Nurinaa teatterilippujen ostelusta

Onpahan ollut teatterikevät.

En erityisemmin pidä teatterilippujen ostamisesta. Syynä tähän on se, että lippujen saaminen on niin epävarmaa puhelimeni reistailevan wi-fi -yhteyden takia. Jos puhelimeni ei löydä nettiyhteyttä, eikä salasanattomia wi-fi -verkkoja ole saatavilla siellä missä olen, ei Epassilla / Smartumilla maksaminen onnistu. Olen koettanut googlata apua ongelmaan ja löytänyt yhden vinkin: puhelimen sammuttaminen ja uudelleenkäynnistäminen.

Sainpahan sentään kaikki liput hankituksi ja 250 euron Epassi-saldon riittävän hyvin kulutetuksi.

Toinen sinänsä harmiton ongelma on se, että Svenska Teaternin lippuluukulla työskentelee isäpuoleni siskon vanhin tytär Nina. Koska olen perhetuttu, hän on ruvennut suosimaan minua. Kun olin päättänyt mennä katsomaan sen ranskalaisfarssin En lysande idé, Nina antoi halvemman lastenlipun. Vähän nolona pitelin lastenlippua kädessäni ja mietin, mahdetaanko teatteriin päästää sisään keski-ikäistä miestä, jolla on moinen esitettävänään. Nyt, kun halusin mennä katsomaan Amos Andersonista kertovan Amos A:n, hän käytti jotain henkilökunnan alennuskuponkia, jolla lippu maksoi vaivaiset 15 euroa. Tämän takia Epassissa oli saldoa vielä aika reilusti sen jälkeen, kun olin hommannut liput neljään näytökseen neljässä eri teatterissa. Pahuksen Nina. Kyllä tarkoitus on, että pääsen eroon niistä 250 eurosta. En minä tarvitse mitään lastenlippuja tai henkilökunnan alennuskuponkeja. Täysi hinta vaan joka näytöksestä, jotta pääsen eroon saldosta. Enhän minä edes käytä omia rahojani, vaan työnantajani. Ei Nina minua avita.

Maalis-huhtikuun ajan minulla on mennyt aika lujaa teattereissa kierrellessäni. Ensin 21. maaliskuuta Maria Jotunista kertova Jotuni Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, jossa en ollut ennen ollutkaan. Sainpahan tietää, että rakennuksen syrjäisemmällä puolella on semmoinenkin. Jotuni oli aikamoinen perhehelvetin kuvaus. Näytelmämuoto oli pakottanut luoviin, taiteellisiin visuaalisiin ratkaisuihin, tämän ja selkeän kerronnan ansiosta lopputulos pysyi kiinnostavana. En tiennyt Jotunin elämästä ennestään mitään, mutta teoksiin olen törmännyt aiemmin elokuvaversioina. Salissa tuumin, että Miehen kylkiluuhan filmattiin joskus 40-luvulla (eipäs, vaan 1937), Kultainen vasikka taas 1962 (1961). Vuoden 1936 suuren romaanikilpailun voittanut Auni Nuolivaaran Paimen, piika ja emäntä tuli elokuvana joskus 30-luvulla (1938). Eikös Huojuvasta talostakin ole tehty jokin tv-tuotanto? Kyllä, 1990 tehtiin 290-minuuttinen näytelmä, joka on esitetty viisiosaisena sarjana. Näytelmässä mainittiin myös Joel Lehtonen - hänhän kirjoitti Putkinotkon.

Kaupunginteatteri tarjosi Komedian pankkiryöstöstä 25. maaliskuuta. Vasta näytöksen jälkeen huomasin, että sen oli kirjoittanut sama kolmikko, joka vastasi The Play That Goes Wrong -farssista. Sen saattoi hyvin uskoa. Voimakkaasti kallistetut lavasteet yhdessä kohtauksessa ja näyttelijöiden sinnittely niiden keskellä vetivät äimäksi. Tuollaiseenkin pystytään teatterissa! Ihan vakuuttavasti ei ylhäältä kuvattua perspektiiviä sentään pystytty simuloimaan. Laatikoiden avaaminen ja kahvin kaataminen kävivät ylivoimaisiksi suorituksiksi, mutta niistä revittiin itsetietoista toilailuhuumoria. Mutta aivan kuten The Play That Goes Wrong -farssissa oli yksi tai ehkä useampikin kohta, jossa vedettiin liian överiksi ilman mitään ilmeistä pointtia, myös pankkiryöstötarinassa mentiin välillä riman ali mauttomuuden puolelle. Farssintekijöidenkin kannattaisi varoa tuollaista. Yleisö sentään ulvoi naurusta näissäkin kohdissa, mutta kuulin siinä naurussa vähän järkyttynyttäkin äänenpainoa.

27. maaliskuuta Svenska Teaternissa. Amos Andersonista en tiennyt ennakkoon muuta kuin museon, eikä sitäkään näytelmässä mainittu. Sehän perustettiinkin vasta neljä vuotta Amosin kuoleman jälkeen. Andersonin elämän muuttuminen koko ajan lohduttomammaksi oli mieltä painavaa katsottavaa. Miehestä jäi vaikutelma, että hän aiheutti itse oman, koko ajan kasvaneen yksinäisyyden tunteensa... vaikka hän tuki rahallisesti niitä läheisiään, joita elämä oli kohdellut huonosti. Simon Hägerin suoritus Amosin sairaana isoveljenä Abelina oli vaikuttava, ja sai miettimään, olisiko Amos voinut toimia elämässään toisin. Kaikki tutut vain hiljakseen joko etääntyivät miehestä tai kuolivat ympäriltä pois.

Vähän hengenvetoa, ja 12. huhtikuuta vääntäydyin Aleksanterin teatteriin. Martti Suosalo on esittänyt Luolamies-showtaan vuodesta 2005. Mietin, kuinka paljon mies on tehnyt muutoksia tuohon monologiinsa 21 vuoden aikana, tai kuinka paljon sen esillepano ja esitystapa ovat muovautuneet. Vartti ennen näytöksen ilmoitettua alkamisaikaa Suosalo ilmestyi näyttämölle ja alkoi näyttää katsojille omaa perhealbumiaan. Miehestä otetut nuoruuskuvat toivat tähtinäyttelijän niin liki kuin suinkin mahdollista oli. Elämäntarina kaikkine anekdootteineen riemastutti yhtä paljon kuin se varsinainen pääesitys. Tunnistin muuten Giulietta Masinan kuvasta, jossa ko. italialaisnäyttelijätär näytti olevan Marcello Mastroiannin seurassa, mutta kun Suosalo kysyi, tunnistaako kukaan naista, en rohjennut avata suutani. Mutta kuva ei voinut olla La Strada -elokuvasta, niin kuin Suosalo väitti, sillä siinä leffassahan näytteli Anthony Quinn, eikä Mastroianni. En tiedä, mistä se valokuva oli poimittu. Suosalo lopetti perhekuvien näyttämisen vasta 20 minuuttia yli, eli se meni vähän liiallisuuksiin. Alkoihan se varsinainen pääjuttu sitten lopulta kuitenkin, ja se opetti minulle mukavasti asioita miesten ja naisten eroavaisuuksista. Itseäni en tekstistä tunnistanut, sillä Luolamies kertoi tyypillisestä miehestä, ja minä en ole tyypillinen mies. Pystyn esim. mainiosti tekemään useampaa juttua yhtä aikaa ja nautinkin siitä.

No, koska Amos A vei vain 15 euroa, rahaa riitti Epassi-saldossa vielä Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla -sovitukseen, ja vieläpä kalliimpaan parvipaikkaan 21. huhtikuuta esitettyyn näytökseen. Näytelmä oli melkoista vyörytystä. Edvin Laineen elokuvaversiossa on sentään suvantojaksoja välillä, eikä muutenkaan huumata katsojaa metelillä niin kuin tässä näyttämöversiossa tehtiin. Paukkeen ja huutamisen läpi pääsivät jotkut kohtaukset sentään koskettamaankin. Minulla ei ole tuo historiapuoli vahvoilla, ja mitä Suomessa vallinneisiin itämyönteisiin mielialoihin tulee, 70-luvun taistolaisliike on minulle tutumpi. Pohjantähti kertoi 1900-luvun alkupuoliskon kommunismin ihannoinnista, ja siihen verrattuna 70-luvun meininki vaikuttaa ihan vain joidenkin radikaalipentujen suunsoitolta, jos Linnan teosta on uskominen. Tuntuu vaikealta ymmärtää sitä punaista hullunmyllyä. Niin, ei ollut edes Punainen Mylly, vaan punainen hullunmylly. Viimeistään siinä vaiheessa, kun miehet tanssivat ja laulelivat näyttämöllä iloisesti sinimustat Vihtori-paidat päällä, mietin, että nyt menee paksuksi. Ei Laineen elokuvassa noita Lapuan liikkeen paitoja nähty. Mutta ettei jäisi väärää käsitystä, totean, että näytelmä oli vaikuttava ja ravisteleva. Paras näistä tähänastisista, ajattelin.

Neljä päivää myöhemmin vielä kolmannen ja viimeisen kerran Kansallisteatteriin. Isäpuolelle oli entinen työkaveri tarjonnut lippuja Toiseen tasavaltaan, ja hän kutsui minut mukaan, kun olin kerran sen Ensimmäisen tasavallan käynyt kokemassa. Mukaan pääsivät myös Timo-enoni vaimoineen. Äitini ei halunnut katsoa näytelmää, koska hän ei ymmärrä politiikkaa eikä siedä sotajuttuja, ja niinpä hän karttelee moisia. Lippujen tarjoaja oli myös mukana, mutta hän ei juuri tehnyt itseään tykö vaan pysytteli lähinnä omassa seurassaan.

Toinen tasavalta oli toteutettu samalla tyylillä kuin ensimmäinenkin. Reaaliaikaisesti välillä mustavalko-, välillä värifilmille näyttämöllä tallennettua kuvaa projisoitiin kankaille näyttelijöiden yläpuolella, ja tarvittaessa oli tekstitys lisänä. Paasikiven sijaan keskipisteenä oli nyt Kekkonen, ja Suomen yritykset tasapainoilla Neuvostoliiton myötämielisenä naapurina ja toisaalta halu toimia oman pään mukaan kulkivat punaisena lankana. Kekkosen huono kunto 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa osasi järkyttää. Se, miten suurmies oli vajonnut niin huonoon kuntoon, ettei aina tiennyt missä oli, kosketti minua. Toinen tasavalta teki minuun vielä suuremman vaikutuksen kuin Pohjantähti.

Näytöksen jälkeen jatkettiin juttelua Rautatieaseman kahvilassa, missä äitini odotteli meitä. Nautin suuresti siitä, että pääsin vihdoinkin puhumaan myös isäpuoleni kuullen kunnolla suomeksi ja vuolaasti juttua. Ehkä paljastin itsestäni uuden puolen? Toivon ainakin niin. Kahvilassa tosin juttu keskittyi muiden kuin minun lapsuus- ja nuoruusmuistoihin Kotkassa. Siinä vaiheessa minulla ei harmikseni ollut mitään sanottavaa mihinkään, vaan keskityin lihasmörren ja juustokakun syömiseen ja juttujen kuunteluun.