26.11.2019
Huh, mikä päivä. Rankka ja mieleenpainuva, mutta hauska. En tyydy odottelemaan vain niitä "virallisia" muuttopäiviä, jolloin kolmistaan siirtelemme muuttolaatikoita Kontulaan, vaan pyrin joka päivä viemään myös itse tavaroita uuteen asuntooni vähän kerrallaan, sen verran kuin selkäreppuun ja 1-2 muovikassiin saan mahtumaan. Olin poiminut ullakon häkkivarastosta sekalaista tavaraa, sellaista mikä ei ole pahvilaatikoissa, viedäkseni sitä Kontulaan aina töiden jälkeen.
Isäpuoli ja äiti olivat luvanneet minulle illan Svenska Teaternissa. Olivat saaneet liput farssinäytelmään nimeltä The Play That Goes Wrong. Nimestään huolimatta kokonaan ruotsiksi puhuttu, mutta näytelmä on brittiläistä alkuperää. Näytelmä alkaisi seitsemältä, tarkoitus oli tavata teatterissa puoli seitsemän.
Pidin töissä yhden sisääntekotunnin, eli lähdin vasta neljältä kolmen sijasta. Suoraan töistä Kontulaan, mukanani yksi repullinen ja yksi kassillinen ullakolta keräämääni tavaraa. Kontulasta Vaasankadulle keräämään mukaan vielä yksi satsi tavaraa. Sen ehdin vielä kuskata uuteen kämppääni, mukanani kännykkälaturi jolla tarkoitus testata onko uuteen asuntooni tullut sähköt kuten on luvattu. Ei, siellä ei ole sähköä. Jokin ongelma jossain, luultavasti minä olen taas möhlinyt jotain ja minun täytyy se selvittää sähköntoimittajien kanssa.
Ehdin juuri ja juuri heittää selkärepun Vaasankadun asuntoon, sitten kiireesti metroon ja Rautatientorille, sieltä Svenska Teaterniin, jossa tapasin äidin ja isäpuolen klo 18:25. Ehdin syödä kahviossa savulohella, aurinkokuivatuilla tomaateilla ja punakaalilla höystetyn salaatin, mikä tuli tarpeeseen, sillä en ollut ehtinyt syödä koko päivänä muuta kuin eväsvoileivät yhdeltätoista ja olo oli hiukan heikko.
The Play That Goes Wrong on kolmen britin kokoonkeittämä rymistelyfarssi, jossa teatteriryhmä koettaa esittää yleisölle kartanossa tapahtuvan murhamysteerin. Vaan kaikki mikä näytelmää esittäessä voi mennä pieleen, menee pieleen. Isäpuolen kanssa olimme lopulta yhtä mieltä siitä, että meni liiankin överiksi. Näytelmä oli ratkihauska, mutta vähän liikaa. Lavasteita tärveltiin ja kaadettiin, katon valorakenteita romahdutettiin, näyttelijät olivat välillä melkein fysiikkansa äärirajoilla. Frejn mielestä olisi ollut parempi, jos käsikirjoittajat olisivat antaneet lähinnä vain isompien asioiden mennä vikaan, sen sijaan, että olisi vyörytetty kilotolkulla pienempiä mokia taukoamattomana virtana. Mutta kaksi tuntia kului yllättävän nopeasti.
Minulle ikimuistoisinta oli silti se, että minulle langetettiin avustava rooli eräänlaisessa esinäytöksessä. Kello ei ollut ihan vielä seitsemää, kun eräs näyttelijöistä pyysi minut lavalle auttamaan ensin yhden lavasteen osan paikallaan pitämisessä sillä välin kun toinen kiinnittää sen niin että se pysyy. Kesken kaiken minulle langetettiin pari muutakin hommaa, jotka oli tietysti etukäteen järjestetty siten, että ne menivät hauskalla tavalla pieleen. Eli minäkin sain olla hetken komedianäyttelijänä. Minulla on jonkin verran tuota veressäni, joten hoidin homman luontevan koomikon elkein, liioittelematta, hiukan sopivissa kohdin improvisoiden, pitäen katseen loitolla yleisöstä, ja kuunnellen vain ihmisten naurua. Sain hetken kuluttua palata paikalleni, ja sain Frejltä kehun, että minähän olin hyvä. Se oli isoin näytelmärooli joka minulla on koskaan ollut, koulunäytelmät mukaanlukien. Mukavaa väläyttää vähän tuotakin puolta itsessäni.
Sitä en tosin saa ehkä koskaan tietää, tapahtuiko selkäni takana kenties jotain hauskaa, mitä en huomannut, ja jolle ihmiset nauroivat.
Tästä illasta jäi minulle pysyvä, rakas muisto.
27.11.2019
Pahastuttaa se, etten päässyt töissä kertomaan eilisillasta muille kuin esimiehelleni. Olisi ollut niin hyvä juttu kerrottavana kaikille - vihdoinkin pääsin yllättämään äidin ja isäpuolen ja näyttämään, että minulta löytyy tuollainenkin kyky. Se on minulle iso asia. Töissä vain tuntui siltä, ettei ketään kiinnostanut. Kaikki tietysti vain ajattelivat, että jaaha, sinä kävit eilen jotain näytelmää katsomassa, entäs sitten. Kukaan ei arvannut, että asiassa oli jotain muutakin, jotain ikimuistoista ja ainutlaatuista. Tämä ei ole läheskään ensimmäinen kerta, kun koen tällaista. Viitsiikö kertoa kellekään mitään. On vähän kuin valittava kahdesta pahasta: Joko olla täysin tuppisuuna ja kuulla esimieheltä valitusta, että olen niin hiljainen, tai sitten kertoa juttuja vaikkei ketään kiinnostaisi kuunnella. Jälkimmäinen on pienempi paha.
Olisiko niin, että kaikki ihmiset ovat liikaa kiinni omissa maailmoissaan, kuvioissaan, murheissaan ja ajatuksissaan? Ketään ei hirveästi kiinnosta toisten maailmat, kuviot, murheet ja ajatukset, varsinkaan jos ne poikkeavat omista. Varsinkin siinä mainitsemassani naispuolisessa siivoojakollegassa, joka nyt aikoo muuttaa, olen huomannut tällaista asennetta. Hänellä on liikaa omaa murhetta elämässään. Huonot geenit, joita lääkärit ovat antaumuksella tutkineet ja "lääketieteellisesti ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen tapaus" -mentaliteetilla analysoineet. Heikko terveys. Huonot unenlahjat, vaikeuksia nukahtaa ja vaikeuksia nukkua tarpeeksi. Eri osoitteessa asuva miesystävä, joka kuorsaa äänekkäästi. Riitelevä alkoholistinaapuripariskunta, joka möykkäämisellään valvottaa vielä lisää. Jatkuva väsymys. Ainoina lohtuina ovat kissa (joka sekin on kärsinyt erinäisistä vaivoista) ja puutarha- / vihannesviljelyharrastus. Tuollaisen paketin kieltämättä kyllä luulisi kahlehtivan ihmistä oman maailman vangiksi. Ei ole tilaa eikä jaksamista kuunnella toisten elämästä mitään, kun omassa on liikaa. Ex-tyttöystäväni Satu oli omalla tavallaan samankaltainen esimerkki, ja itsessänikin huomasin samaa asennetta kun minulla pyyhki huonoimmin.
Päihdeklinikka aikoo muuttaa Kalasatamasta Sturenkatu 25:een, lähelle Mäkelänkatua. Siitä on runsaasti paperisia ilmoituksia leviteltyinä pitkin klinikan tiloja. Muutto tapahtuu 10.-11. joulukuuta. Uudet tilat ovat hyvät ja toivottavasti pysyvät, sanovat he. Toivottavasti. Minua vain vähän hirvittää se, että joudun tietysti tekemään useana peräkkäisenä päivänä tuntikausia loppusiivousta Kalasataman tiloissa kesken oman muuttoruljanssin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti