mielipiteitä mistään. Seuraan vain sivusta maailman tapahtumia ja olen koko ajan peloissani. Lievennän pelkoani omilla harrastuksillani ja vapaa-ajan projekteillani.

https://www.youtube.com/watch?v=wHylQRVN2Qs&pp=ygUOc3RpbmcgcnVzc2lhbnM%3D

 

Tyyliniekaksi - ja juhlimisesta

Syyskuussa 2022 olin toisen kerran entisen koulutoverini Alexanderin kanssa kahvilla - tällä kertaa Café Esplanadilla. Ensimmäinen kerta oli kesäkuussa 2013. Alqu kertoi, että luokkakokousta ollaan taas järjestämässä - meidän vuoden 1993 abien 30-vuotisbileitä.

Juhlat pidettiin sitten huhtikuussa 2023 Koivusaaressa, NJK:n eli Nyländska Jaktklubbenin tiloissa. Minä en ollut siellä koskaan aiemmin käynyt, mutta isäpuoleni sanoi myöhemmin kun tavattiin, että hänelle se on tuttu paikka. No tietysti, hän kun on purjehdusihmisiä.

Pukukoodina oli "party", jollakin vuoteen 1993 liittyvällä yksityiskohdalla. Pukukoodin loppuosaa tuntui toivottomalta noudattaa. Miten minä pystyisin keksimään mitään tuohon vuoteen liittyviä detaljeja? Jotain bilevaatetta piti kuitenkin saada. Menin heti pääsiäisen päätyttyä Zalandon verkkokauppaan, jossa huomasin hienon keskiyön sinisen värisen sametti- ja veluuritakin 139 eurolla. Hintaa oli alennettu muutamalla kympillä. Tilasin sen. En ollut varma omasta koostani, mutta valitsin koon 52, suurimman mitä oli. Takki sopi minulle kuin valettu, ja se näytti tosi tyylikkäältä. Täydensin asua vielä Stockmannilta ostamallani 40 euron hintaisella rusetilla - en ollut koskaan käyttänyt sellaistakaan. Rusetti roikkui kaulani ympärillä liian löysästi, enkä keksinyt, miten sitä saisi kiristettyä, mutta päätin vain olla varovainen sen kanssa.

Meitä vuoden 1993 abeja oli reilut kuusikymmentä, sama määrä kuin 10 vuotta aiemmin, mutta muutama naama oli korvautunut sellaisilla kutsutuilla, jotka eivät päässeet vuonna 2013 juhlimaan. Vastaavasti muutama vuonna 2013 mukana ollut oli sillä kertaa estynyt tulemasta. Jotkut valittivat, että se, että päiväksi oli valittu perjantai, asetti esteen saapumiselle. Oli työmatkaa ja semmoista.

Salainen lukioaikainen ihastukseni, Maria, oli taas mukana, ja yllätys, yllätys: taas valittiin jokaiselle vastakkaista sukupuolta edustava pari samalla arpalappuja hatussa -metodilla kuin 10 vuotta aiemmin. Minun hatusta noukkimaani lappua koristi Dallas-tv-sarjan Bobbyn kuva, ja Marialla oli Pamelan kuva omassa lapussaan. Meistä tuli siis taas kerran pari. En voinut uskoa tätä. Se, että vuonna 2013 olin Marian parina, oli jo ihmeellinen yhteensattuma, mutta se, että se tapahtui vuonna 2023 toistamiseen, tuntui jo yläkerrasta tulleelta viestiltä. Emme me tosin mitään keskustelleet, ja Maria oli muutenkin vähän hiljaisen oloinen, mutta silti.

Rusetin luiskahtaminen kaulan ympäriltä tuotti minulle ylimääräistä vaivaa, mutta muuten minulla oli jonkin aikaa hauskaa. Sitten, kun DJ rupesi soittamaan sellaista puolitanssittavaa musiikkia täydellä volyymilla ja puheensorinakin alkoi olla korviahuumaavaa, minä aloin hyytyä. Tämä on bilettämisen huono puoli: ei kuule, mitä kukaan toinen puhuu, kun ympärillä pauhaa älytön ja tauoton meteli. Yksi yritti jutella kanssani ja sanoi jotain, mutta minulla oli vaikeuksia kuulla kunnolla. Ikävä juttu. Seisoskelin välillä ulkosalla, missä myös oli ihmisiä juttelemassa, ja kuuntelin heidän keskustelujaan. Siellä kuuli puheet paremmin.

Yksi ainut kehui minun asuani.

Sama asu - takki ja rusetti - oli minulla yllä myös firman juhlissa, jotka pidettiin seuraavan elokuun (vuosi siis edelleen 2023) lopulla firman tiloissa, samassa rakennuksessa jota minä päivittäin siivoan. Siellä asuni huomattiin heti: firman valokuvaaja näppäsi minusta kuvan heti kun näki minut. Rusettiani olin kiristänyt ompelemalla langalla muutamia tikkejä, se pysyi sillä konstilla kiltisti kaulalla. Juhlat olivat hauskat niin kauan, kun saatoin keskittyä syömiseen, mutta sitten ikävät puolet tulivat esiin: ihmisten humalatila, livebändi, joka ei soittanut parasta mahdollista musiikkia, ja DJ, joka soitti tanssimusaa vielä kovemmalla, ja se kaikki haittasi keskustelemista.

Sama vika vaivasi minua myös viime elokuun firman juhlissa: hauskaa jonkin aikaa, mutta sitten hyydyin täysin ja jämähdin vain seisoskelemaan paikallani katsellen mykkänä ympärilleni. Musiikista vastasi vielä huonompi ryhmä kuin toissavuonna. Sillä kertaa juhlien painopiste oli sentään ulkona pihalla, jonne oli pystytetty iso telttakin. Sinä päivänä oli kova myrsky ja sateistakin. Olin huolissani, ja kävellessäni Herttoniemen metroasemalta paikalle mielessäni kävi ajatus, että olisiko ollut viisaampaa pysyä kotona. Onneksi juhlia sää kohteli suht' hyvin: vain kova tuuli haittasi. Tuollaiset juhlat eivät kuitenkaan ole minun tapani pitää hauskaa, varsinkaan, kun ympärilläni humalatilat pahenevat hetki hetkeltä. Viime vuonna firman bileissä alkoholitarjoilusta huolehti panimo nimeltä Maku. Kokeilin heidän omenasiideriään ja ananaslonkeroaan, mutta inhosin kumpaakin. Ylipäätään en jaksa hyväksyä sitä, että suomalaisten keskuudessa juomista pidetään suorastaan itsestäänselvyytenä. Tuota tyypillistä suomalaisten tapaa pitää hauskaa minä vain paheksun. Luokkajuhlissa ei juopoteltu, siellä oltiin sivistyneitä suomenruotsalaisia.

Ei muuten juopoteltu myöskään silloin toissavuonna, kun isäpuolen siskon mies Kurre Wikström täytti 80 vuotta ja suku oli kutsuttu koolle Suvisaaristoon yhden kahvilan tiloihin. Nekin olivat sivistyneet juhlat, joissa joku sukuun kuuluva mies esitteli taitojaan akustisen kitaran varressa ja joku nainen laulutaitojaan, ja he viihdyttivät meitä musiikilla. Oli vuosikymmeniä vanhoja kotivideoita ja telkkaridokumentin pätkiä, jotka oli editoitu yhdeksi kokonaisuudeksi, valokuva-albumeja kiersi pöydissä, ruoka oli herkullista ja tunnelma oli mukavan hillitty. Siinäkin malliesimerkkiä hyvästä juhlimisesta.

En tiedä Kurresta paljoakaan, mutta ilmeisesti hän on hyvin menestynyt bisnesmies, jolla riittää rahaa. Juhlissa tuotiin esille hänen impulsiivisuutensa: hän saattoi vaikka ihan ex tempore häipyä New Yorkin -matkalle kellekään ilmoittamatta. (LISÄYS 5.10.2025: Olen kuullut, että Kurre on vuosia elättänyt itsensä osakekaupoilla, sen jälkeen kun myi oman firmansa pois.).

Sitten vielä meidän työpaikan siivoojien vuotuiset virkistysillat. Jotkut firman osastot pääsevät viettämään virkistyspäivää parhaimmillaan jopa Tallinnan-risteilijällä, mutta siivoojille annetaan nähtävästi niukempi budjetti käyttöön. Marraskuussa 2022 olimme hohtokeilaamassa Helsinginkadun urheiluhallissa, se oli OK. Toissavuonna olimme samalla kadulla sijaitsevassa Tenho-ravintolassa, joka oli minulle massiivinen pettymys. Eihän siellä saa kuin burgereita ja pitsaa! Ja tietysti painuttiin ravintolan jälkeen läheiseen karaokebaariin kuuntelemaan, kun laulutaidottomat raiskasivat hyviä lauluja ja lauloivat falskisti huonoja. Viime vuoden virkistysillasta kysyttäessä esitin toivomuksen, että mentäisiin edes kunnon ravintolaan, jossa saa hyvää ruokaa. Minulle se ruokapuoli on tärkeämpi, kun taas muut menevät juomaan viiniä ja kaljaa ja syövät burgeria vatsantäytteeksi.

Viime marraskuun virkistysilta pidettiinkin sitten Hakaniemen Juttutuvassa - samassa paikassa, jossa pidettiin yksi aiempikin virkistysilta ja jossa minä viime vuonna ruokailin äidin ja isäpuolen kanssa 50-vuotispäivänäni. Minä söin valkohäntäpeuraa ja mudcakea ja katsoin salaa halveksien, kun toiset vetivät burgeria. Koska jokaiselle oli varattu 50 euron budjetti, tilasin yhden Cosmopolitanin, jotta oma 50 euron osuuteni tulisi täyteen. Muuta en juonut. Tämän jälkeen muut kävelivät Memphisiin jatkoille, mutta minä livahdin metroasemalle ja sieltä kotiin, kellekään sanomatta. Lopetin illanvieton, kun oli vielä hauskaa. En halunnut pilata päivääni.

Minullahan on lapsuudesta asti juontuvat syyt suhtautua nuivasti alkoholiin.

Nyt kun käyn muutaman kerran vuodessa teatterissa, minut voi nähdä ylläni mustat, suorat housut, valkea tai vaalea kauluspaita, ohut sininen, v-aukkoinen merinovillapaita ja yli 200 euroa maksanut musta liivi. Sopiva keski-ikäisen miehen teatteriasu. Tavoittelen hillittyä tyylikkyyttä. En halua prameilla ja herättää huomiota vaatetuksellani, sellainen ei sovi minulle. Olen Dressmannin kanta-asiakas, ja Stockaan luotan myös.

En käy näytelmiä katsomassa omilla rahoillani kuitenkaan. Niin innostunut en ole. Työpaikan antama Smartum-saldo riittää.

Kyllä minä jo 2000-luvun alussa Etelä-Haagassa asuessani halusin yrittää pukeutua vähän paremmin, vaikkei rahaa paljon ollut. En edes muista, milloin luovuin lopullisesti farkuista.

Teatteria ja sushia

Vuokra nousi heti vuoden 2024 alussa neljällä kympillä. Sen takia luovuin Spotifysta ja Hesaria lukuunottamatta kaikista digilehdistä. Spotifyn käyttöni olikin pitkään ollut sellaista, että oli siinä ja siinä, kannattiko sitä enää pitää.

Työpaikkani on antanut henkilökunnalleen vuosittain 200 euroa - nyt summa on korotettu 250 euroon - Smartum-saldoa käytettäväksi mihin itse haluaa rahaa käyttää. Hierontapalvelut lienevät suosittuja, ehkä myös työmatkakorvauksiin tuota saldoa käytetään. Minä kulutan summan käymällä teattereissa ja taidemuseoissa. Olen nähnyt elämäni aikana 5706 elokuvaa - olen jopa luetteloinut ne kaikki - mutta nyt olen käynyt katsomassa näytelmiä ja oppinut arvostamaan myös näyttämötaidetta.

Red Nose Companyn Aleksis Kivi Kansallisteatterissa ja saman kaksikon Punainen viiva Aleksanterinteatterissa. Jerusalem ja Agatha Christien Hiirenloukku Kaupunginteatterissa. Ensimmäinen tasavalta Kansallisteatterissa. Juhlat - ja elämä siinä sivussa samoin Kansallisteatterissa. Musikaalikomediat Almost Normal ja Evigt ung (Ikuisesti nuori) Svenska Teaternissa. Joskus minulle myös tarjotaan teatteri-ilta: olin äidin, isäpuolen ja koko Wikströmin suvun kanssa katsomassa Stan Saanilan ja André Wickströmin kirjoittamaa Fina pipor -revyytä Svenska Teaternissa. Ei maailman hauskimpia revyitä, mutta suomenruotsalaisuudesta se kertoi osuvasti ja ymmärrettävästi.

Parasta on, jos sattuu vielä yllätyksiä. Olen jo kertonut siitä illasta, jolloin pääsin itsekin lavalle esiintymään.

Kun kävin Vallilan kaupunginteatterissa katsomassa Shakespearen Kuningas Leariin perustuvan Lear-näytelmän, sain istua Lenita Airiston vieressä. Meillä oli sattumoisin vierekkäiset paikat. Ikävämpääkin tapahtui: kun näytelmää oli kulunut vähän yli kolme varttia, joku mies yleisössä sai sairaskohtauksen. Näytelmä keskeytettiin siksi ajaksi, kun miestä autettiin ulos salista. Toivottavasti ei ollut mitään kohtalokasta.

Joka tapauksessa, jos teatteri-illan aikana kokee jotain tuollaista yllättävää - mukavaa tai ikävääkin - se tekee illasta erityisen mieleenpainuvan elämyksen. Ei ole elokuvateattereissa koskaan sattunut mitään tuollaista!

* * *

Lokakuussa 2023 innostuin sushista. Meillä oli sen kuukauden alussa työnseisaus, jonka ajankohdaksi määrättiin 14:00 - 15:00. Siis tunnin lakko hallituksen leikkaustoimia vastaan. Minun työaikani päättyy kolmelta, joten tuo tarkoitti käytännössä sitä, että lähdin töistä tuntia tavallista aiemmin. En minä halua lakkoilla, minullahan on kaikki asiat hyvin.

Piristääkseni päivää lähdin töistä suoraan Stockmannin Herkkuun ostoksille. Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni sushia. Se maistui, ja siitä lähtien olen syönyt joka kuukausi kahtena peräkkäisenä päivänä sushia. Yleensä kunkin kuukauden ensimmäisen täyden viikon torstaina ja perjantaina. Sushi on sen verran kallista, etten viitsi sitä useammin ostaa.

1980-luvulla ja 90-luvun alussa, kun asuin äidin ja isäpuolen kanssa, he laittoivat silloin tällöin kiinalaista ruokaa wokkipannussa, ja sitä syötiin puikoilla. Siitä opin tuon taidon. 90-luvun lopulla kävin joskus yksin kiinalaisessa ravintolassa syömässä, ja pyysin silloin aina tarjoilijoilta syömäpuikkoja. Haluan pitää yllä kaikkia taitojani.

Keitän basmati- tai jasmiiniriisiä vähän liian pitkään niin, että siitä tulee hiukan mössöistä ja helposti puikoilla syötävää, kaadan sen pienenpieneen posliinikulhoon, ja sitten noukin sushia ja riisiä puikoilla. Jasmiiniriisi mössööntyy paremmin, tosin sillä on ikävä taipumus tarttua kattilan pohjaan, ellei sitä sekoita tarpeeksi. Ruokajuomaksi sopii inkivääritee. Tällä tavalla on mukava hemmotella itseään. Ruokavaliossa pitää olla kalaa, mutta eipä sitä tule syötyä, vaikka kalasta pidänkin. Sushi paikatkoon puutetta.

Kampin kauppakeskuksen K-Marketissa lisäävät wasabia mukaan siihen muoviseen sushi-astiaan, mutta se jää minulta kyllä vastedes kokonaan syömättä. Se oli minulle aivan liian tulista. Varsinkin sierainpolte oli inhottavaa. Tuntui, kuin tulisi savua nenästä. Pelkäsin muuttuvani lohikäärmeeksi.

19.3.2022 - Uudet kotisivut, teatteri- ja museokäyntejä ym. kiireitä

Tässä se monta vuotta suunnittelemani pikkuhomma, jonka mainitsin. Vuonna 1997 Helsingin Sanomat julkaisi kakkossivullaan Vieraskynä-osastossa kirjoitussarjan, jossa 21 henkilöä esitti oman arvionsa siitä, millainen Suomi tulee olemaan vuonna 2022. Leikkasin kaikki kirjoitukset talteen, mutta olen antanut itselleni luvan lukea kirjoitukset ensimmäisen kerran vasta vuonna 2022. Nyt kun minulla on omat kotisivutkin netissä, voin lukemisen lisäksi skannata kirjoitukset ja postata ne. Julkaisen yhden kirjoituksen joka toinen lauantai, ja kun kaikki kirjoitukset ovat täällä, esitän oman arvioni siitä, kuka on osannut parhaiten ennustaa tulevaisuutta.

Tämä Jorma Ollilan kirjoitus avasi sarjan. Se julkaistiin Hesarin kakkossivulla 27. kesäkuuta 1997. Olen selannut tämän vuoden Hesareita lähinnä katsoakseni, muistellaanko lehdessä tätä kirjoitussarjaa mitenkään. Jos muistellaan, se vesittää tämän minun juttuni. Taitaa kaikkien huomio vain olla niin vahvasti Ukrainan sodassa ja koronassa, että tällaiset vähäpätöiset asiat eivät kiinnosta ketään.

Niin... se sota...

Yhtenä joulukuun päivänä ajauduin pitkään keskusteluun työpaikkani valokuvaajan kanssa. Tai oikeammin, hän piti monologia ja minä kuuntelin. Hän paasasi kolmen vartin ajan sarjakuvista, siitä mikä on hyvää sarjakuvaa ja mikä ei, netti- / kotisivuista ja siitä miten niillä promotoidaan ja myydään omaa osaamista. Mies tiesi sarjakuvapiirtämisharrastukseni ja halusi vilkaista kotisivujani. Hän katsahti nopeasti Yö kätkee suojaansa -tarinan viimeistä sivua ja kääntyi sitten pois, ilmeisesti siksi, että sivuillani on joitain venäjänkielisiä mainoksia. Hän rupesi sitten höpöttelemään hyvistä sivustopalvelimista ja esitteli jotain omaa saittiaan. En ymmärtänyt paljoakaan siitä, mitä mies minulle koetti selittää, ja tuntui, että sen mitä hän sanoi olisi voinut kertoa paljon ytimekkäämmin ja lyhyemmällä ajalla. Sitäpaitsi keskustelu alkoi kolmen aikaan ja kesti varttia vaille neljään - tämä oli siis työajan jälkeen, ja MINÄ HALUSIN MENNÄ KOTIIN. Kaiken lisäksi oli vielä Teollisuusliiton koko teknologiateollisuudelle julistama ylityökielto yhä voimassa.

Sen verran kuitenkin ymmärsin, että nämä kotisivuni eivät ole hyvät ja että minun pitäisi hakeutua jollekin toiselle palvelimelle. Niin, en minäkään ole tykännyt siitä, että täällä on näkynyt niitä venäjänkielisiä mainoksia. Ei minulla edes ole koskaan ollut Venäjästä kovin yleviä ajatuksia. Kirjauduin yhtenä päivänä hallintapaneeliin ja etsin täppiä josta voisi saada mainokset pois, mutta eihän sellaista ole. Pari ruksia laitoin johonkin kohtaan, sellaisiin jotka sallivat kommentoinnin. Kas, oliko kommentit kielletty muuallakin kuin Guestbookissa? Sitten tajusin, että jotkut ilmeisesti maksavat uCozille omista sivuistaan. Ehkä heidän sivuillaan ei mainoksia ole. Minä en ole ikinä maksanut uCozille latin latia näistä sivuista. Sen takia täällä tietysti on näkynyt niitä mainoksia.

Mutta miten onnistuisi kaiken täällä olevan materiaalin siirto jollekin toiselle palvelimelle? Sarjakuvat kyllä saisi minne tahansa, mutta entä vuodatussivujen materiaali? Nämä sivut ovat olleet niin kätevällä alustalla: tyhjä taulu, johon on voinut töhertää mitä tahansa aivan vapaasti ja hyvin näkyy. Lisää tekstiä vain edellisen perään. Jollain blogisivustolla pitäisi otsikoida kaikki, ja uusi teksti näkyisi edellistä ylempänä eikä alempana, eikä kirjoituksia voisi välttämättä kätevästi lukea siten, että kaikki putkeen ylhäältä alas, vaan yksi kerrallaan alhaalta ylös. Entäs kuvamateriaali? Sujuisiko esim. lehtileikkeiden lukeminen optimaalisesti jossain muualla, ilman että täytyy klikata isommaksi? Pelkään, etten pystyisi siirtämään Hesari-vuosikatsauksia, tv-sarjakatselmusta, IS:n Kuukauden kotimainen -esittelyä, Suomalainen MAD -sisältökatsausta ja muuta sälää luontevasti minnekään muualle niin, että lopputulos toimisi kaikilta osin.

Mietin myös sellaista, että näillä uCoz-sivuillani saattaa olla paljonkin sellaista materiaalia, jota useampikin taho voi vaatia poistettavaksi, jos se olisi sellaisella nettipalvelimella, johon Suomen lain koura yltää. En tiedä, onko tämä hullu ajatus, kun en minä mistään mitään tiedä.

Vaan sitten tuli tämä Ukrainan sota, jonka myötä suunnilleen kaikki Venäjään liittyvä on pistetty boikottiin.

24. helmikuuta, samana päivänä jolloin oli ensimmäiset pommitukset ja kuolonuhrit, rekisteröidyin WordPressiin ja rupesin tekemään uusia sivuja sillä.

Menin TopWebComics-sivulle, klikkasin auki Top 10 -sarjakuvien omat sivut ja katsoin, mitä palvelimia näiden sarjisten tekijät käyttävät. WordPress yhdistettynä ComicPressiin tuntuu olevan se yleisin alusta. Maksoin WordPressille, ostin vielä ComicPressin, koska se ei ollut valmiiksi tarjottujen sivuteemojen joukossa, ja latasin lopulta vielä Comic Easel -pluginin kun ymmärsin, että jotkut käyttävät sitäkin. Ajatuksenani oli, että loisin sarjakuvilleni samanlaisen selailusysteemin jolla esim. tätä nettisarjakuvaa voi lukea. Sivu kunnon koossa, alla ja miksei ylläkin First-, Prev-, Comments-, Next- ja Last-linkit. Ehkä sivut vielä kuvalinkeiksi joista voi klikata seuraavan sivun auki. Alla sitten kommenttiosio. Vaan en saanut ComicPressillä mitään tällaista aikaiseksi. En edes löytänyt tarvittavia työkaluja moisen systeemin luomiseen. Mitä taas Comic Easel -pluginiin tulee, tuli vaikutelma kuin sitä ei enää edes tuettaisi. Kaikki hienot ajatukseni valuivat alas viemäristä.

Tyydyin sitten Blockbase-nimiseen sivuteemaan. Tarpeeksi yksinkertainen. Ihan yksinkertaiset sivuistanikin sitten tuli. Karun näköiset.

Tässä siis uudet sivuni. Julkaisin ne eilen, eli perjantaina. Nyt on lauantai, ja alan puuhata muidenkin projektien parissa. 12 hommaa, jotka ovat joko meneillään, jotka aloitan nyt, tai joita suunnittelen. Käytännössä rupean nyt hoitamaan yhdeksää asiaa kerrallaan.

Noissa uusissa sivuissani oli kolme ongelmaa:

1) Sarjakuvasivut ja muut kuvatiedostot näkyvät liian pieninä. Ne näkyvät täysikokoisina, jos klikkaa oikeaa hiirennappia ja valitsee "Open Image in New Tab". Mutta kyllä kuvien pitäisi jo oletusarvoisesti näkyä kunnon koossa.

2) Kuvatiedostot ovat jossain ihmeellisessä WebP Image -formaatissa, vaikka uploadasin ne tuonne jpg:inä.

3) Blogipuolella Aaltotien keikarit- ja Aaltotie-stripit eivät näy heti, vaan vasta sitten kun kunkin postauksen klikkaa auki tuosta sinisestä otsikkolinkistä.

Kakkosongelman sain korjatuksi siten, että menin Settings-valikossa kohtaan "Performance", ja klikkasin "Enable site accelerator" -toiminnon pois käytöstä. Tuo toiminto pakkaa kuvatiedostot häviölliseen WebP Image -formaattiin, joka myös pienentää kuvien kokoa jotta sivu latautuisi nopeammin. Eivät kuvat edelleenkään näy täysikokoisina, mutta ovatpahan sentään JPG-muodossa.

Kolmosongelma ratkesi sillä, että poistin postauksesta kuvablokin joka oli otsikon ja "Strippi numero xxx" -tekstin välissä, ja lisäsin stripin sen sijaan oikealla reunalla olevaan kohtaan "Featured image". Nyt stripit voi nähdä jopa täydessä koossa, jos klikkaa postaukset auki.

Mutta mikä auttaisi sarjakuvasivujen liian pieneen kokoon?

Yksi erityinen murheenkryyni oli Ruutihampaat-sivupari 20-21. Kokonainen aukeama. Se näkyi oletusarvoisesti ihan minikoossa, mutta kun klikkasin oikeaa hiirennappia ja valitsin "Open image in new tab", kuva aukesi uuteen ikkunaan edelleen WebP Image -formaatissa, vaikka olin jo poistanut site acceleratorin käytöstä ja saanut kaikki muut kuvatiedostot näkymään jpg:inä. Lisäksi aukeama suostui näkymään vain tietokoneen näytön kokoisena, vaikka alkuperäinen koko on vielä isompi. Puhekuplatekstit pystyi sentään lukemaan. Kokeilin sellaista temppua, että menin sivulle http://aaltotie.ucoz.com/index/ruutihampaat_20_21/0-400, klikkasin oikeaa hiirennappia ja valitsin "Copy Image Link". Sitten pistin kuvalinkin noiden uusien sivujeni kuvavalikkoon ja lisäsin aukeaman uudestaan tälle sivulle. Hätkähdin. Nythän tuo sarjakuva-aukeama näkyy uusilla sivuillani täysikokoisena, vaikka kaikki muut sivut ovat pienennetyssä koossa. Mietin, voisinko tehdä saman tempun jokaiselle sarjakuvasivulle noilla uusilla sivuillani, mutta haluanko tehdä sellaista? Ehkä olisi parempi löytää jokin toinen ratkaisu?

