Daniel Defoen Robinson Crusoen sain joskus 1980-luvulla äidiltä ja isäpuolelta. Kyseessä on ruotsalaisen Tidens Förlagin 1984 julkaisema painos Knut Stubbendorffin käännöksellä ja Eric Palmquistin kuvituksella. Luin kirjan tuoreeltaan sen saatuani, mutten ole sen jälkeen tutkinut sitä. Uusinta oli paikallaan.
Pelkäsin, että onkohan romaania lyhennetty, muttei onneksi ole. Koko romaani 344 sivulla ja vanhanajan vuolassanaisella proosalla. Avaukseksi neljä sivua itse kirjasta ja Defoen elämästä, mikä on hyvää bonusta. Minua häiritsi vain kirjan yletön uskonnollisuus. Hyppäsin kaikkien Jumalan hokemiskohtien yli, mutta luettavaa piisasi silti. Hirveästi tarkkaa kuvausta Crusoen tee-se-itse -meiningistä autiolla saarella, elämää helpottavien askartelujen sekä yritysten ja epäonnistumisten kuvaamista, ikään kuin auttamaan niitä, jotka joutuvat samanlaiseen jamaan omilla meriseikkailuillaan.
Crusoen saari sijaitsee siis Orinoco-joen suulla Brasilian rannikon edustalla lähellä Trinidadia, mutta Robinsonin saareksi nimitetään kuitenkin 670 km Chilestä länteen sijaitsevaa Más a Tierraa, jossa Crusoen väitetty esikuva, Alexander Selkirk, vietti yli neljä vuotta elämästään.
Populaarikulttuuriin niin vahvasti jäänyt Crusoen uskollinen palvelija Perjantai tulee mukaan tarinaan vasta sivulla 234 alkavassa luvussa, mutta sitäkin suurempi yllätys oli lopun seikkailu Pyreneiden vuoristossa susineen ja karhuineen. Yllätys oli myös lukea Wikipediasta, että Defoe kirjoitti kirjalleen kaksikin jatko-osaa. Kuinkahan hyvin ne ovat saatavilla, ja kannattaako ne lukea?
Tv-sarjoja katsottu. Perhe on pahin -sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta olivat välillä aikamoista päällehuutamista, mutta jaksojen aiheet olivat relevantteja ja niitä käsiteltiin älykkäästi. En aina pysynyt kaikesta kärryillä, kun dialogia piisasi niin paljon, eli pureksittavaa riittäisi vielä useampaankin katsomiskertaan. Välillä tuli vastaan amerikkalaista populaarikulttuuria, jonka tuntemus on minulla hyvin vahva, ja tunsin tyytyväisyyttä ymmärtäessäni nekin vitsit - Xavier Cugat sekä Shirley Temple & Bill Robinson ym. Neljännellä kaudella sarja tuntui vähän rauhoittuvan, ja viidennellä oltiin jo selvästi maltillisempia. Kuudenteen tuotantokauteen, jossa Mike ja Gloria muuttavat Archien kotoa naapuritaloon, entiseen Jeffersonien residenssiin, oli hyvä lopettaa sarjan jaksojen kerääminen ja katsominen. Eiköhän oleellinen ollut tullut jo sanotuksi ja kerrotuksi siinä vaiheessa.
Vaimoni on noita -sarjasta on tuntunut, että sen jaksoja kannatti kerätä tietokoneelle lähinnä siksi, että se oli menestys aikanaan. En ole aiemmin jaksanut käydä innolla sen kimppuun. Taisi vaistoni olla oikeassa. Kaksi ensimmäistä tuotantokautta plus yksi jakso neljänneltä kaudelta osoittivat, että Bewitched ei ole mitään huippukomediaa, vaan hömppää, jota on piristetty taikatempuilla. Aloin väsyä siihen, että Darrin Stevens -mainosmiesparka joutuu jaksosta toiseen äärimmäisen noloihin tilanteisiin välillä anoppinsa oikkujen, välillä onnettomien sattumusten takia. Agnes Mooreheadin näyttelemä Endora oli joka jaksossa niin ärsyttävä, että häntä teki mieli täräyttää oikein kunnolla. Parasta sarjassa olivat hienot lavasteet ja tuotantoarvot, näppärät esineiden lennättämistrikit, sekä aika monissa jaksoissa nähdyt eläinkunnan edustajat: oli kissaa, koiraa, korppia, papukaijaa, simpanssia, pikkuista elefanttia... välillä niitä oli koulutettu tekemään temppuja kameran edessä, kuten korpin kirjoituskoneen käyttö. Se osoittaa, miten viitseliäästi sarjaa tehtiin.
Minulta löytyy kolme M*A*S*H -tv-sarjan jaksoa: yksi toiselta, yksi kolmannelta ja yksi neljänneltä tuotantokaudelta. Niiden perusteella sarja on oikein hauska, ja johonkin M*A*S*H -DVD-boksiin voisi jopa sijoittaa jos sellainen tulisi jossain vastaan.
Dad's Army eli Ruutiukot on maukasta brittihuumoria. Äijät ovat niin erilaisia ja niin vahvoja persoonallisuuksia, että heitä sympatiseeraa ja heidän ominaispiirteilleen jaksaa myös nauraa. Tupakkaa ketjussa poltteleva sutki tavaranhankkija, hämärä kauppias, naistenmies ja leukailija Walker on erityisen muistettava. Minulla on kaikki säilyneet jaksot, ja kolmesta kadonneesta jaksosta kahdesta minulla on myöhemmin eri näyttelijöillä kuvatut uusintaversiot. En viitsi katsoa niitä uusintaversioita, eivät ne ole sama juttu vaikka alkuperäisiä käsikirjoituksia noudatetaankin. Jotain puuttuu, kun tutut näyttelijät eivät ole mukana.
Ostin USA:n Amazonista Lemmenlaivan neljä ensimmäistä tuotantokautta tuoreena australialaisena DVD-boksina, ja nyt loman aikana olen enimmäkseen nautiskellen katsonut jaksot läpi. Kapten Kortstubin (Kapteeni Lyhytpinna ruotsiksi) ja hänen miehistönsä tarjosivat parhaimmillaan sydämeenkäypää eskapistista hömppää. Välillä tuli vastaan jaksoja, jotka olivat aika piinaavaa katsottavaa. Meno oli joskus ylimitoitettua pelleilyä, pahimpana mätänä omenana kakkoskauden 21. jakso. Taas suomensin mielessäni usein repliikkejä sitä mukaa, kun niitä lauottiin. En katsonut kaikkea ihan tarkkaan, mutta mitään muistiin jäänyttä en bongannut.
Oli tarkoitus viimeistään kesälomalla uurastaa myös niiden projektien kanssa, joita olen laiminlyönyt viime viikkoina. Telkkarisarjojen katselu valitettavasti meni niiden edelle. Myös pikku flunssat ovat vieneet voimiani. Kylmetyin, kun 11. kesäkuuta talsin sadesäässä Kivikkoon hakemaan K-Marketista sen blu-ray -aseman, ja vähän ennen syntymäpäivääni pääsi elimistööni luikahtamaan jostain uusi flunssavirus. Onneksi olin päässyt syntymäpäivääni mennessä aika hyvin eroon yskästäkin. En ollut ollut vilustunut reiluun pariin vuoteen, mutta nyt kahdesti lyhyen ajan sisällä, vieläpä kesällä! Discogs-YouTube -kuunteluhommaa olen sentään jaksanut tehdä urakalla. Vuosien 1970-1985 brittisinglet olen käynyt läpi, Saksan, Hollannin, Ranskan, Espanjan ja Italian hoidan urakkahommana mahdollisimman nopeasti, että pääsen tästä projektista eroon.
Jonkinlainen sarjakuvakansi se kai tämäkin: huonosti piirretty Niilo Pielinen 1972 ilmestyneen singlen saksalaispainoksessa:
Olen heittänyt roskiin kaikki itse polttamani CD-R -levyt. Niiden koko sisältö on nyt vain tietokoneen kovalevyllä. Niiden paikan ovat olohuoneessa vallanneet itse polttamani DVD-R -levyt, joilla on elokuvatiedostoja. Oikeat DVD:t taas ovat sängyn alla isossa ulosvedettävässä "laatikossa". Jos haluan katsella leffoja, ne ovat heti käden ulottuvilla. Ei tarvitse raahautua ullakon häkkivarastoon, niin kuin ennen.
Olen Amazonista tilannut myös kolme Warner Brothers -piirrettyjä sisältävää blu-ray -julkaisua (Collector's Choice Vol. 1-4, Collector's Vault Vol. 1 ja Bugs Bunny 80th Anniversary Collection, kaksi ensinmainittua ovat saapuneet) sekä Ranskasta lisää Les Innommables -sarjisalbumeja. Tämän jälkeen ei mielessäni ole mitään muuta. Fantagraphics Booksista, joka on julkaissut Walt Kellyn Pogo-sarjakuvaa kokoelmina, olen huolissani. Ensimmäinen kokoelma ilmestyi 2011. 14 vuodessa niitä on tullut vain kahdeksan. Sarjassa pitäisi olla 12 osaa. Kahdeksas osa tuli ulos 2022. Yhdeksännen osan luvattiin ensin ilmestyvän heinäkuussa 2025, siis näihin aikoihin. Nyt luvattu julkaisuajankohta onkin vasta ensi vuoden tammikuu. Fantagraphics on kärsinyt tarpeeksi laadukkaan originaalistrippimateriaalin puutteesta / sen löytymisen hankaluudesta, taloudellisista vaikeuksista ja kirjoja tekemässä olleiden toimittajien poismenosta. Tuo kaikki on viivästyttänyt kokoelmien julkaisemista. Nyt siellä on selvästi tapahtunut jotain todella vakavaa, kun yhtä osaa joudutaan odottamaan kolme ja puoli vuotta.
(LISÄYS 16.8.: Bugs Bunny 80th Anniversary Collection saapui neljä päivää sitten, ja nyt olen käynyt läpi koko sisällön. Kyseinen julkaisu on laatikko, jonka sisällä on vinylite-muovista valmistettu Funko Pop -Väiski-figuuri. Tuo figuuri on naurettava, ei se paljonkaan näytä Väiskiltä. Turha lisuke minusta. Mutta blu-rayn sisältö on rautaa, ja siinä on taas 31 piirrettyä, joita minulla ei ollut ennestään DVD:llä tai blu-rayllä. Vielä on minulla 186 Warner Bros. -piirrettyä pelkästään kopioina tietokoneen kovalevyllä, kun mukaan lasketaan The Dot and the Line, The Door, 90 Day Wondering sekä sensuroimaton Any Bonds Today. Enimmäkseen ne ovat joko 30-luvun piirrettyjä, jotka eivät jaksa minua erityisemmin viehättää, 60-lukua, joka taas on pitkästyttävää ja kehnosti piirrettyä, tai sitten rasismia tai muuta hyvin arveluttavaa sisältävää kamaa, jota ei enää mielellään julkaista uudelleen.)
Les Innommables -albumeja ostin lisää lähinnä siksi, että minulla on kaksi integraalia - Le cycle zéro ja Le cycle de Hong Kong - joiden sisällöstä ei ota tolkkua. Ne on huonosti toimitettu. En ole löytänyt integraaleista mainintaa siitä, mitä albumeja ne sisältävät, tai edes indikaattoria siitä, missä kohtaa yksi albumi päättyy ja toinen alkaa. Sivunumerotkin olisivat olleet kiva lisä. Lukukokemusta sotkevat vielä albumisivujen väliin sujautetut sivunkokoiset vinjettikuvat.
Nyt kun minulla on enemmän yksittäisiä albumeja hallussani, tiedän, että Le cycle zéro sisältää vähän enemmän Sammy Dayn mieleen tuovan varhaisen Chuck Willys -tarinan Matricule triple zéro vuodelta 1979 ja kakkosalbumin Shukumeï. Matricule triple zéro on julkaistu yhdessä ykkösalbumin Aventure en jaune kanssa vuonna 1996, mutta mustavalkoisena. Integraalissa se on väritettynä.
Le cycle de Hong Kong sisältää ykkösalbumin Aventure en jaune ja kolmannen albumin Le crâne du Père Zé. Integraalissa yksi ruuturivi Aventure en jaunessa on painettu kahteen kertaan ja yksi ruuturivi - yksi ruutu, näkymä hautausmaalta tekstilaatikon kera - puuttuu.
Kirjoitin albumien nimet isoille pahviarkeille, jotka sujautin integraalien sivujen väliin oikeisiin kohtiin.
"Module "File Manager" is unavailable in the old design
Support for the outdated control panel interface has ended.
Update the panel design to access new features and modules.
Switch to new design"
"Your user group is prohibited from performing this action.
Send any questions to the website administrator"
Nuo viestit kertovat minulle, etten pääse enää vanhoilla uCoz-sivuillani File Manager -moduuliin, jossa uCoz-sivuille uploadaamani kuvatiedostot ovat, enkä vaihtamaan panel designia uuteen. En pääse vaihtamaan Sarjakuvakokoelmani-sivun jpg-tiedostoja enkä niin ollen päivittämään enää sarjakuvakokoelmaluetteloani. Johtuuko se siitä, että käytän uCozia ilmaiseksi, vai jostain muusta? Tässä aiemmin uCoz-sivujeni kaikki ääkköset muuttuivat kysymysmerkin sisältäneiksi mustiksi vinoneliöiksi, ja minun piti pyytää uCozin ylläpitäjää / teknikkoa korjaamaan ongelma. Nyt on taas yksi keppi rattaiden välissä. No, jos uCoz rupeaa kusipäiseksi minua kohtaan, niin haistatan niillä pitkät.
Olen kerännyt Jérôme K. Jérôme Bloche -sarjakuvaa. Tuota nuoresta amatööridekkarista kertovaa sarjakuvaa on tehty nyt jo 29 albumin verran. Kvaakissa on kerrottu, että sarjan alku oli vaisu, ja että kesti pitkään, ennen kuin se saavutti täyden teränsä. Hankin vuonna 2018 ensimmäiset kuusi albumia, mutta sittemmin ymmärsin, että se oli liian vähän. Kuudennen albumin kohdalla sarja alkoi vasta vähän petrata vaisun alun jälkeen.
Jérômea on julkaistu suomeksi Mustanaamio-lehdessä runsaasti, kuin myös muutamaa muuta ihan kiinnostavaa BD-sarjakuvaa, mutta koska Mustanaamio on minulle täysin yhdentekevä sarjakuva, kynnys ruveta keräämään Mustiksia kakkossarjojen vuoksi on ollut minulle liian korkea. Uskalsin ylittää kynnyksen vasta viime vuoden loppupuolella. Päätin unohtaa Thorgal-pitoiset Mustis-numerot, koska niitä on liikaa ja ne ovat ilmeisesti melko kalliitakin. Keskityin Jérôme K. Jérôme Blochen albumeihin 13-18 ja minulle ennestään tuntemattomaan Mysteeripartioon. Viime vuoden joulukuussa SS Libriconista löytyi kuusi Mustanaamion numeroa, Oranssista Planeetasta yksi, Kulku-Katin pojasta ei yhtään. Tämän jälkeen turvauduin nettiin. Antikvariaatti Coppola on avustanut peräti yhdeksällä numerolla, Makedonia kolmella, Lukuhetki kahdella. Minulta puuttuvat vielä numerot 26/2002, 9/2005, 26/2007 ja 1/2009. Vähän aikaa sitten sain täytetyksi ison aukon hankkimalla vihdoin viimein Ranskasta albumit 7-12, jotka minun piti hommata jo kuukausia sitten.
Mysteeripartio ei osoittautunut miksikään erinomaiseksi sarjakuvaksi, mutta on se ihan luettavaa teinimysteeridekkaria.
* * *
Kun viime vuoden heinäkuussa hommasin itselleni lukulasit, kävi ilmi, että silmänpaineeni on liian kova. Sanoivat, että elokuussa voin odottaa yhteydenottoa HUS:ilta. Eivät ottaneet yhteyttä... ennen kuin vasta nyt. OmaPostiin on ilmestynyt viesti, joka sisältää PDF-muodossa esitäytettävän lomakkeen. Tulostin sen. Lähden silmätutkimuksiin 11. elokuuta.
* * *
15. heinäkuuta tapasin taas Timon ja Matin. Siitä on tullut mukava perinne, että tavataan toisemme kaikki kolme kerran vuodessa ja lähdetään jonnekin - usein jotain nähtävyyttä katsomaan. Raaseporin linnoitus 2019, Strömforsin ruukki Ruotsinpyhtäällä 2021, ja toissavuonna olimme Loviisan merimuseossa. Tai sitten käydään vain Kotkassa. Toivottavasti perinne jatkuu.
Tällä kertaa Timo halusi nähdä Porvoon lähellä sijaitsevan Postimäen ulkoilmamuseon. Olin jo viikkoa ennen tapaamista huolissani, sillä iPadilla aina avattavina pitämäni Forecan sääennusteet lupasivat ukkosta 14. ja 15. päiväksi. Jossain vaiheessa ennuste laimeni pelkäksi sateeksi, mutta sitten ukkossymboli ilmestyi taas tiistain kohdalle - myös Porvoon sääennusteita katsoessa. Niinpä en luottanut tiistaiaamun aurinkoiseen säähän, vaan otin takin ja sontsan mukaani. No, niitä en sitten tarvinnutkaan. Porvoossa oli mukavan trooppinen eli painostavan kosteahko hellepäivä. Aurinko sen kun paistoi, eikä mitään sateen uhkaa ollut ilmassa.
Ikävämpää reissun kannalta oli se, että ulkoilmamuseo olikin suljettu. Se onkin auki vain keskiviikosta sunnuntaihin. Piti tyytyä katselemaan vanhoja aittoja, sikalaa ja savusaunaa ulkoapäin.
Poikkesimme Vanhassa Porvoossa, löysimme ravintola Fryysarinrannan ja kävimme siellä syömässä siikalautaset. Annokset olivat maukkaita, mutta kovin pieniä, mistä Matti huomautti pelkästään englantia puhuneelle tarjoilijalle.
Timppa kovasti ihmetteli autojen määrää, kun yritimme päästä pikkukaupungista pois. Selvähän se, kun epävakaisten viikkojen jälkeen oli vihdoin viimein hellepäivä, olivat kaikki Porvoon vähäiset asukkaat kömpineet ulos koloistaan.
Minulle parasta oli päästä puhumaan vaihteeksi kunnolla. Juttelin enojeni kanssa ranskankielisten sarjakuvien ostelusta, telkkarisarjoista ja Warner Brothersin piirrettyjen keräämisestä, silmänpaineesta ja lähestyvästä silmätutkimuksesta, siitä, miten opin tavaamaan kolmivuotiaana ja lukemaan sujuvasti nelivuotiaana (mutta jätin kertomatta mikä johti siihen, koska en halua tuosta vain tilittää kipeitä juttuja), Porvoo-opiskelustani 1993-1994, Kontulan metroaseman remonttimylläkästä, hyvästä englanninkielen taidostani, ruotsinkielentaitoni rapistumisesta, ja vähän musiikistakin, kun Matti puheli Bob Dylanista, Ricky Nelsonista ja Neil Youngista. Vaikken juuri Youngia kuuntele, arvasin heti, mikä hänen albuminsa mahtaa olla se huonoimmaksi rankattu yhdellä listalla, jonka Matti oli netistä löytänyt - sillä, jossa Youngin kaikki albumit on laitettu paremmuusjärjestykseen. Landing on Water, nimittäin. Listan häntäpäästä myös löytyvä Broken Arrow oli Matin mielestä aivan liian alhaisella sijalla.
* * *
Niin, jos työpaikkani remontit ovat raastaneet hermojani, niin kyllä metroasemien ja niiden välimaaston mylläykset ovat myös vaivanneet mieltäni. Osanottoni Vuosaaren ja Rastilan asukkaille, jotka joutuvat elämään pelkästään bussin varassa. Samoin niille, joita haittaa käytöstä poistettu hissi korjattavana olevalla Herttoniemen asemalla. Riesa se on pienikin riesa. Sitten on tulossa vielä se sillan korjaus Kulosaaren ja Kalasataman välissä.
Kontulan asemaa remontoitiin viime vuonna, mutta sen jälkeen minua kiusasi se, että työ jätettiin selvästi puolitiehen, eikä se enää edistynyt. Penkkien puute asemalaiturilla, tyhjät, mustat seinät raiteitten vieressä, laiturilla pitkään aidattuna seissyt kone, rumasti irvistävät metalliverkot ja muut rakenteet katossa... Ihmettelin jatkuvasti, milloin työt viimeistellään. Minusta on ollut kivaa aamuisin metrojunaa odotellessa kuunnella pulujen kurnutusta ja katsella niiden tepastelua ja nokkimista asemalaiturilla. Se on aika roimasti vähentynyt aseman remontin myötä. Eivät taida linnut enää oikein viihtyä. Herttoniemen asemalla puluja onneksi sentään vielä riittää. Nyt kun meiltä kontulalaisilta vietiin väliaikaisesti yksi aseman sisäänkäynti, suuri osa laiturista on poissa käytöstä ja kaikki junat pysähtyvät kulkusuunnasta riippumatta samalla raiteella, junan odottelu on ankeaa. Olen myös ikävöinyt Henri Pullan ja Kimmo Hela-Aron taidokkaita graffititöitä, jotka roikkuivat asemalaiturilla Mellunmäkeen vievän raiteen kohdalla. Nehän olivat olleet siellä vuodesta 1988 asti. Nyt laiturille ollaan sentään tuomassa uutta taidetta - kenties Kontulan taidekoulu on sitä tehnyt? Toivottavasti se piristää aseman ulkonäköä.
