Tyyliniekaksi - ja juhlimisesta

Syyskuussa 2022 olin toisen kerran entisen koulutoverini Alexanderin kanssa kahvilla - tällä kertaa Café Esplanadilla. Ensimmäinen kerta oli kesäkuussa 2013. Alqu kertoi, että luokkakokousta ollaan taas järjestämässä - meidän vuoden 1993 abien 30-vuotisbileitä.

Juhlat pidettiin sitten huhtikuussa 2023 Koivusaaressa, NJK:n eli Nyländska Jaktklubbenin tiloissa. Minä en ollut siellä koskaan aiemmin käynyt, mutta isäpuoleni sanoi myöhemmin kun tavattiin, että hänelle se on tuttu paikka. No tietysti, hän kun on purjehdusihmisiä.

Pukukoodina oli "party", jollakin vuoteen 1993 liittyvällä yksityiskohdalla. Pukukoodin loppuosaa tuntui toivottomalta noudattaa. Miten minä pystyisin keksimään mitään tuohon vuoteen liittyviä detaljeja? Jotain bilevaatetta piti kuitenkin saada. Menin heti pääsiäisen päätyttyä Zalandon verkkokauppaan, jossa huomasin hienon keskiyön sinisen värisen sametti- ja veluuritakin 139 eurolla. Hintaa oli alennettu muutamalla kympillä. Tilasin sen. En ollut varma omasta koostani, mutta valitsin koon 52, suurimman mitä oli. Takki sopi minulle kuin valettu, ja se näytti tosi tyylikkäältä. Täydensin asua vielä Stockmannilta ostamallani 40 euron hintaisella rusetilla - en ollut koskaan käyttänyt sellaistakaan. Rusetti roikkui kaulani ympärillä liian löysästi, enkä keksinyt, miten sitä saisi kiristettyä, mutta päätin vain olla varovainen sen kanssa.

Meitä vuoden 1993 abeja oli reilut kuusikymmentä, sama määrä kuin 10 vuotta aiemmin, mutta muutama naama oli korvautunut sellaisilla kutsutuilla, jotka eivät päässeet vuonna 2013 juhlimaan. Vastaavasti muutama vuonna 2013 mukana ollut oli sillä kertaa estynyt tulemasta. Jotkut valittivat, että se, että päiväksi oli valittu perjantai, asetti esteen saapumiselle. Oli työmatkaa ja semmoista.

Salainen lukioaikainen ihastukseni, Maria, oli taas mukana, ja yllätys, yllätys: taas valittiin jokaiselle vastakkaista sukupuolta edustava pari samalla arpalappuja hatussa -metodilla kuin 10 vuotta aiemmin. Minun hatusta noukkimaani lappua koristi Dallas-tv-sarjan Bobbyn kuva, ja Marialla oli Pamelan kuva omassa lapussaan. Meistä tuli siis taas kerran pari. En voinut uskoa tätä. Se, että vuonna 2013 olin Marian parina, oli jo ihmeellinen yhteensattuma, mutta se, että se tapahtui vuonna 2023 toistamiseen, tuntui jo yläkerrasta tulleelta viestiltä. Emme me tosin mitään keskustelleet, ja Maria oli muutenkin vähän hiljaisen oloinen, mutta silti.

Rusetin luiskahtaminen kaulan ympäriltä tuotti minulle ylimääräistä vaivaa, mutta muuten minulla oli jonkin aikaa hauskaa. Sitten, kun DJ rupesi soittamaan sellaista puolitanssittavaa musiikkia täydellä volyymilla ja puheensorinakin alkoi olla korviahuumaavaa, minä aloin hyytyä. Tämä on bilettämisen huono puoli: ei kuule, mitä kukaan toinen puhuu, kun ympärillä pauhaa älytön ja tauoton meteli. Yksi yritti jutella kanssani ja sanoi jotain, mutta minulla oli vaikeuksia kuulla kunnolla. Ikävä juttu. Seisoskelin välillä ulkosalla, missä myös oli ihmisiä juttelemassa, ja kuuntelin heidän keskustelujaan. Siellä kuuli puheet paremmin.

Yksi ainut kehui minun asuani.

Sama asu - takki ja rusetti - oli minulla yllä myös firman juhlissa, jotka pidettiin seuraavan elokuun (vuosi siis edelleen 2023) lopulla firman tiloissa, samassa rakennuksessa jota minä päivittäin siivoan. Siellä asuni huomattiin heti: firman valokuvaaja näppäsi minusta kuvan heti kun näki minut. Rusettiani olin kiristänyt ompelemalla langalla muutamia tikkejä, se pysyi sillä konstilla kiltisti kaulalla. Juhlat olivat hauskat niin kauan, kun saatoin keskittyä syömiseen, mutta sitten ikävät puolet tulivat esiin: ihmisten humalatila, livebändi, joka ei soittanut parasta mahdollista musiikkia, ja DJ, joka soitti tanssimusaa vielä kovemmalla, ja se kaikki haittasi keskustelemista.

Sama vika vaivasi minua myös viime elokuun firman juhlissa: hauskaa jonkin aikaa, mutta sitten hyydyin täysin ja jämähdin vain seisoskelemaan paikallani katsellen mykkänä ympärilleni. Musiikista vastasi vielä huonompi ryhmä kuin toissavuonna. Sillä kertaa juhlien painopiste oli sentään ulkona pihalla, jonne oli pystytetty iso telttakin. Sinä päivänä oli kova myrsky ja sateistakin. Olin huolissani, ja kävellessäni Herttoniemen metroasemalta paikalle mielessäni kävi ajatus, että olisiko ollut viisaampaa pysyä kotona. Onneksi juhlia sää kohteli suht' hyvin: vain kova tuuli haittasi. Tuollaiset juhlat eivät kuitenkaan ole minun tapani pitää hauskaa, varsinkaan, kun ympärilläni humalatilat pahenevat hetki hetkeltä. Viime vuonna firman bileissä alkoholitarjoilusta huolehti panimo nimeltä Maku. Kokeilin heidän omenasiideriään ja ananaslonkeroaan, mutta inhosin kumpaakin. Ylipäätään en jaksa hyväksyä sitä, että suomalaisten keskuudessa juomista pidetään suorastaan itsestäänselvyytenä. Tuota tyypillistä suomalaisten tapaa pitää hauskaa minä vain paheksun. Luokkajuhlissa ei juopoteltu, siellä oltiin sivistyneitä suomenruotsalaisia.

Ei muuten juopoteltu myöskään silloin toissavuonna, kun isäpuolen siskon mies Kurre Wikström täytti 80 vuotta ja suku oli kutsuttu koolle Suvisaaristoon yhden kahvilan tiloihin. Nekin olivat sivistyneet juhlat, joissa joku sukuun kuuluva mies esitteli taitojaan akustisen kitaran varressa ja joku nainen laulutaitojaan, ja he viihdyttivät meitä musiikilla. Oli vuosikymmeniä vanhoja kotivideoita ja telkkaridokumentin pätkiä, jotka oli editoitu yhdeksi kokonaisuudeksi, valokuva-albumeja kiersi pöydissä, ruoka oli herkullista ja tunnelma oli mukavan hillitty. Siinäkin malliesimerkkiä hyvästä juhlimisesta.

En tiedä Kurresta paljoakaan, mutta ilmeisesti hän on hyvin menestynyt bisnesmies, jolla riittää rahaa. Juhlissa tuotiin esille hänen impulsiivisuutensa: hän saattoi vaikka ihan ex tempore häipyä New Yorkin -matkalle kellekään ilmoittamatta. (LISÄYS 5.10.2025: Olen kuullut, että Kurre on vuosia elättänyt itsensä osakekaupoilla, sen jälkeen kun myi oman firmansa pois.).

Sitten vielä meidän työpaikan siivoojien vuotuiset virkistysillat. Jotkut firman osastot pääsevät viettämään virkistyspäivää parhaimmillaan jopa Tallinnan-risteilijällä, mutta siivoojille annetaan nähtävästi niukempi budjetti käyttöön. Marraskuussa 2022 olimme hohtokeilaamassa Helsinginkadun urheiluhallissa, se oli OK. Toissavuonna olimme samalla kadulla sijaitsevassa Tenho-ravintolassa, joka oli minulle massiivinen pettymys. Eihän siellä saa kuin burgereita ja pitsaa! Ja tietysti painuttiin ravintolan jälkeen läheiseen karaokebaariin kuuntelemaan, kun laulutaidottomat raiskasivat hyviä lauluja ja lauloivat falskisti huonoja. Viime vuoden virkistysillasta kysyttäessä esitin toivomuksen, että mentäisiin edes kunnon ravintolaan, jossa saa hyvää ruokaa. Minulle se ruokapuoli on tärkeämpi, kun taas muut menevät juomaan viiniä ja kaljaa ja syövät burgeria vatsantäytteeksi.

Viime marraskuun virkistysilta pidettiinkin sitten Hakaniemen Juttutuvassa - samassa paikassa, jossa pidettiin yksi aiempikin virkistysilta ja jossa minä viime vuonna ruokailin äidin ja isäpuolen kanssa 50-vuotispäivänäni. Minä söin valkohäntäpeuraa ja mudcakea ja katsoin salaa halveksien, kun toiset vetivät burgeria. Koska jokaiselle oli varattu 50 euron budjetti, tilasin yhden Cosmopolitanin, jotta oma 50 euron osuuteni tulisi täyteen. Muuta en juonut. Tämän jälkeen muut kävelivät Memphisiin jatkoille, mutta minä livahdin metroasemalle ja sieltä kotiin, kellekään sanomatta. Lopetin illanvieton, kun oli vielä hauskaa. En halunnut pilata päivääni.

Minullahan on lapsuudesta asti juontuvat syyt suhtautua nuivasti alkoholiin.

Nyt kun käyn muutaman kerran vuodessa teatterissa, minut voi nähdä ylläni mustat, suorat housut, valkea tai vaalea kauluspaita, ohut sininen, v-aukkoinen merinovillapaita ja yli 200 euroa maksanut musta liivi. Sopiva keski-ikäisen miehen teatteriasu. Tavoittelen hillittyä tyylikkyyttä. En halua prameilla ja herättää huomiota vaatetuksellani, sellainen ei sovi minulle. Olen Dressmannin kanta-asiakas, ja Stockaan luotan myös.

En käy näytelmiä katsomassa omilla rahoillani kuitenkaan. Niin innostunut en ole. Työpaikan antama Smartum-saldo riittää.

Kyllä minä jo 2000-luvun alussa Etelä-Haagassa asuessani halusin yrittää pukeutua vähän paremmin, vaikkei rahaa paljon ollut. En edes muista, milloin luovuin lopullisesti farkuista.