Huoh, tämä vuosi ja varsinkin kolme viikkoa helmikuun 21. päivästä edellisviikkoon ovat olleet puurtamista ja monien asioiden hoitamista yhtä aikaa. Helmikuun 24. päivästä alkaen olin jopa lievässä paniikissa ja stressissä. Kaikissa muissa duuneissa olisi ollut tarpeeksi, mutta kun tuli vielä se sota joka pakotti minut tekemään uudet sivut nettiin, tuntui että nyt on ihan liikaa hommia, en selviä kaikesta. Työnantajani antoi minulle jo lokakuun lopun lähestyessä 200 euroa Smartum-rahaa käytettäväksi kulttuurielämyksiin, mutta en ollut vielä helmikuussakaan käyttänyt euroakaan. En minä ole mikään kulttuuririentoihminen. Rahat ovat käytettävissä huhtikuun loppuun asti. Omatuntoni ei sallinut antaa rahojen valua hukkaan, joten tässä kuussa olen kovalla tohinalla pyrkinyt kuluttamaan niitä. Mutkia matkaan toi se, että puhelimeni Wi-Fi reistaili. Tämän kuun ensimmäisellä viikolla yritin Kansallisteatterin lippuluukulla saada lipun Red Nose Companyn Aleksis Kiveen, mutta Wi-Fi ei yhtäkkiä toiminutkaan, verkkoyhteyteen tuli häiriöitä, nettiin ei päässyt eikä Smartumilla maksaminen onnistunut.

Saman viikon perjantaina onnistuin sentään saamaan lipun Svenska Teaterniin, musikaalinäytelmään Next to Normal. Lippuluukulla koin yllätyksen. En tiennytkään, että isäpuoleni siskon vanhin tytär, Nina Wikström (tai mikä hänen sukunimensä nykyään onkaan) työskentelee siellä lipunmyyjänä. En ollut nähnyt häntä hirveään moneen vuoteen, niin kuin ei hänkään minua. Yllätys oli molemminpuolinen. Joka tapauksessa, Wi-Fi toimi ja sain lipun saman illan näytökseen.

Seuraavana päivänä eli lauantaina olin Ateneumissa katsomassa suomalaisen maalaustaiteen historiaa ja Eino Ruutsalon 60-luvulla ohjaamia kokeilevia mainos- ja lyhytelokuvia. Katsoin viime vuonna kaikki neljä Ruutsalon ohjaamaa täyspitkää elokuvaa YLE Areenasta, joten mietin, että katsotaan ne kokeilevat lyhäritkin sitten. Ne ovat kyllä sellaisia, että niistä voi saada epileptisen kohtauksen. Elokuvanäytöksen ja Ateneumin Ruutsalo-katsauksen isäntä kertoi, että maailmalla oli kyllä tekijöitä, jotka tekivät samantyyppisiä kokeilevia lyhyttuotantoja, kuten Norman McLaren ja Stan Brakhage, mutta Suomi oli 60-luvulla sen verran takapajuinen etteivät ulkomaiset vaikutteet tänne helpolla yltäneet. Ruutsalolla ei siis ollut ulkomaisia vaikutteita, vaan hän päätyi omaan tekniikkaansa - suoraan filminauhalle maalaamiseen - omien materiaalikokeilujen kautta. Tuloksena filmille suoraan maalattuja animoituja viivoja ja väriläiskiä, jotka pomppivat levottomasti. Taustalle Otto Donnerin jazzia ja hyvä tuli. Omalla tavallaan... ehkä joidenkin mielestä. Minulle kyllä aika raskasta katsottavaa.

Viime viikon perjantaina uusi yritys Kansallisteatterissa, ja onnistuin saamaan lipun Aleksis Kiveen. Näytös oli viime tiistaina, ja se oli vallaton elämys. Kaksi klovnimaisesti maskeerattua miestä kertoi Kiven elämäntarinan runsaalla, hullulla huumorilla maustettuna. Lyhyempi mies toi mieleeni Pelle Hermannia esittäneen Veijo Pasasen - joskus mieleeni tuli myös Fakiiri Kronblom tai ainakin Peteliuksen Velipuolikuuhun luoma ivamukaelma hänestä, etenkin silloin, kun mies puhui ruotsia. Kannattaa osata vähän toista kotimaistakin, jotta esityksestä saa kaiken irti. Niin, ja omata erinomainen yleissivistys. Anakronismeja, populaarikulttuuriviittauksia, vitsailua suomalaisista ja ulkomaisista julkkiksista sekä Kivi-sitaatteja vilisevä teksti oli kaikesta huolimatta kumman sivistävä. Jotain tunsi oppineensa. Musiikista vastasi nelijäseninen jousisoitinryhmä Avanti! ja joku miespuolinen haitarinsoittaja. Kappalevalintoihin kannatti kiinnittää huomiota. Oivalsin tämän, kun soitettiin Prokofjevin Romeota ja Juliaa (joka on minulle tuttu yhdestä Commodore 64:n pelistä).

Tänään kävin Kansallismuseossa. Toista maata -näyttely kertoo Suomesta ajalta, jolloin Suomi ei vielä ollut Suomi. Oli siellä myös esihistoriaa ja nykyhistoriaa aina näihin päiviin asti. Kertomukset 90-luvun lama-Suomesta olivat minulle tuttuja, kiitos Hesari-katsaukseni. Smartum-saldoa on nyt jäljellä 40 euroa. Joskus ensi kuussa käyn Messukeskuksessa, se saa riittää. Loput hilut saavat mennä harakoille.

Sitten piti tehdä vielä seuraavaan PlanInfoon Positiivinen napa -strippi. Deadlineksi määrättiin aprillipäivä. Sain stripin valmiiksi viime sunnuntaina.

Kaiken tämän lisäksi puuhailua koneeni kovalevyllä olevien mp3-tiedostojen, levykokoelmani & Discogsin, yhden musiikkiaiheisen kirjoitusprojektin sekä iPadin parissa.

Juu, minulla on nyt iPad. Sain sen tammikuun puolessavälissä. En halua kertoa enempää, koska sen saamiseen liittyy ikävä tapaus, jota en halua tässä tilittää. iPad nyt kuitenkin on, olen ostanut iPad-kynän ja Clip Studio Paint -nimisen piirto-ohjelman. Ajatuksena oli, että voisin treenata digipiirtämistä ja ehostaa muuten käsinpiirrettyjä sarjakuviani digipiirretyillä yksityiskohdilla - ehkä näin saada sarjikset paremman näköisiksi. Positiivinen napa -strippi sai olla ensimmäisenä kokeilualustana. Homma toimi, jatkossa ehkä kehityn digipiirtäjänä. En aio kuitenkaan antaa pirulle koko kättä, suosin jatkossakin kynää, sivellintä ja paperia.

Uudet kotisivuni ovat siis tässä:

Aaltotie.com

Tuo ei sitten ole mikään kirjoitusalusta. Irrotin Myrsky tynnyrissä -muisteluteoksestani joitakin sekalaisia mietteitä, jotka haluan vielä huutaa maailmalle ja vähän kuuluvammin. Muuten tuo saitti on vain sarjakuvilleni. Toivottavasti en koe enää tarvetta kirjoitella mitään. Pidän nämä uCoz-sivutkin pystyssä, ja koska olen itsepäinen jäärä, hoidan täällä ne kaksi pikkuprojektia, joita viime vuonna suunnittelin.

Olen kirjoittanut näille vuodatussivuille älyttömästi tekstiä. Liikaakin. Sitä on ollut pakko vähentää roimasti. Silloin kun olin perustanut Legatio Musica -blogin, siirsin näiltä vuodatussivuilta kaikki musiikkiaiheiset tekstit sinne. Se auttoi aika paljon materiaalin ylenpalttisuuteen. Heinäkuussa 2020 poistin täältä suurimman osan teksteistä jotka ovat luettavissa myös Sukuni viimeisestä ja Myrskystä tynnyrissä, joitakin ihan oleellisia kirjoituksia lukuunottamatta. Halusin keventää näitä sivuja, ja kyllä ne kevenivät, kun suuri osa raskaimmista tilityksistä poistui. Nyt olen sitten siirtänyt omia sarjakuvasivujani koskevat kommentit näiltä sivuilta pois. Ne voi lukea nyt uusilla sivuillani heti sarjissivujen alla. Sekin auttaa tekemään vuodatussivuista helpommin luettavia, kun ei enää mene ihan niin hirveästi erilaista juttua sekaisin ja ristiin rastiin.

26.11.2019 - 27.11.2019 - Teatteri-ilta - pääsin lavalle esiintymään!

26.11.2019

Huh, mikä päivä. Rankka ja mieleenpainuva, mutta hauska. En tyydy odottelemaan vain niitä "virallisia" muuttopäiviä, jolloin kolmistaan siirtelemme muuttolaatikoita Kontulaan, vaan pyrin joka päivä viemään myös itse tavaroita uuteen asuntooni vähän kerrallaan, sen verran kuin selkäreppuun ja 1-2 muovikassiin saan mahtumaan. Olin poiminut ullakon häkkivarastosta sekalaista tavaraa, sellaista mikä ei ole pahvilaatikoissa, viedäkseni sitä Kontulaan aina töiden jälkeen.

Isäpuoli ja äiti olivat luvanneet minulle illan Svenska Teaternissa. Olivat saaneet liput farssinäytelmään nimeltä The Play That Goes Wrong. Nimestään huolimatta kokonaan ruotsiksi puhuttu, mutta näytelmä on brittiläistä alkuperää. Näytelmä alkaisi seitsemältä, tarkoitus oli tavata teatterissa puoli seitsemän.

Pidin töissä yhden sisääntekotunnin, eli lähdin vasta neljältä kolmen sijasta. Suoraan töistä Kontulaan, mukanani yksi repullinen ja yksi kassillinen ullakolta keräämääni tavaraa. Kontulasta Vaasankadulle keräämään mukaan vielä yksi satsi tavaraa. Sen ehdin vielä kuskata uuteen kämppääni, mukanani kännykkälaturi jolla tarkoitus testata onko uuteen asuntooni tullut sähköt kuten on luvattu. Ei, siellä ei ole sähköä. Jokin ongelma jossain, luultavasti minä olen taas möhlinyt jotain ja minun täytyy se selvittää sähköntoimittajien kanssa.

Ehdin juuri ja juuri heittää selkärepun Vaasankadun asuntoon, sitten kiireesti metroon ja Rautatientorille, sieltä Svenska Teaterniin, jossa tapasin äidin ja isäpuolen klo 18:25. Ehdin syödä kahviossa savulohella, aurinkokuivatuilla tomaateilla ja punakaalilla höystetyn salaatin, mikä tuli tarpeeseen, sillä en ollut ehtinyt syödä koko päivänä muuta kuin eväsvoileivät yhdeltätoista ja olo oli hiukan heikko.

The Play That Goes Wrong on kolmen britin kokoonkeittämä rymistelyfarssi, jossa teatteriryhmä koettaa esittää yleisölle kartanossa tapahtuvan murhamysteerin. Vaan kaikki mikä näytelmää esittäessä voi mennä pieleen, menee pieleen. Isäpuolen kanssa olimme lopulta yhtä mieltä siitä, että meni liiankin överiksi. Näytelmä oli ratkihauska, mutta vähän liikaa. Lavasteita tärveltiin ja kaadettiin, katon valorakenteita romahdutettiin, näyttelijät olivat välillä melkein fysiikkansa äärirajoilla. Frejn mielestä olisi ollut parempi, jos käsikirjoittajat olisivat antaneet lähinnä vain isompien asioiden mennä vikaan, sen sijaan, että olisi vyörytetty kilotolkulla pienempiä mokia taukoamattomana virtana. Mutta kaksi tuntia kului yllättävän nopeasti.

Minulle ikimuistoisinta oli silti se, että minulle langetettiin avustava rooli eräänlaisessa esinäytöksessä. Kello ei ollut ihan vielä seitsemää, kun eräs näyttelijöistä pyysi minut lavalle auttamaan ensin yhden lavasteen osan paikallaan pitämisessä sillä välin kun toinen kiinnittää sen niin että se pysyy. Kesken kaiken minulle langetettiin pari muutakin hommaa, jotka oli tietysti etukäteen järjestetty siten, että ne menivät hauskalla tavalla pieleen. Eli minäkin sain olla hetken komedianäyttelijänä. Minulla on jonkin verran tuota veressäni, joten hoidin homman luontevan koomikon elkein, liioittelematta, hiukan sopivissa kohdin improvisoiden, pitäen katseen loitolla yleisöstä, ja kuunnellen vain ihmisten naurua. Sain hetken kuluttua palata paikalleni, ja sain Frejltä kehun, että minähän olin hyvä. Se oli isoin näytelmärooli joka minulla on koskaan ollut, koulunäytelmät mukaanlukien. Mukavaa väläyttää vähän tuotakin puolta itsessäni.

Sitä en tosin saa ehkä koskaan tietää, tapahtuiko selkäni takana kenties jotain hauskaa, mitä en huomannut, ja jolle ihmiset nauroivat.

Tästä illasta jäi minulle pysyvä, rakas muisto.

27.11.2019

Pahastuttaa se, etten päässyt töissä kertomaan eilisillasta muille kuin esimiehelleni. Olisi ollut niin hyvä juttu kerrottavana kaikille - vihdoinkin pääsin yllättämään äidin ja isäpuolen ja näyttämään, että minulta löytyy tuollainenkin kyky. Se on minulle iso asia. Töissä vain tuntui siltä, ettei ketään kiinnostanut. Kaikki tietysti vain ajattelivat, että jaaha, sinä kävit eilen jotain näytelmää katsomassa, entäs sitten. Kukaan ei arvannut, että asiassa oli jotain muutakin, jotain ikimuistoista ja ainutlaatuista. Tämä ei ole läheskään ensimmäinen kerta, kun koen tällaista. Viitsiikö kertoa kellekään mitään. On vähän kuin valittava kahdesta pahasta: Joko olla täysin tuppisuuna ja kuulla esimieheltä valitusta, että olen niin hiljainen, tai sitten kertoa juttuja vaikkei ketään kiinnostaisi kuunnella. Jälkimmäinen on pienempi paha.

Olisiko niin, että kaikki ihmiset ovat liikaa kiinni omissa maailmoissaan, kuvioissaan, murheissaan ja ajatuksissaan? Ketään ei hirveästi kiinnosta toisten maailmat, kuviot, murheet ja ajatukset, varsinkaan jos ne poikkeavat omista. Varsinkin siinä mainitsemassani naispuolisessa siivoojakollegassa, joka nyt aikoo muuttaa, olen huomannut tällaista asennetta. Hänellä on liikaa omaa murhetta elämässään. Huonot geenit, joita lääkärit ovat antaumuksella tutkineet ja "lääketieteellisesti ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen tapaus" -mentaliteetilla analysoineet. Heikko terveys. Huonot unenlahjat, vaikeuksia nukahtaa ja vaikeuksia nukkua tarpeeksi. Eri osoitteessa asuva miesystävä, joka kuorsaa äänekkäästi. Riitelevä alkoholistinaapuripariskunta, joka möykkäämisellään valvottaa vielä lisää. Jatkuva väsymys. Ainoina lohtuina ovat kissa (joka sekin on kärsinyt erinäisistä vaivoista) ja puutarha- / vihannesviljelyharrastus. Tuollaisen paketin kieltämättä kyllä luulisi kahlehtivan ihmistä oman maailman vangiksi. Ei ole tilaa eikä jaksamista kuunnella toisten elämästä mitään, kun omassa on liikaa. Ex-tyttöystäväni Satu oli omalla tavallaan samankaltainen esimerkki, ja itsessänikin huomasin samaa asennetta kun minulla pyyhki huonoimmin.

Päihdeklinikka aikoo muuttaa Kalasatamasta Sturenkatu 25:een, lähelle Mäkelänkatua. Siitä on runsaasti paperisia ilmoituksia leviteltyinä pitkin klinikan tiloja. Muutto tapahtuu 10.-11. joulukuuta. Uudet tilat ovat hyvät ja toivottavasti pysyvät, sanovat he. Toivottavasti. Minua vain vähän hirvittää se, että joudun tietysti tekemään useana peräkkäisenä päivänä tuntikausia loppusiivousta Kalasataman tiloissa kesken oman muuttoruljanssin.