Erikoisin kirjavalintani on Pete Bellotten esikoisteos, novellikokoelma The Unround Circle and Other Stories. Kerroin perusteluni Legatio Musica -blogissani vuosia sitten. Nyt se on vihdoin luettu, ja olen positiivisesti yllättynyt ex-Donna Summer -tuottajan ja laulunkirjoittajan sekä Giorgio Moroderin musiikkibisneksessä heikommin pärjänneen apurin kirjallisista lahjoista. Teos ilmestyi 2015, eikä vielä ole julkituotu paljastusta, etteikö Bellotte tosiaan olisi noita novelleja kirjoittanut.
Twice Upon a Time - vanhempiensa hylkäämä, orvoksi itseään luullut ja elämässä surkeasti pärjännyt mies saa tietää, että hänellä on kaksosveli - vieläpä menestynyt sellainen. Tarina tarjoaa onnellisen lopun ja hauskan lopputvistin.
The Balcony - juoneton tunnelmakuvaus, joitakin hyviä arjen pikku huomioita. Välipalan makuinen.
1743 - tässäkin on aiheena kahden veljeksen erilaiset kohtalot. Ristihuulen ja epämuodostuneen jalan kiroaman pikkuveljen sinnittely novellin nimen kertoman vuoden Lontoossa kasvaa kuitenkin monipolvisemmaksi ja rikkaammaksi kertomukseksi.
Grandad - välipalan tuntuinen tämäkin. Tässä vaiheessa aloin miettiä, että tämä novellikokoelma on kovin epätasainen.
Johnny Warmglow - musiikkibisneksessä räpiköivän surkean managerin vaiheet on kerrottu aiheeseen sopivan rujosti. Kieli on karkeaa ja Warmglow oikeasti vastenmielinen tyyppi. Lopun payoff palkitsee.
Ruben - rakkaustarina latinolaisittain. Jotenkin tämä tarina hukkasi minut edetessään, en jaksanut oikein seurata sitä. Liikaa hahmoja, liikaa yksityiskohtia. 1743-novellin muuan detalji - ylähuulen arven (ristihuulen näköisen) naamioiminen viiksillä - toistuu tässä vähän häiritsevästi.
Heaven Sent - ennenaikaisesti kuolleena taivaaseen lähetetty mies nostaa kauhean äläkän ja vaatii saada päästä takaisin maahan. Tämän tarinan loppuvaiheet saatoin huoletta silmäillä läpi ylimalkaisesti heti ymmärrettyäni mitä mies tekisi takaisin päästyään ja miten lopussa kävisi. Mutta tarina on hauska.
The Conversation - hyvin hämmentävä The Twilight Zone -tyylinen kertomus kahden miehen kohtaamisesta. En tiedä, ymmärsinkö tätä.
The Lottery - aivan hulvaton kostotarina, tämän kokoelman huippuja.
Goldblum - 1960-luvulla läpimurtonsa tehneen kirjailijan poika kertoo tarinan siitä, miten hänen isänsä kohtasi erään naisen vuonna 1963 ja miten kyseinen kertojaminä sai alkunsa. Kokoelman pisin novelli, ja se kantaa mittansa mainiosti. Tässäkin on hyvä lopputvisti.
Zippered Slippers - Rubenin tavoin tämäkin meni minulta vähän ohi, välinpitämättömällä asenteella. Ehkä vielä perehdyn tähänkin tarkemmin.
Not a Christmas Carol - Dickensin kuuluisan joulutarinan kopio, mitä Bellotte itsekin pahoittelee ja inttää koko ajan tuohtuneelle lukijalle, että kyllä tarinalla on pointti, malta mielesi ja lue loppuun asti.
Eamsley's Position - nuori mies pääsee töihin isänsä firmaan, ja kaikki menee pieleen. Aivan kaikki, ja ihan uskomattomalla tavalla. Tätä lukee ällistyneenä.
Tästä eteenpäin luin kokoelmaa jo täysin vakuuttuneena Bellotten taidosta kirjoittaa monilla erilaisilla tyyleillä hyvin vaihtelevia tarinoita.
The Family Silver on kuulemma filmattu Los Angelesissa, ja lopputulos oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi lyhytelokuvien kategoriassa. Ainakaan IMDB ei moista lyhäriä tunne, ja Bellotten filmografia koostuu siellä pelkistä musiikkiaiheisista krediiteistä. Tarina traagisesti päättyvästä suurperheen jokavuotisesta joulunviettoperinteestä tarjoaa kyllä mahdollisuudet melkoisen hyvään lyhytpätkään.
Ainoa juttu, josta en pitänyt, oli nimitarina, eli The Unround Circle. Sen muoto, jossa useat päähenkilön nykyiset ja entiset tuttavat ja sukulaiset kertovat miehestä omat mielipiteensä ja mies itsekin pääsee vähän väliä ääneen, ei miellyttänyt - etenkään, kun useimmat haukkuivat tyypin pataluhaksi. Monen henkilön kertomuksista olisi pitänyt kai koostaa paljon kertova kokonaiskuva, mutten jaksanut.
Muutamassa kirjassa minua ovat häirinneet lukuisat kirjoitusvirheet. Luin joitakin Tuulikki Lahden suomentamia scifi-kirjoja - Asimovin Säätiöitä ja Alfred Besterin Määränpäänä tähdet - ja juuri niissä oli erityisen paljon painovirheitä. Ne eivät silti vetäneet vertoja Robert Brantbergin kirjoittamalle Kekkos-elämäkerralle UKK - koko tarina. Se kirja vasta kärsiikin painovirheistä, kielioppivirheistä sekä puuttuvista välimerkeistä! Minne oli hävinnyt viitseliäisyys oikolukuun? Pitikö kirja saada julkaistuksi kovalla kiireellä?
UKK - koko tarina on kirjoitettu mahtavan kokoisella fontilla. Minusta tuntui kuin olisin pidellyt käsissäni kirjaa huononäköiselle tai vasta lukemaan oppineelle. Hieman minua ärsyttäneesti se alkoi vuosien 1961-1962 tapahtumilla, noottikriisillä ja sen jälkeisillä presidentinvaaleilla, joiden myötä Kekkonen saavutti lähes yksinvaltiaan aseman. Vasta tämän jälkeen kuvataan Kekkosen lapsuutta. Nuoruusaikaa ja UKK:n varhaisempia poliittisia vaiheita seurataan pitkään tässä vähän yli 500-sivuisessa kirjassa - Kekkosesta tulee presidentti vasta sivulla 356. Kun Brantberg kuvaa hänen aikaansa presidenttinä, hän keskittyy tekemään lukijalle selväksi, mitä tapaukset Stella Polaris, yöpakkaset, Anatoli Klimov, jalkaväenkenraali Yrjö Keinonen, pakettipellot, Karjala-olut, Zavidovo-muistio, "saatanan tunarit", juhannuspommi ym. historiaan jääneet käsitteet tarkoittivat. Joissakin tarinoissa Kekkonen on vain vähäisempi sivuhenkilö. Mukana kirjassa on myös jokunen keventävä, joutavantuntuinen anekdootti. Kaikkiaan jää tunne, kuin Kekkosen ajasta presidenttinä jäisi kertomatta vielä joitakin oleellisia asioita.
Onneksi olen hankkinut kaikki kahdeksan Juhani Suomen Urkista kirjoittamaa, vuodet 1936-1981 käsittelevää kirjaa. Hommasin puuttuneet viisi kirjaa antikvaari.fi -sivuston kautta yhtä monesta antikvariaatista ja ne saapuivat postissa muutaman päivän sisällä. Maltan tuskin odottaa, että pääsen niiden kimppuun.
Seppo Bruunin, Jukka Lindforsin, Santtu Luodon ja Markku Salon Jee jee jee - Suomalaisen rockin historia on mahtava tietopaketti. Harmittaa, etten tajunnut hankkia sitä jo parikymmentä vuotta sitten. Pidin joulukuusta 2007 alkukesään 2009 asti musiikkiblogia nimeltä FinnArctic, ja loin sinne ison ja kunnianhimoisen postauksen jossa käsittelin Eero ja Jussi Raittisen touhuja yhdessä ja soolona. Jussi teki yhden levyn legendaarisen Tommie Mansfieldin kanssa, ja Etnomonon julkaisemalla Jussi Raittinen ystävineen -kokoelmallakin kuullaan hänen kitarointiaan. Koska minulla ei ollut vuonna 2008 Mansfieldista sen kummempaa tietolähdettä käsissäni, yritin netistä löytämästäni niukasta infosta saada aikaiseksi englanninkielistä tekstiä, joka olisi tavoittanut miehen erikoislaatuisen persoonan. Epäonnistuin. Jos minulla olisi ollut tuo Jee jee jee -kirja hallussani vuonna 2008, olisin sen tarjoaman informaation lisäavustuksella kyennyt kirjoittamaan tästä kitaristinerosta parempaa tekstiä kuin mitä tässä postauksessa on.
Olen ymmärtänyt, että jos Mansfield eläisi tänä päivänä, hän saisi lääkäreiltä autismidiagnoosin. Se kyllä selittää hänen omalaatuisen persoonansa.
Jee jee jee -kirjassa on tuhdit lukusivut runsaasta kuvituksesta huolimatta, eikä 500-sivuisen kirjan lukeminen käynyt nopeasti. Tekstin parissa piti herkutella ja sitä oli luettava eläytyneesti. Jotkut jutut olivat tuttuja, jotkut tarjosivat jopa ahaa-elämyksen (Yleisradio oli siis jo suunnittelemassa makasiinityyppistä rock-ohjelmaa ennen kuin Soundi-lehti paiskoi Radio 2:n johtajan Keijo Savolaisen pöydälle jykevän adressinsa, jossa oli yli 16 000 nuoren allekirjoitukset rock-pitoisten radio-ohjelmien puolesta), monet tiedot vain täydensivät ennakkokäsityksiäni. Kannattaa omata erinomainen pohjatieto, sillä suomalaisen rock-historian alkeiskurssi kirja ei ole. Naurua piisasi lukiessa: sivulla 148 luetellaan hippiaikoina 60-luvun lopulla Suomessa toimineita, mielikuvituksellisesti nimettyjä bändejä. Mursun Lämmin Henkäys kuulostaa jotenkin tutulta, olen törmännyt tuohon nimeen joskus jossain yhteydessä. Suosikkini on kuitenkin espoolainen Gipsy Hagert Flyygmasiina - kerrassaan nerokas väännös Jefferson Airplanesta!
Muutaman virheen löysin kirjasta: Finnlevy julkaisi Ufo-merkillään neljä LP:tä eikä kolme - Tuohi Klangin Pennselmann Hits Vol. 2765 on unohdettu mainita. Who's Got the Ball oli Broadcastin kolmas levy eikä toinen. Hectorin Hectorock I -albumin taide- ja rock-puoliskot on sekoitettu väärään järjestykseen. Niin, ja Hullujussista oli iso artikkeli ensimmäisessä Soundin numerossa, vaikka kirjassa väitetään, ettei Soundi juuri siitä bändistä kirjoittanut. Moinen vähäinen virheiden määrä ei sentään haitannut minua.
Minua muuten edelleen vaivaa, miksi Soundin yhdessä 80-luvun alun numerossa, latoja Japa Mattilan kirjoittamalla sisällysluettelosivulla, väitetään, että Naulaan ja naputan -singlen levyttänyt Wolde Valdemar Punnala olisi ollut Asko Alanen.
400 sivua tätä Jee jee jeetä oli hauska lukea, mutta viimeiset sata sivua luin vaihtelevalla intensiteetillä, välillä hyvin ylimalkaisesti riviltä toiselle pomppien. 1980-luvun lopulla suomalainen musiikki lakkaa kiinnostamasta minua. Joitakin ihan hyviä anekdootteja loppupuolellakin vielä oli, kuten Havana Blacksin ja Gringos Locosin USA:n valloitusyrityksistä ja Kata Kärkkäisen ensimmäisestä keikasta.
Herbert J. Campbellin 1953 julkaistu Another Space - Another Time käännettiin varsin nopsasti suomeksi nimellä Aikakoneen salaisuus: käännös ilmestyi jo seuraavana vuonna. Sen kirjan huomasin heinäkuussa 2011 ensin Antikvariaatti Flemingissä, mutta ostinkin sen sitten Mustan kanin kolosta. Flemingin pitäjä oli suositellut minulle kirjaa, mutta sen luettuani jäin miettimään, miksi. Ei kirja suinkaan korni ole, mutta ei erityisen ihmeellinenkään. Aivan luettava. Mikään aikamatkustustarina se ei ole, vaan muukalaisinvaasiojuttu, jossa naurettavan näköiset avaruusoliot käyttävät tiedemiestä juonensa välikappaleena ja vievät sankariparin jopa omalle planeetalleen. Sirkka Carlssonin suomennos on kovin vanhahtava. Muovia kutsutaan plasticiksi, ja muitakin kovin englantilaisen kuuloisia sanoja tekstistä löytyy.
Ällistyttävämpi kirja oli äsken mainitsemani Alfred Besterin esi-kyberpunkiaaninen teos Määränpäänä tähdet. Uskomattoman rajua juttua - minun on vaikea käsittää, miten moinen tarina on 1950-luvun USA:ssa mennyt jollain kustantajalla läpi. Lukija temmataan mukaan vauhdikkaasti etenevään tarinaan, jossa kaikki on groteskia, raadollista, inhottavaa, mutta hauskaa. Varsinkin kuvatessaan Ranskan etelärajan lähellä sijaitsevan Gouffre Martelin sairaalavankilaa ja sen jälkeen tohtori Harvey Bakerin luomia hirvittäviä mutantteja. Aina ei ihan nikottelematta mennyt alas, mutta meni kuitenkin. Puolivälissä, toisen osan alkaessa, kirjan meno jonkin verran rauhoittui, ja ajattelin, että kyllä tämä nyt alkaa sulaa vatsassa ihan helposti. Päähenkilö Gulliver Foylen persoonan muutos on tosin niin raju, että sitä on vaikea uskoa. Vaan sivulla 245, Gully Foylen mukana, teksti kiihdyttää itsensä niin äärimmäiseen laukkaan, että sen ilmaisemiseksi sivutkin menevät aikamoisiksi taideysköksiksi, kirjainten kieppuessa ihmeellisissä geometrisissä kuvioissa. Voi kuvitella, miten hauskaa kirjan latojalla on ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti