Agatha Christie -lukurupeamani venyi lopulta 60 romaanin mittaiseksi. Kävin vielä uudestaan Kampintorin antikvariaatissa, jonka olin todennut Christie-suomennosten osalta kultakaivokseksi, ja Akateemisessa Kirjakaupassa, jossa on vaikuttava valikoima englanninkielisiä Hercule Poirot -seikkailuja. Ajattelin ostaa vain kolme kirjaa kummastakin paikasta ja jättää puutelistan 12 kirjan mittaiseksi. Mutta löysin kuusi puuttunutta kirjaa molemmista paikoista ja ostin ne kaikki. Minulta puuttuu siis enää kuusi romaania: Askel tyhjyyteen (Why Didn't They Ask Evans), Bertramin hotellissa (At Bertram's Hotel), Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (By the Pricking), Kohtalon portti (Postern of Fate), Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery) ja Salomonin tuomio (N Or M). Bertramin hotellissa on neiti Marple -tarina, Eipä aikaakaan..., Kohtalon portti ja Salomonin tuomio Tommy ja Tuppence -seikkailuja. T&T-tarinat vaikuttavat vähemmän suosituilta ja niin muodoin vaikeammin löydettäviltä. Minulla on vain yksi tähän mennessä, Salainen vastustaja.
Stylesin tapaus on ihan umpiklassinen suljetussa tilassa eli kartanossa tapahtuva dekkaritarina, jossa yksi talossa oleskelevista on murhaaja. Sillä on hyvä aloittaa Christien tuotantoon perehtyminen. Parhaiksi romaaneiksi rankkaisin seuraavat (osan kirjoista luin englanniksi - niiden kohdalla ilmoitan englanninkielisen nimen ensin):
Idän pikajunan arvoitus - tapahtumapaikka - lumen saartama juna - on jo itsessään kutkuttavan mielenkiintoinen. Tarinaa parantaa entisestään yllättävä, erilainen loppuratkaisu.
Kohti nollapistettä - tämä kuului Christien omiin suosikkeihin. Jokke perustelee omassa blogissaan kirjan nerokkuutta niin hyvin, etten edes yritä vastaavaa.
Kymmenen pientä neekeripoikaa - eli Eikä yksikään pelastunut. Minulla on tästä kulunut kirjastopoistokappale - vuoden 1999 painos - tuolla arveluttavalla nimellä. Legendaarisen piinaava ja hiuksianostattava sarjamurhakehitelmä. Murhaaja paljastetaan poikkeuksellisella tavalla, eikä kukaan voi arvata ennalta kuka hän on.
Väärän vänkyrä talo - tässäkin murhaaja paljastuu erikoisella tavalla, ja lukija yllättyy täysin.
Rakkauskirjeiden salaisuus - outo suomenkielinen nimi saa odottamaan tylsää lemmenjuttua, mutta siinä erehtyy pahasti. Kirja on paljon nimeään parempi. Alkuperäinen nimi on The Secret of Chimneys tapahtumapaikkana olevan maaseutukartanon mukaan. Tykkäsin kovasti Anthony Cadesta, hän on mainio tyyppi. Pitkälti hänen ansiostaan viihdyin tämän tapauksen parissa erityisen hyvin.
The ABC Murders - eli Aikataulukon arvoitus. Mielenkiintoinen idea: A:lla alkavassa kaupungissa murhataan henkilö, jonka nimikirjaimet ovat A.A., B:llä alkavassa kaupungissa murhataan henkilö jonka kutsumanimi ja sukunimi alkavat B:llä, jne. Kuinka pitkälle aakkosissa murhaaja pääsee, ennen kuin Hercule Poirot pääsee niskan päälle? Vähän väliä kerronta siirtyy seuraamaan erään epileptisen ja päänsäryistä kärsivän sotaveteraanin - jonka nimikirjaimet ovat A.B.C., ja joka vaikuttaa mahdolliselta syylliseltä - koko ajan epätoivoisempaa harhailua murhien tapahtumapaikoilla.
The Murder of Roger Ackroyd - Roger Ackroydin murhan suorittaja on taas yksi Agatha Christien yllättävimmistä ja hulppeimmista oivalluksista.
Death in the Clouds - Lentävä kuolema. Murha tapahtuu lentokoneessa. Siinä pääasiallinen syy, miksi tämä tapaus jäi erityisesti mieleeni. Murha suoritetaan vieläpä vaivihkaa huomiota herättämättä: vain muutama matkustaja ehtii huomata koneessa pörräävän ampiaisen, ennen kuin se tapetaan. Onko ampiainen syyllinen kuolemaan?
Varjossa auringon alla - Luksuslomahotellissa tapahtuva murha vangitsi minut myös erityisen hyvin. Poirotin tutkimuksia ja muiden hotellivieraiden tarjoamaa apua oli hyvin kiinnostavaa seurata tällä kertaa.
Esirippu - jo heikkoon kuntoon rapistunut Poirot kuolee sydänkohtaukseen tämän tapauksen selvittelyn aikana, ja Hastings joutuu kokoamaan palaset yhteen, apunaan Poirot'n jättämä kirje.
Kirjassa Dumb Witness (Mykkä todistaja) on lisämausteena koira, terrieri, jonka tarkempaa rotua ei spesifioida, mutta joka usein varastaa lukijan huomion Poirot'n kustannuksella. Vastaavaa kissatarinaa ei oikein ole, mutta Kellot-romaanissa on muuan naishenkilö, joka on täysi kissahullu.
Jos haluaa lukea erilaista Christietä, kannattaa hankkia nämä: Ikiyö, He tulivat Bagdadiin, Kaikki päättyy kuolemaan, Määränpää tuntematon, Salaperäinen matkustaja, The Big Four (Neljä suurta) ja Ruskeapukuinen mies. Neljä suurta toi mieleeni brittien 1960-luvulla tekemät eksoottiset Fu Manchu -toimintaseikkailujännityselokuvat. Poirot'lla ja Hastingsilla - ja lukijalla - on täysi työ pysytellä kyydissä, sillä tarina vyöryy vauhdikkaasti paikasta ja tilanteesta toiseen. Bagdad-seikkailu ja Etelä-Afrikassa tapahtuva Ruskeapukuinen mies tarjoavat hyvää paikallisväriä. Kaikki päättyy kuolemaan on muinaiseen Egyptiin sijoittuva murhamysteeri. Ikiyö voisi olla Hammer Filmsin tuottama Hitchcockin Psykosta vaikutteensa saanut psykologinen trilleri. Sellaisia elokuviahan britit tekivät 60-luvulla monta. Minua surettaa vain viimeinen murha. Siinä meni hyvä ihminen täysin syyttä. Todella typerää. No, sehän on vain fiktiota. Salaperäisen matkustajan uskomattomassa nykyaikaan sijoittuvassa juonessa on lukijalla paljon nielemistä, mutta jos vain tempautuu mukaan seikkailun pyörteisiin eikä ajattele todennäköisyyksiä liikaa, tarina viihdyttää. Määränpää tuntematon sijoittuu pohjoiseen Afrikkaan ja on aika huikea tarina sekin.
Neiti Marplesta jäi mielikuva, että hän ei aina ole kovin aktiivisesti mukana tapausten selvittelyssä, vaan tekee lähinnä lopputyön ja päättelee nokkelasti murhaajan, selittäen koko jutun kulun melkein kuin Poirot konsanaan. Enemmän Jane Marple joutuu rehkimään tarinassa Neiti Marple koston jumalattarena, jossa hän selvittää edesmenneen miljonäärin, herra Rafielin, hänelle jättämää arvoitusta. Rafieliin tutustuttiin kirjassa Lomahotellin murhat.
Christie viittaa tuotannossaan tuon tuostakin Charles Dickensiin ja Shakespeareen. Varsinkin Othello on usein viittauksen kohteena. En muista kaikkia tapauksia, mutta ainakin Idän pikajunan arvoitus, He tulivat Bagdadiin ja Dead Man's Folly (Kuolleen miehen huvimaja) sisältävät Dickens-viittauksen. Shakespeare-viittauksia on ainakin 11 kirjassa (Idän pikajuna, Kortit pöydällä, Esirippu, Helmeilevä kuolema, Kuolema ilmoittaa lehdessä, Kellot, Hercule Poirot's Christmas (Simeon Leen testamentti), He tulivat Bagdadiin, Appointment With Death (Hänet täytyy tappaa), Määränpää tuntematon, Taken At the Flood (Vuoksi ja luode)). Toinen toistuva piirre kirjoissa on usein se, että vähintään yksi henkilö ei ole se - eikä sen niminen - kuin ensin luullaan.
Se Christiestä, ja sitten muiden kirjailijoiden pariin.
James Clavellin yli 1300-sivuinen, kolmeen osaan jaettu järkäle Noble House sisälsi liian paljon monimutkaisia bisneskuvioita ja joka suuntaan kurottavia yksityiskohtia, jotta olisin jaksanut sisäistää paljon muuta kuin kulloistenkin tapahtumien perusvireen ja Noble Housen tai-pania eli johtaja Ian Dunrossia uhkaavan konkurssin, sekä muutamat luonnonkatastrofit ja vakavat ihmisten aiheuttamat onnettomuudet (kuten maanvyörymä ja tulipalo laivaravintolassa). Silti viihdyin ja jaksoin hyvin kahlata niteet läpi. Aina riitti mehukasta dialogia, uhan tunnetta, toimintaa ja perusteellisen tarkkaa kuvausta Hong Kongista, sen erikoispiirteistä ja kiinan kielen kummallisuuksista.
John Clelandin eroottinen klassikko Fanny Hill: Memoirs of a Woman of Pleasure (Penguin Popular Classics, ei painos-/julkaisuvuotta) tarjosi taas aika vanhanaikaista ja rönsyilevää englanninkieltä, mikä teki kirjasta vähän raskaslukuisen. Se auttoi, kun luin jotkut kohdat toiseenkin kertaan. Vain 207 sivua. Oudosti ensimmäisellä romaanisivulla oli numero 15, mutta sivu oli oikeasti vain viides, jos kannet jättää pois. Ihan kuin kirjan alusta olisi revitty 10 sivua pois? Mutta ei kirjasta näyttänyt puuttuvan ainuttakaan sivua. Uutena minä tämän ostin Akateemisesta Kirjakaupasta joskus vuosituhannen vaihteen kieppeillä.
Scifi-kirjailija Hal Clementin Painovoima 700 hämmensi ensin, kun kirja ei tuntunut vastaavan sitä mielikuvaa, minkä sain takakansitekstistä. Mutta kun tajusin, että tapahtumapaikkana toimivan Mesklin-planeetan painovoima vaihtelee päiväntasaajan kolminkertaisesta napojen 700-kertaiseen (Maahan verrattuna), että ihmisten tutkimusraketti sijaitsee juuri napa-alueella, ja että takakansiteksti ei oikeastaan valehtele yhtään... pettymyksen tunne häipyi. Kiinnostavasti ihmisten ja 36-jalkaisten mesklinläisten muodostama retkikunta matkasi maalla ja merellä kovasti vaihtelevissa oloissa kohti päämääräänsä, monia vaaroja uhmaten.
Sitten Naavametsäläiset-tyylisten ekologisten eläinseikkailujen pariin. Frederick Covinsin nuorille suunnattu, vain 83-sivuinen Taistelu Mäyrämetsästä alkoi vähän lepsusti, mutta tekstiin tuli enemmän särmää tarinan edetessä, ja Covins näytti kynsiään kirjoittajana. Kirjan kruunasi traaginen, opettavainen loppu. Tämä oli minulle ihan kiva tasan puolen tunnin lukuhomma.
Colin Dannin Kaukametsän pakolaiset tuntui Mäyrämetsän laajennetulta versiolta, kun kirjat luki peräkkäin. Olen hankkinut kaksi englanninkielistä nidettä. Dann kirjoitti kaikkiaan kahdeksan Farthing Wood -romaania, mutta vain ensimmäinen, 1979 julkaistu The Animals of Farthing Wood on suomennettu. WSOY julkaisi suomennoksen vuonna 1981, mutta koska siitä ei ole otettu uusintapainoksia, on kirja nykyisin keräilyharvinaisuus, josta joutuu pulittamaan ilmeisesti 40-60 euroa. Tuumin, että tulee halvemmaksi hankkia kirja englanniksi Amazonista, postikuluineenkin.
The Farthing Wood Collection I sisältää esiosan Farthing Wood: The Adventure Begins, jonka Dann kirjoitti kaikkein viimeiseksi (alkuperäinen julkaisuvuosi on 1994) mutta jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä romaania. Sen perään samassa niteessä seuraa yllättäen 1981 julkaistu kakkosromaani In the Grip of Winter. Toinen hankkimani kirja, The Animals of Farthing Wood, on se 1979 julkaistu ensimmäinen romaani. Luin nämä kolme romaania tapahtumajärjestyksessä: ensin esiosan, sitten ensimmäisen romaanin ja lopuksi toisen. Jouduin siis vähän vaihtamaan kirjasta toiseen lukuhomman aikana, mutta ei se tuntunut epäkäytännölliseltä.
The Adventure Begins saa siis avata koko saagan. Ensimmäisillä sivuilla vietetään talvea. Kaukametsässä saukot aiheuttavat muille eläimille harmeja nappaamalla kalojen sijasta ruoakseen myyriä kettujen ja muiden lihaa syövien eläinten kuonojen edestä. Ketut yrittävät turhaan puhua saukoille järkeä. Saukot tietävät, että ilman niiden läsnäoloa ihmiset rakentaisivat Kaukametsän piloille ja kaikkien eläinten elo muuttuisi turvattomaksi. Tietoisuus tästä on saanut saukot ylimielisiksi ja pöyhkeiksi. Ne pilkkaavat muita saalistajia hitaiksi. Lopulta yksi naaraskettu keksii ovelan kärpän kanssa keinon: Kaukametsään tuodaan muualta myyräyhdyskunta, jossa useimmat aikuiset yksilöt ovat ilmeisesti jonkin loisen tartuttamia ja sairaita. Saukkojen syötyä sairaita myyriä ne sairastuvat itsekin, ja nuoret yksilöt kuolevat pian. Saukot luulevat sairastuneensa itselleen sopimattoman ruokavalion takia.
Vaikka saukkojen määrä on harventunut, asioihin ei kevään saavuttua näytä tulevan mitään radikaalia muutosta, vaan tervehtyneet saukot kilvoittelevat edelleen muiden eläinten kanssa ärhäkkäästi ruoasta. Tilanne kärjistyy lopulta saukkojen joukkoteurastukseen, johon kaikki muut moiseen kykenevät eläimet (ketut, mäyrät, näädät, jänikset, siilit) ottavat osaa. Pienehkö eloon jääneiden saukkojen ryhmä pakenee kohti ihmisasutuksia, missä ne yksi toisensa jälkeen kohtaavat loppunsa. Muutama joutuu liikenteen uhreiksi, yksi hukkuu kaloja täynnä olevaan sammioon, yksi joutuu koiran raatelemaksi, viimeiset kaksi tunkeutuvat erehdyksessä mäyrien koloon kesken poikasten hoivaamisen ja saavat maksaa siitä kalliisti. Toinen saukoista kuolee pian vammoihinsa, toinen taas selviytyy niukin naukin hengissä. Ihmiset huomaavat Kaukametsässä tapahtuneen teurastuksen jäljet, raportoivat saukkohavainnoista alueilla joissa ei saukkoja ole nähty miesmuistiin, ja tekevät loogiset johtopäätöksensä.
Kaukametsässä asiat eivät etene sen paremmin. Sairaat myyrät levittäytyvät koko metsän alueelle, ja sairastuttavat ja tappavat niitä syöneet saalistajatkin. Ruoan löytäminen muuttuu etenkin ketuille jatkuvasti haastavammaksi ja ne näkevät nälkää. Ihmiset tulevat koko ajan lähemmäksi maansiirtokoneineen. Yksi uroskettu suree koko ajan sairaammaksi ja heikommaksi käyvää puolisoaan ja lähtee etsimään ihmisten pariin karanneita saukkoja saadakseen tietää, miten ne onnistuivat voittamaan myyrien aiheuttaman sairauden. Kettu löytää viimeisen vielä hengissä olevan saukon, joka kuitenkin kauhistuu nähdessään ketun lähestyvän, pakenee tien yli ja joutuu rekan töytäisemäksi. Kettu pääsee viimeisiään vetelevän saukon luo, mutta tämä ei osaa kertoa varmasti mikä sai saukot paranemaan sairaiden myyrien aiheuttamasta taudista. Se osaa vain vihjaista jotain kasveista. Kestää aikansa, ennen kuin salaisuus selviää ketulle. Se tapahtuu vasta, kun naaraskettu on juonut vettä virrasta ja alkaa tuntea itsensä terveemmäksi. Uroskettu keksii vesikasvit, joita se alkaa tuoda naaraalleen. Nämä saavat naaraan tervehtymään ja se synnyttää lopulta neljä poikasta, joista kolme syntyy kuolleina mutta yksi jää henkiin.
Ihmiset ovat kuitenkin jo aloittaneet metsän puiden kaatamisen ja maan mylläyksen.
Tämä tilanne toimii alkuasetelmana ensimmäiselle kirjoitetulle ja julkaistulle Farthing Wood -romaanille, eli sille, joka suomennettiin.
Seikkailun alku on siis hyvin synkkä ja lohduton, ilman valonpilkahduksia. Jopa saukkojen teurastuksen jälkeen häiritsee eläinten ilonpitoa viisas siili, joka aistii pahoja enteitä ilmassa. Se tietää, että asiat metsässä tulevat kääntymään entistä pahempaan suuntaan.
Se ensimmäinen romaani sisältää myös melkoisen määrän synkkiä tapahtumia ja ikäviä yllätyksiä, mutta Dann osaa sentään tasapainottaa tätä kuvaamalla kohti Valkopeuran luonnonsuojelupuistoa vaeltavan sekalaisen eläinlauman ryhmähenkeä, yhteenkuuluvuutta ja huvitteluhetkiä sekä matkalla kohdattuja ystävällisiä eläimiä, kuten harmaahaikaraa, joka liittyy mukaan vaellukseen ja osoittautuu monella tapaa hyödylliseksi matkakumppaniksi.
Kakkosromaanissa In the Grip of Winter luonnonsuojelualueelle asettautuneet pakolaiset joutuvat kohtaamaan erityisen ankaran talven, josta kaikki eivät tule selviämään hengissä. Pääjuoni kiertyy Mäyrän ympärille, joka lähtiessään kyselemään puiston vanhoilta asukkailta neuvoja, miten selviytyä ankarasta talvesta, liukastuu laskeutuessaan alas jäistä rinnettä ja loukkaa pahasti jalkansa. Puiston kiltti vartija löytää mäyrän ja vie sen mökkiinsä toipumaan. Samaan aikaan Mäyrän katoamisesta huolestuneet eläimet aloittavat etsinnät. Mäyrä tutustuu hoitajan lemmikkikissaan ja ihmettelee sen elämäntyyliä: isäntänsä luona ruokittavana ja hellittävänä, mutta kuitenkin omasta mielestään itsenäisenä ja ylivertaisena. Mäyrä haastaa kissan kokeilemaan metsässä elämistä, mutta kissa ymmärtää, ettei sillä ole mäyrän tai muidenkaan eläinten tietotaitoa, mitä moinen elämä vaatisi. Lopullisesti kissa menettää kaiken mielenkiintonsa ulkona luonnossa elämiseen, kun se vaeltaa ulos turvallisesta mökistä ilmoittaakseen huolestuneille etsijöille, että mäyrä on turvassa. Kissa löytää Kontiaisen ja kertoo sille miten Mäyrän kävi, mutta joutuu väärinkäsityksen seurauksena Haukan haavoittamaksi, ennen kuin hätääntynyt Kontiainen saa kerrotuksi sille Kissan toimittaman viestin. Kissa selviää välikohtauksesta hengissä ja palaa mökkiin vartijan hoivattavaksi, mutta kantaa kaunaa Haukalle syvistä, verta vuotaneista haavoista.
Mäyrän paluu ystäviensä pariin herättää närää: se on viettänyt viikkoja vartijan mökissä ja lihonut pulskaan kuntoon, samalla kun muut eläimet näkevät nälkää ja riutuvat ankaran talven takia. Kun tästä riutumisesta kauhistunut Mäyrä ehdottaa, että kaikki muutkin hakisivat vartijan mökistä turvaa ja ruokaa itselleen, muut kummastelevat Mäyrässä tapahtunutta muutosta eivätkä pidä ajatusta viisaana. Mäyrä tuohtuu ja sanoo kaikkien kääntäneen hänelle selkänsä, ja lähtee kävelemään takaisin mökkiin. Vartijan reaktio on odotetunlainen: hämmästyksestä toivuttuaan hän jättää Mäyrälle ruokaa mökin eteen, mutta pitää ovensa suljettuna eikä päästä eläintä enää sisään. Ulkona aidan vieressä istuva Kissa vielä selittää asioiden laidan. Mäyrän täyttää syvä katumus, ja se palaa vanhojen ystäviensä luo nöyränä.
Lisäksi romaanissa kuvataan eläinten yrityksiä löytää ruokaa, ja sitä, miten ne hädissään turvautuvat mm. ruokakaupan takapihalle jätettyihin ylimääräisiin elintarvikkeisiin. Vartijan sairastuttua ja jouduttua sairaalaan, luonnonsuojelualueelle tunkeutuu ryhmä salametsästäjiä, jotka ensin alkavat harventaa hirvieläinten lukumäärää, ennen kuin Kettu oveluudessaan houkuttelee heidät lammelle, jonka jään etenevä kevät on sulattanut vaarallisen ohueksi. Jääkylmän veden varaan jouduttuaan salametsästäjät vannovat kostoa, ja pian Kettu saa itse aihetta pelätä henkensä puolesta. Metsästäjät saavat ammutuiksi kaksi peuraa, kaksi kettua ja yhden jäniksen, ennen kuin he viimein jäävät kiinni.
Näistä kolmesta romaanista se ensimmäisenä julkaistu jätti minulle parhaan olon. Lopun alkoholihassuttelu on kuvattu niin sydämellisesti ja se tulvii niin aitoa yhteenkuuluvuuden tunnetta, että viimeisen sivun luettuani olin herkällä mielellä. In the Grip of Winter ei jättänyt ihan samanlaista tunnetta, mutta on silti onnistunutta jatkoa. Ehkä parhaassa jaksossa yritetään käydä ihmisten luona kanavarkaissa - tässä kettu pääsee näyttämään oveluutensa ja älynsä sankarillisella tavalla. Tuntuu ikävältä, ettei näitä romaaneja ole suomennettu enempää.
Niin, ja Kaukametsän pakolaisista tehtiin piirrossarja, joka nähtiin meillä tv:ssä 1990-luvulla muttei sen jälkeen enää kertaakaan. Piirrossarjasta kertoo Suola kuupielessä -blogi - kannattaa lukea myös kommentit ;)
