6.10.2010
Elämäkerrassani riittää hommaa. 1991-1992 oli niin paljon huomattavia ja isoja tapahtumia, että tekstiä pukkaa massoittain. Päiväkirjoissani on todella hyvin kirjoitettuja merkintöjä, 1992 esimerkiksi perusteellisia kuvauksia isän kuolemasta, sen jälkeisistä selvittelyistä, Nikke-kissan saapumisesta taloon ynnä muusta. Lisäksi ne tarjoavat paljon tietoa muistakin ihmisistä joiden kanssa elin ja joihin sain tutustua. En minä hirveän paljon saanut kanssaihmisistäni tietää, jopa muutamat sukulaisuussuhteet ovat minulle epäselviä, mutta kaiken minkä kuulin kirjoitin kyllä huolellisesti ylös. Itse en koskaan tullut kysyneeksi mitään, hölmöä kyllä. Tietenkään en enää muista kuin korkeintaan hämärästi kaikkia elämäni tapahtumia, jos ollenkaan. Päiväkirjani ovat todella arvokkaita!
Voin nyt lisätä tekstiin mehukkaita anekdootteja, jotka unohdin kirjoittaa päiväkirjoihini. Onneksi muistan ne vielä. Muitakin ylöskirjaamattomia muistoja on kosolti.
Isäpuolenikin piti päiväkirjojen kirjoittamista todella hyvänä asiana. Kerran hän sanoi toivovansa, että olisi itsekin ryhtynyt tekemään samaa.
13.10.2010
"7. huhtikuuta englannin keskustelutunneilla puhuttiin eutanasiasta, mitä kannatan ehdottomasti. Miksei ihmisiä saisi tappaa jos he letkuihin kytkettyinä sitä toivovat? Sitävastoin eläimiä tapetaan jos ne kituvat. Se on epäoikeudenmukaista! Ihmisten tahtoa pitäisi kunnioittaa, sillä kärsijä itse tietää aina parhaiten missä jamassa on. Sitäpaitsi ihmisiä on ihan liikaa. Kukaan ei enää hyväksy luonnollista karsiutumista, eli sitä että heikot kuolevat, vaan heikotkin yritetään pitää väkisin hengissä halusivat he sitä tai eivät. Nämä kuluttavat paljon enemmän kuin mitä ehtivät antaa, ja on väärin että tällä tavalla tuhlataan turhanpäiväisyyksiin. Ja jos nyt joku jossain toivoo armomurhaa, mikä pyyntö häneltä evätään, ja sitten paranee ja on onnellinen ettei hänen pyyntöönsä suostuttu, niin sellaiset tapaukset ovat harvinaisia. Jos potilas toivoo kuolemaa, voin ymmärtää että psykologit ja lääkärit kieltävät sen, mutta jos omaisetkin toivovat armomurhaa, toive pitäisi toteuttaa epäröimättä. "On kyse ihmisen omasta elämästä", sanovat tietysti monet, mutta mitä virkaa on sellaisella elämällä jossa letkuja on kaikkialla, jossa vain maataan paikalla ja jossa jokainen hengenvetokin kuluttaa voimia? Jos ihminen kärsii, miksi tehdä kuolemakin vaikeaksi?!
Lakia pitäisi muuttaa, sillä se on julma antaessaan ihmisen kärsiä kieltämällä armomurhan tyystin. Myös omaiset kärsivät potilaan kokemista kivuista, ja heillä olisi varmasti muutakin ajateltavaa. Kärsimys on pahaa. Miksi sitten kuitenkin kulutamme niin paljon rahaa ja energiaa yrittäessämme ylläpitää sitä? Jo laitteet jotka pitävät ihmisen hengissä maksavat enemmän kuin ehtivät tienata takaisin. Luonto haluaa ihmisen kuolevan, ja luonnon tahtoa on vastustettu jo liian paljon ja liian kauan.
Isäni kuoli syöpään. Muistan vieläkin miten hirveältä hän näytti. Ei ihme etteivät monet pidä sairaaloista. Niissä yritetään pitää liikaa ihmisiä hengissä.
Ihminen on kuin viherkasvin lehti. Kun se kuihtuu, se on nypittävä pois roskaamasta. Ja tämä yhteiskunta on pullollaan näitä kuihtuneita lehtiä.
Miksi muuten puolikuolleita kutsutaan kasveiksi? Kasveissakin on enemmän elämää.
Tämä "tapetaanhan eläimiäkin" -pointti synnyttää toisenkin keskustelunaiheen, nimittäin ihmisen ja eläinten välisen suhteen. Myös eläimet ovat tietoisia omasta elämästään. Joku ehkä sanoo, ettei läheskään niin paljon kuin ihmiset, mutta se vain johtuu siitä että niin moni asia tässä maailmassa on ihmisten luomaa. Niin moni asia, joita eläinten ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Katsokaa vaikka ikkunasta ulos. Harmaata, tylsää, ikävää. Se on ihmisen luomaa se. Jos olisimme yhä kivikautisella tasolla, eläimet olisivat yhtä tietoisia elämästään kuin me, ja päinvastoin. Ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteita, suojaa ja kiintymystä. Ei siis enempää eikä vähempää kuin eläimetkään. Mutta ihmisellä on tietty tarkoitus tässä maailmassa, ja silloin päästään siihen mikä meissä ihmisissä on erityistä: järkeen. Elämän tarkoitus on järki, kunhan sitä käytetään oikein. Nimittäin luonnon tasapainon vartioimiseen. Mutta ihminen on tullut liian tietoiseksi omasta älystään, ja alkanut käyttää sitä maailman hallitsemiseen. Tämä "yritetään pitää heikotkin hengissä" -mentaliteetti on jostain käsittämättömästä syystä iskostunut päähämme. Miksi me kutsumme itseämme "ihmisiksi", muuten? Koska luulemme olevamme jotenkin parempia kuin eläimet, vaikka niin kauan kuin älyään käyttää väärin, ei ole eläintä arvokkaampi.
Äly on arvokkain omaisuutemme. Vioittuneen ruumiin voi korjata, mutta jos järki viedään, menköön koko henki saman tien. Ei henkisesti vastasyntyneellä ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Sellainen vain kärsii, eikä se ole varmaan hänestäkään kivaa.
Tietysti elämässä tarvitaan kärsimystä. Niinhän eläimetkin kärsivät aina silloin tällöin. Se voi olla tärkeä kasvu- ja varttumisalusta."
Suunnilleen näin kirjoitin päiväkirjaani 7. huhtikuuta 1994, ja pysyn näissä kannoissa edelleen. Nyt tämä lukee sitten elämäkerrassani, jossa olen päässyt 1994 lokakuuhun asti.
Harkitsen, voisinko laittaa tähän vuodatussivulle valikoituja otteita "Sukuni viimeisestä"...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti