Ihmisen puolikas

Ei minusta voi ikinä tulla aivan kokonaista ihmistä.

Se, että äitini kertoi jouluaattona 2015 yksityiskohtaisesti isäni avioliiton ulkopuolisesta suhteesta työpaikkansa sihteerin kanssa, sai minut tajuamaan kaiken. Paranin henkisesti, saavutin mielenrauhan ja pääsin eroon traumoistani. Kirjoittamalla ja laittamalla kaiken nettiin sain puretuksi päästäni ulos kaiken paskan joka sitä kuormitti. En suosittele ketään lukemaan elämäkertojani, koska niistä tulee vaivaantunut tirkistelyfiilis. Mutta saa niitä vapaasti lukea, jos haluaa. Ne ovat täsmälleen sellaisia kuin niistä piti tullakin. Sanaakaan en muuttaisi muuten, paitsi että joitakin tietoja korjaisin ja täydentäisin. Elämäkertani ovat paskadumppeja, suoraan sanottuna. Se niiden tarkoitus oli. Pääni puhtaaksi sisältäpäin, kaikki huudetuksi julki maailmalle. Jopa intiimeimmät asiat. Halusin sitä, ja se onnistui. Oli puhdistunut olo jälkeenpäin. Lapsuus- ja nuoruusvuosistani on kolmasosa ihania muistoja, kolmasosa todella noloja ja typeriä juttuja, joita hävettää muistella, ja kolmasosa kauheita muistoja. Elämäkertani kuvastavat sitä. Niissä on kaikkea tuota tasapuolisesti, paitsi että noloista jutuista mukana on vain murto-osa. En kertonut kaikkea mitä muistan, vaan skippasin vähäpätöiset asiat ja kerroin isommat, tai ne jotka voi kertoa.

En lue noita teoksia. En halua. En halua edes pitää mielessä mitä kirjoitin ja mitä en. Kirjoitin mitä kirjoitin, se siitä. Pääasia on, että sain psyykatuksi itse itseäni.

Mutta psyykessäni on sittenkin liian pahoja vaurioita. Niin pahoja, ettei niitä voi korjata. En osaa toimia sosiaalisesti normaalin ihmisen tavoin. En pysty elämään täysipainoista elämää. Suoriudun hyvin tästä yksinkertaisesta elämästäni, mutten pystyisi mihinkään haastavampaan.

Isäni vaurioitti minua ensin tärvelemällä suhteen äitini kanssa. Isäpuoleni vaurioitti minua lisää olemalla liian tiukka, ankara ja äkkipikainen, lyttäämällä itsetuntoani lisää, vaikka se oli jo ennestään huono, ja purkamalla stressiä vetämällä aina joskus pään täyteen. Niistä ryyppyilloista ja -päivistä minulla on pysyvät, kauheat muistot.

Alan saada tarpeeksi itsestäni - siitä, että olen tällainen. Haluaisin yrittää murtautua, rikkoa muureja itsessäni vaikka väkisin.

En tiedä, tulisinko paljon suremaan äitini ja isäpuoleni kuolemaa joskus tulevaisuudessa. Ehkä se päinvastoin vapauttaisi minussa jotain.