Discogs-YouTube -kuuntelu-urakka on ollut kiinnostavan vaihtelevaa niin tason kuin yleisvaikutelmankin suhteen. Jokainen musiikkimaa on ollut erilainen. Saksasta jo kirjoitin Legatio Musicassa: "Siirtyessäni brittilevyistä kuuntelemaan saksalaisia levyjä sain joka kerta ällistellä musiikin tason rajua pudotusta. UK-levyjä kuunnellessa saattoi kuulla ihan mitä tahansa, kummallista ja vähemmän kummallista. Saksalaisilla oli hirvittävän huono musiikkimaku. 1982 alkoi pikkuhiljaa parantua, kun Neue Deutsche Welle rupesi nostamaan päätään. Seiskatuumaisten osastossa varsinkin vuosi 1983 tarjosi ihan hyvää NDW:tä, ja 12-tuumaisten kohdalla runsaasti sakeaa syntetisaattorien vonguttelua. Vielä 1984 oli maksilevyissä ihan hyvää tarjontaa Saksasta, mutta 1985 järkytti: lähes pelkkää italodiskoa, NDW-levyjen loistaessa poissaolollaan".
NDW on usein vähän liian omituista ja epäkaupallista minun makuuni.
"Hollantilaiset tarjosivat myös paljon paskaa musiikkia. Varsinkin se heidän oma haitaripoppinsa on kamalaa kuultavaa. Haitaria käytettiin runsaasti hollantilaisessa popissa ja iskelmämusiikissa, ja muutenkin sitä mautonta roskaa riitti. Toisaalta hollantilaisilla oli enemmän kosketusta muuhun maailmaan, ja seasta löytyi laatukamaakin, parempaa kuin mitä saksalaiset julkaisivat... tosin sitä joutui kyllä kaivelemaan.
Amerikkalaiset tosiaan ovat tehneet aina kaavamaista musiikkia. Kaikki diskolevyt kuulostavat samalta, funk-levyt samalta, räppilevyt samalta, rock-levyt samalta...
1983 tanssimusiikki alkoi yleisesti ottaen olla elektronisempaa ja siten mielenkiintoisempaa. Vuoden 1982 diskosoundi olikin aika eltaantunutta. Vuoden 1983 Hollanti-makseista löytyi joitakin tymäköitä diskolevyjä, joiden kuunteleminen oli nautittavaa".
Vuosi 1985 oli paras hollantilaisessa musiikissa. Löysin useita hyviä kappaleita siltä vuodelta.
Tanskalaisten sinkkujen seassa oli hyvin paljon iloluontoista, usein jopa lapsellista hömppää. Kai tanskalaisilla sitten on sellainen hassutteleva mielenlaatu. Albumit olivat parempia, niillä oli ihan kelvollista, jopa vakavahenkistä musiikkia.
Ranskassa tehtiin 1970-luvulla paljon todella kummallisia, kokeilevia singlejä. Valitettavan usein kokeilut maistuivat kovin sisäänlämpiäviltä, kuin olisi unohdettu, että kokeilevankin musiikin kannattaisi olla sellaista, että sitä oikeasti jaksaa kuunnella. Soundtrack-singlejä löytyi yllättävän paljon, varsinkin lapsille suunnattujen telkkarin piirrossarjojen tunnareita.
Espanjassa 1970-luvun alkupuoli oli yllättävän rock-pitoista, ei hassumpaa selata niitä singlejä läpi. Espanjalainen diskomusiikki on varsin tasalaatuista, flopit olivat harvassa, mutta niin kyllä huiputkin. Flamencoa välttelin, joten en osaa sanoa siitä mitään.
Italiassa on myös tehty jonkin verran omituisia, kokeilevia sinkkuja. Italia ei kuitenkaan ole mikään rock-maa. Ns. italialainen rock - jopa proge - on usein hidastempoista, hyvin melodista, jopa nyyhkytunnelmaista kamaa. Ei mieluisaa sellaiselle, joka haluaisi kuunnella suoraa kunnon rokkia.
Belgialaiset rock- ja syntsasinglet ovat useimmiten mauttomia, tyylittömiä. En tykännyt.
Itä-Euroopassa tarjonta ei ollut kovin kummoista. Olen toki kuunnellut joitakin hyviä sikäläisiä bändejä aiemmin, ja toivoin, että löytyisi vielä jotain. Saalis jäi kroatialaisen Drago Mlinarecin Pomaknuto-albumiin vuodelta 1983 ja samalta vuodelta peräisin olevan serbialaisen new wave -yhtye U Škripcun albumiin O Je!. Romania oli 1980-luvulla surkean köyhä musiikkimaa, ja Wikipedian mukaan Euroopan kehitysmaita muutenkin. Luin Ceaușescun ajasta surkutellen. Romanialaiset levyt ovat pitkälti perinnehenkistä iskelmää. Jopa Bulgariasta löytyi parempia levyjä.
Japanista on kantautunut maailmalle runsaasti kummallista ja kiehtovaa musiikkia. Akira Mitake, Blues Creation, Films, The Helpful Soul, Ippu Do, Isao Tomita, Jullan, Kimiko Kasai, Kyohei Tsutsumi and His 585Band, Masami Tsuchiya, The Mops, Plastics, Ryuichi Sakamoto, Samurai ja Yellow Magic Orchestra olivat jo tulleet minulle tutuiksi, ja USA-sinkkuja penkoessani löysin vielä Minako Yoshidan upean singlen "Town". Ajattelin, että Japanista voisi löytyä vielä paljon lisääkin kiinnostavan omaperäisiä levyjä. Vaan ei. Vuosien 1979-1988 japanilaissinkkujen anti jäi Tokyo Ensemble Labin Lady Oceaniin sekä tähän miksauslevyyn.
Neuvostoliitossa julkaistiin yllättävän vähän levyjä maan asukaslukuun nähden. Toisaalta musiikkituotanto oli yhden firman varassa, ja paljonko yksi firma nyt pystyy julkaisemaan, vaikka olisi kuinka iso ja tehokas organisaatio? Harmittavaa, ettei Discogs tajua kyrillisten aakkosten päälle, vaan luettelee neukkulevyt aivan sattumanvaraisessa järjestyksessä. Saman levyn eri painokset hujan hajan aakkostetullakin listalla. Levyjen sisältö kärsi soittoteknisestä kömpelyydestä ja halvoista soundeista, varsinkin eestiläiset levyt olivat lähinnä surkuhupaisia. En pysty kuuntelemaan eestinkielistä musiikkia vakavalla naamalla, kieli kuulostaa aina huvittavalta.
Discogs-listat on luotu. Teen niihin vielä korjauksia. Kuuntelen kaiken läpi, tarkistan kappaleiden alkuperäiset julkaisuvuodet sekä esittäjien ja kappaleiden nimet. Koska haluan listojen olevan kronologisia, siirtelen levyjä eri paikkoihin jos huomaan, että ne ovat ajallisesti väärässä kohdassa. Rock-pitoisessa Various-kansiossa ja Digging For Treasures III -listalla taitaa olla paljon levyjä, joiden oikeasti pitäisi olla soul-, funk- ja diskolevyjen joukossa. Taitaa mennä melkein lokakuun loppuun asti, ennen kuin kaikki on kuunneltu ja tarkistettu. Teen sarjakuvahommia tässä samalla, ja haluaisin jo keskittyä niihin täysillä. Vielä se ei käy päinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti