Kirjojen lukeminen edistyy vinhasti, lukuunottamatta yhtä käännettä. Huomasin viihtyväni omistamani 16 Agatha Christie -dekkarin parissa niin hyvin, että päätin ruveta keräämään hänen tuotantoaan. Christie on liian helppo keräilykohde. Hänen kirjojaan löytyy joka paikasta. Olen hommannut niitä 32 lisää, ja enää puuttuu 18 (jätän väliin novellikokoelmat, Mary Westmacott -nimellä julkaistut romaanit ja Christien elämäkerran). Kaikki hankitut täytyy tietysti lukea nyt. Eli tämmöinen pitkä välietappi tuli. Luen kirjan päivässä, joten pääsen jatkamaan Arthur C. Clarkella kuukauden päästä.
Kerään myös puuttuvia Shakespeareja. Joitakin on löytynyt, ja kuusi puuttuu vielä. Sen 50 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan käytin Othelloon, joka maksoi lähes 44 euroa. Kun vielä valitsin 4,20 euroa maksaneen postitustavan pakettiautomaattiin, niin tulihan se viisikymppiä melkein täyteen.
Kulutin tämänvuotisen Smartum-saldon neljään teatterilippuun. Olen jo katsonut Samuel Beckettin klassikkonäytelmän Huomenna hän tulee Aleksanterin teatterissa, Jumalat Kansallisteatterissa ja En lysande idé -farssin Svenska Teaternissa. Muistelisin, että olisin joskus koulussa - yläasteella kenties - nähnyt jonkin vierailleen amatöörinäyttelijäryhmän version Beckettin näytelmästä. Tai sitten ei. Jotain kautta joka tapauksessa olen nuorena törmännyt tuohon näytelmään. Kun kävin läpi päiväkirjojani, en kyllä löytänyt siitä mitään mainintaa missään, vaikka voisin vannoa, että johonkin merkintään kirjoitin muutaman sanan tuosta näytelmästä. Halusin opiskella tuota näytelmää kunnolla, joten päätin käydä katsomassa sen. Vain kolme esityskertaa. Martti Suosalo tuntui tehneen sen ihan pikku sivuprojektina Luolamies-shownsa ohella. Itse näytelmästä ei jäänyt hirveän kummoista makua suuhun. Minun piti lukea siitä kirjoitettu englanninkielinen Wikipedia-artikkeli, ennen kuin ymmärsin näytelmän idean ja olemuksen.
Jumalat häikäisi visuaalisuudellaan. Piti vielä kerrata Oidipuksen elämää yhdestä omistamastani kirjasta, jossa on kreikkalaisia jumaltaruja. Oidipuksen tarina on aika yksinkertainen ja nopeasti kerrottu, mutta ehkä kirjassa oli tarinaa lyhennetty ja mutkia oiottu. En lysande idé oli mielettömän hauska, koko yleisö ulvoi naurusta minkä jaksoi. Avopari, himokas naapuritantta, kolme täsmälleen saman näköistä miestä, valheita ja tukku väärinkäsityksiä, siinä puitteet. Vaativan kolmoisroolin vetänyt Dennis Nylund hämmästytti nopeilla asunvaihdoillaan. Häntä avustettiin kuminukella ja jollakulla stand-inilla, joka oli kammattu ja vaatetettu hänen näköisekseen, ja josta yleisö näki vain selkäpuolen.
Yksi teatterilippu on vielä jäljellä. Vappuaattona menen Kaupunginteatteriin katsomaan Moulin Rouge -musikaalin. Tulee hauska vappu.
Työ Levyt- ja Levyt plus -tiedostojen parissa jatkuu vielä monta kuukautta, mutta koko ajan kevyempänä. Nyt alkaa jäädä enemmän aikaa piirtämiseen ja lukemiseen. Olen murehtinut sitä, ettei Tsirps edisty nopeammin. Asia toivottavasti alkaa nyt korjaantua. Tällä hetkellä kuuntelen valikoidusti kokonaan tai osittain kuuntelematta jääneitä albumeja, lähinnä sen verran kuin Discogsissa kykenee suoraan kuuntelemaan. Jotain haen sentään YouTubesta ja imuroin Soulseekistä. Kuuntelun ohella tietysti teen tarpeelliset muokkaukset Works- ja Word-tiedostoihin, ja aikaa jää vielä muihin puuhiin.
Olen vuodesta 2010 lähtien tehnyt koko ajan urakalla kaikenlaista mitä mieleen on juolahtanut:
Kaksi elämäkertateosta - yhteismitta 700 sivua
1970-1972 julkaistun Suomalainen MAD -lehden sisältöluettelot
Sarjakuva-arvosteluja Kvaak-foorumille
Vanhojen Suomen Kuvalehtien selailu ja täydellinen sarjakuvaluettelo
Kuvittajat ja pilapiirtäjät Suomen Kuvalehdessä
Katsaus Ilta-Sanomien Kuukauden kotimaisiin sarjakuviin 1986-2021
Katsaus tv-sarjoihin ja muihin telkkariohjelmiin, joita 1980- ja 1990-luvulla katselin
Vuosien 1960-1979 Aku Ankka -lehtien lukeminen
Naavametsäläiset-sarjakuva ym. sarjakuvaprojektit
Kaiken ohella vielä elokuvia, musiikin kuuntelua ja äänittämistä, mp3-tiedostojen keräämistä ja kansioiden kokoamista tietokoneelle, Discogsissa työskentelyä, Legatio Musica -blogiin kirjoittelua (Stiff Records -ja Johanna-singlekatsaukset, Levyhyllyni Tarinat kaikkine musiikkilehtiskannauksineen)...
On alkanut tuntua siltä, että ansaitsisin jonkinlaisen kiitoksen kaikesta työstä. Mutta tuntuu siltä, ettei ketään kiinnosta mikään, mitä teen. Työpaikalla miehet puhuvat urheilusta ja autoista, joku ehkä joskus maailmanpolitiikasta ja -taloudesta. Naisten jutut pyörivät työhön liittyvissä asioissa tai omissa pikku ympyröissä. Mukavat persoonallisuudet, jotka värittivät minun siivousaluettani vuosina 2016-2017 ovat lähes kaikki hävinneet, ja tilalle on palkattu värittömiä tyyppejä jotka eivät paljon puhele.
Eikö ihmisiä enää kiinnosta mikään? Ovatko kaikki suomalaiset juntteja ja poroporvareita? Minulla on vaikeuksia ottaa sen verran kontaktia muihin ihmisiin, että saisin tietää, tekevätkö he vapaa-ajalla muutakin kuin vain möllöttävät ja näpräävät puhelimiaan ja katsovat telkkaria. Kun katson ympärilleni, näen joka paikassa tylsän harmaita ihmisiä, jotka eivät näytä nauttivan elämästään, ja eriasteisia sekopäitä, jotka eivät ole enää tässä maailmassa. Vastaavasti kukaan ei osoita kiinnostusta minua kohtaan. Minulla on koko ajan tarve tuoda itseäni esille ja kertoa kaikki itsestäni, mutten saa mitään ulos suustani - koska kukaan ei ensin kiinnitä huomiota minuun. En minä ole hiljainen koska minua ei muka kiinnostaisi keskustella, vaan olen hiljainen siksi, etten saa muilta ihmisiltä ensin sitä tarvitsemaani signaalia, joka saisi minut avautumaan. Se olisi vain pieni signaali, se ei vaatisi kovin kummoista vaivaa muilta ihmisiltä... mutta onko se silti ylivoimainen juttu muille? Toisaalta koen eläväni itsekin aivan toisessa maailmassa kuin muut. Ihmiset, joita näen päivittäin, puhuvat vain asioista, jotka minä koen tylsiksi. Jos minä puhuisin siitä mikä minua kiinnostaa ja siitä mitä teen vapaa-ajallani, muut tietysti ajattelisivat, että tuon tylsempää ei voisi ollakaan. Aivan varmasti ajattelisivat.
Silti elättelen tässä haavetta, että minua haastateltaisiin PlanInfossa. Siitä tulisi antoisa haastattelu, kunhan vain onnistuisin laimentamaan itseäni niin paljon, että haastattelu voitaisiin julkaista siinä lehdessä.
Työpaikan tauoilla, kun muut vain tuijottelevat mykkinä puhelimiaan, minä mietin meneillään olevia projektejani, sitä, missä tahdissa teen niitä, milloin ne valmistuvat jnpp. Minusta on tullut piinkova aikatauluttaja. Tai sitten mietin jotain muuta mitä mielessä sattuu sillä hetkellä pyörimään.
Yritän kiinnostua mahdollisimman monesta asiasta ja täyttää elämäni mahdollisimman monella jutulla. Koetan koko ajan miettiä uusia asioita, joilla täyttää vapaa-aikaani. Yritän arvostaa mahdollisimman paljon kaikkea, toisin kuin ihmiset yleisesti (tältä minusta tuntuu). Minulla on uskomaton elämäntarina, jonka voisi painaa sanomalehteen esimerkkinä siitä, miten lapsen kasvattaminen voi mennä pieleen. Kuolenko ilman että kukaan saa tietää sitä?
Kirjoitan nettiin kaikesta siitä, mistä haluaisin keskustella. Sarjakuvista, musiikista, kirjallisuudesta, elokuvista, piirretyistä, vanhoista telkkarisarjoista, teatterista, taiteesta, tietokoneista, maapallon tilasta, ihmisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta tässä maailmantilanteessa. Maailmankatsomuksellisista asioista. Haluan kulturelleja ja sivistäviä juttuja. Haluan oppia ja tietää asioita. Jos jollakulla on kiinnostava elämäntarina, kuuntelen mielelläni.
Minun pitäisi päästä ihan toisenlaisiin sosiaalisiin ympyröihin. Minun pitäisi päästä purkautumaan persoonana, ja sitä varten tarvitsisin ympärilleni ihmisiä, jotka ovat sen verran eloisia, että saisin itsekin itsestäni ulos kaiken, mitä tähän mennessä olen vain kätkenyt. En osaa itse tuoda persoonaani esille, vaan täytyy olla jokin ulkopuolelta tuleva yllyke. Enojeni Matin ja Timon kanssa olen parhaimmillani, heidän kanssaan ollessani saan itsestäni enemmän kaikkea ulos. Enojeni kanssa minulla synkkaa parhaiten. Heidänlaisiaan ihmisiä tarvitsisin ympärilleni enemmän. Myös Britta-tätini - silloin kun hän vielä eli - kanssa kävin henkeviä keskusteluja. Minulla on ollut maailman parhaat sukulaiset.
Edes äitini ja isäpuoleni eivät tiedä minusta paljoakaan. Se johtuu lähinnä siitä, että puhun heidän kanssaan ruotsia. Ruotsinkielen taitoni on rapistunut, koska en ole tarvinnut sitä niin paljon kuin suomenkieltä. 13-21-vuotiaana kirjoitin päiväkirjanikin alusta lähtien suomeksi. En pysty kertomaan omista vapaa-ajan puuhistani kuin vähän ja pintapuolisesti, koska ruotsinkielen taitoni ei riitä tarkempaan selostukseen. Ulosantini on sillä kielellä heikko. Sen sijaan suomeksi osaan puhua vaikka kuinka vuolaasti ja luovasti. Kirjoittaminen on minulle ehdottomasti se luontevampi tapa ilmaista itseäni, puhumistaidon harjaannuttaminen on jäänyt vähemmälle. Olen vuosien mittaan koulinut itsestäni hyvän rutiinikirjoittajan. Kun kirjoitan suomenkielistä tekstiä, minun ei tarvitse paljon ajatella. Pääni osaa tuottaa hyvää tekstiä nopeasti. Se auttaa puhumisessakin. Minulla ei ole puhemaneereja, usein puheessa toistuvia täytesanoja. Inhoan sellaisten kuulemista muiden puheessa. "Tota noin niin", "niinku" ja "tuota"... tuollaista joudun kuulemaan töissä joka päivä, ja se ärsyttää minua. Minun ei tarvitse paljon miettiä sanojani, kun puhun. Nämä blogikirjoituksenikin ovat syntyneet ripeästi. Jälkeenpäin saatan kyllä korjailla, täydentää ja selkeyttää tekstiäni pitkäänkin.
Äiti ja isäpuoli eivät vieläkään tiedä, että minulta julkaistaan sarjakuvaa työpaikan lehdessä. Minulla oli pari PlanInfon numeroa mukanani Partion suvun juhlissa Villa Pentryssä, Matinkylässä, viime vuoden elokuussa. Ei tullut kuitenkaan sopivaa hetkeä ottaa lehtiä esille. Sain kerrotuksi vain silmälaseistani. Nyt lehti on muuttumassa pelkästään digitaaliseksi, mikä laskee huomattavasti motivaatiotani piirtää siihen mitään.
Kvaakissa, omassa Aaltotie-viestiketjussani, ilmoitin Naavametsäläiset-sarjakuvani valmistumisesta lokakuun ensimmäisenä viime vuonna. Pyysin selkeästi palautetta. Nada. Kukaan ei ole kirjoittanut sinne sanaakaan. Eikä ole aaltotie.comissakaan kukaan lähettänyt kommentteja. Tässä vaiheessa olen jo kihissyt raivosta ja turhautumisesta.
Ilmoitin Kvaakissa myös Kielletty rakkaus -sarjakuvasta, laitoin näytteen Hypokritonista, Mutatoituneesta metsästä ja Ruutihampaista, ja kun galleria oli vielä olemassa, laitoin sinne yhden Ruutihampaat-sivun. Eipä juuri kukaan viitsinyt lotkauttaa korvaansa. Enkä vieläkään tiedä, miksei.
Tänä vuonna en ole Kvaakia vilkaissut muuten kuin tarkistaakseni, että nuo ylläolevat linkit vielä toimivat. Olen hylännyt sen foorumin täysin.
En selaa enää muutenkaan paljon nettiä. En ehdi kaikilta projekteiltani. Ei minulla ole oikein muita vakiosivustoja kuin Discogs.
Kun piirsin Naavametsäläisiä, ajattelin, että jos se sarjakuva onnistuu herättämään huomiota ja saan siitä rakentavaa kritiikkiä, voin tehdä Tsirpsistä hyvinkin kaupallisen ja helposti tykättävän sarjakuvan. Jos taas ei huomiota heru, teen Tsirpsistä silkkaa käsittämätöntä sekoilua. Eihän sitä kukaan kuitenkaan lue. Niinpä Tsirps tulee olemaan juurikin sekoilua, jota en viitsi mainostaa senkään vertaa mitä koetin Naavametsäläisiä rummuttaa. Sanon Tsirpsin kautta vain, että "Haistakaa paska, joka ikinen!".
Haluan ihan oikeasti herättää huomiota sarjakuvillani. Ei minulle ole tärkeää päästä julkaistuksi johonkin lehteen tai sarjakuva-albumiin, voin tyytyä pelkkään nettisarjakuvien tekemiseen. Mutta jos jonkinlaisen molskahduksen onnistuisin Suomen sarjakuvaskenessä aiheuttamaan, elämälläni olisi tarkoitus. Olen vain huono tuomaan itseäni esille.
Suomalainen yhteiskunta tuntuu täysin lamaantuneelta. Kaikki hauska tuntuu kadonneen tästä maasta. Täällä ei tapahdu mitään. Koko maa polkee paikoillaan. Arkielämä on sinnittelyä ja selviytymistä. Ihmisillä on koko ajan vaikeampaa. Sanomalehtiartikkeleista puolet saa haukottelemaan ja puolet ahdistumaan. Ellei minulla olisi kaikkia omia vapaa-ajan puuhiani, minäkin olisin melkein naru kaulassa kiikkumassa. Teen lapsellisiakin juttuja kotonani, mutta minulla on hauskaa niiden parissa. Ainakin elän, juuri sillä tavalla kuin haluan. Kaikki lähtee sydämestäni. Juuri tällainen haluan olla. Toteutan itseäni. Olen levoton, äärimmäisen luova sielu, jolla on joka hetki oltava jotain tekemistä. Silti, jos joku muu katselee minua, näyttäydyn vain tylsänä, jäykkänä ja mitäänsanomattomana tyyppinä, koska koko persoonallisuuteni pyyhkiytyy näkymättömiin silloin kun en tee mitään omaa juttua. Onnistun mestarillisesti kätkemään muiden nähden kaiken, mikä tekee minusta erikoisen yksilön. Tahtomattanikin. Jos joku seuraisi minua tarkkailukameralla aamusta iltaan, hän saisi yllättyä. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä teen. Kaikkien pitäisi tietää. Saisivat selville, millä tavalla Suomessa voi vielä pitää hauskaa.
Tuntuu melkein surulliselta, että jollain tavalla kaipaan 1990-luvun lama-aikaa. Silloin vielä tuntui siltä, että Suomen meininkiä jaksoi seurata mielenkiinnolla. Silloin oli vielä ilmiöitä, vaikkei siitä kaikesta ole hirveästi jäänyt käteen.
En osaa ottaa kantaa siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Minulla ei ole kummoisia mielipiteitä mistään. Seuraan vain sivusta maailman tapahtumia ja olen koko ajan peloissani. Lievennän pelkoani omilla harrastuksillani ja vapaa-ajan projekteillani.
https://www.youtube.com/watch?v=wHylQRVN2Qs&pp=ygUOc3RpbmcgcnVzc2lhbnM%3D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti