2.9.2017 - 6.9.2017 - Sarjakuvafestivaalit 2017

2.9.2017

Sarjakuvafestivaalit aukesivat Suvilahden Kattilahallissa, mutta ne ovatkin tänä vuonna vain kaksipäiväiset. Päättivät jostain syystä jättää perjantain pois ohjelmistosta. Mikä lienee syynä... oliko eilen Kattilahallissa jotain muuta ohjelmaa, joutuivatko leikkaamaan budjettia, vai eikö paikalle saatu houkuteltua riittävän isoa vieraskaartia täyttämään vielä kolmattakin päivää ohjelmalla? No, mutta mentävä oli, onhan kyseessä perinne minunkin kohdallani, ja paikka on lyhyen kävelymatkan päässä kotoani.

Festarivieraista yksi oli tällä kertaa yli muiden, eli Aarne Ankan piirtäjä Charlie Christensen. Nimmarin toivossa minulla oli repussani sekä ensimmäinen ruotsinkielinen Arne Anka -albumi että varmuuden vuoksi vielä viimeisin ruotsinkielinen, "Mentala selfies".

Saavuin paikalle vähän kahdentoista jälkeen, ja katsastin pikaisesti osan myyntipöydistä kuitenkaan ostamatta mitään. Sen jälkeen jäin seuraamaan "Suomi 100 vuotta sarjakuvassa" -keskustelua, jonka mielenkiintoisin osuus liittyi Mauno Ihannin ja hänen Nelilehti-kustantamonsa 1991 julkaisemaan Toni Poni -sarjakuvalehteen. Käteeni tyrkättiin ilmaiseksi Kuti #45 liitteineen, jossa kerrottiin totuus tämän surkuhupaisan lehtiviritelmän takana, kaikkien netissäkin velloneiden väärien huhujen ja myyttien sijasta. Totuus ei ollutkaan niin värikäs kuin legenda, mutta kiinnostavaa luettavaa silti.

Tällä kertaa en törsännyt sarjiksiin yhtä mittavaa määrää rahaa kuin viime vuonna, mutta enemmän kuin olin ajatellut kuitenkin. Tarkoitus oli pitää hyvin maltillista linjaa, mutta kun SS Libriconin ständistä löytyi 75 euroa maksanut Pahkasika kuutonen eli se Hilse-lehden välissä ollut pienikokoinen Musiikki-Pahkasika, niin jo yksin Libricon-hankinnat ylittivät lompakossani olleen käteiskassan. Onneksi kortti kelpaa aina heillekin. Libriconilla oli tarjolla myös pari etsimääni Myrkkyä, jotka halusin Tiinee Toons -sarjakuvan vuoksi. Muuten en Myrkkyä lue. Enemmän tai vähemmän impulssiostoksina hankin vielä kaksi ensimmäistä Jussi Jänis -albumia (Jälkiä rinteessä, Blacktown) ja kaikki kolme lentosarjisvihkoa, jotka Joonas teki Suomen Ilmailuliitolle 1988-1990.

Antikvariaatti Coppola & Varpaisella oli nyt tarjolla ensimmäinen Superpokkari vuodelta 1975, tosin aika löysänä kamana. Täytyy säilyttää muovipussi pokkarin ympärillä, ettei sivupakka karkaa omille teilleen. Nyt on kaikki viisi Superpokkaria koossa, mieli on hyvä jälleen yhden täyden sarjan ansiosta.

Kaksi 80-luvun Sarjainfoa, Jussi Jänis kolmonen Epäonnen kivi sekä yksi ranskankielinen albumi löytyivät Fennica Comicsin pöydästä. Ranskankielistä oli tarjolla ehkä pari-kolmekymmentä albumia, mutta aika tylsännäköistä kamaa. Ostin alpparin "Forell & fils: Marcel l'embrouille", tekijöinä Bazile, Plessix ja Kervarec. Vaikuttaa aika arkipäiväiseltä, pikkuhauskalta elämän viipaleelta.

Toisen kvaakilaisen, Tertsin, tapasin ja vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan. Kertoi tulleensa etsimään Bob Morane -integraalia jonka pitäisi ilmestyä ihan näillä hetkillä, mutta enpä minä kyllä nähnyt sitä missään. Bob Morane on minulle mieluisampaa sarjakuvaa kuin Bruno Brazil, vioistaan huolimatta, joten minä kyllä ostan sen integraalin kun se tulee. Ei vaan nyt osunut silmiin. Tertsi kysyi myös, onko Apollo Kustannuksen Sami Kestiä näkynyt, mutta minun oli sanottava ettei Samikaan tunnu paikalla näkyvän. Bob Morane -integraalin lisäksi Tertsillä ei ole mielessä oikein muita festarihankintoja, koska hänellä työttömänä on raha tiukilla, mutta Ranskasta tulee vuolaana virtana kaikkea Franquin-kirjaa, Blueberry-integraalia, Piko ja Fantasio -integraalia ja muuta paksua opusta, että rahat on satsattava niihin. Jaa, minä kyllä ostan Ranskasta mieluummin sellaista mitä minulla ei ole jo ennestään. Blueberryt ja P&F:t olen ostanut jo niin moneen kertaan.

Kattilahallin lisäksi festaritiloja oli järkätty myös Tiivistämöön ja Puhdistamoon. Kävin kummassakin paikassa, mutta niissä myytiin lähinnä pienlehtiä ja omakustanteita, mistä en ole kiinnostunut. Ei sattunut olemaan ketään kiinnostavaa vierastakaan minun osuessani paikalle, joten tein vain ranskalaiset visiitit molempiin paikkoihin. Vähän epämääräinen oli festarialue noin kokonaisuudessaan. Paikalla oli paljon rakennuksia, mutta piti hetken aikaa hahmottaa, missä on festariaktiviteettia ja missä taas ei. Itse Kattilahalli löytyi toki heti, mutta kun tämä oli ensimmäinen käyntini koko alueella, en osannut suunnistaa vanhasta tottumuksesta. Lähinnä seurasin naamatuttua sarjakuvaväkeä paikasta toiseen ja löysin siten perille myös Puhdistamoon ja Tiivistämöön. Ja koska nämä rakennukset eivät heti tarjonneet mitään kiinnostavaa koettavaa, itse Kattilahallin ulkopuolinen hengailu meni lähinnä graffititaiteen ihailemiseksi, mitä sieltä löytyikin kiitettävästi. Sarjakuvapiirtäjä Kari Sihvonenkin oli seinää spreijaamassa.

Päivän kohokohta oli siis Charlie Christensenin haastattelu kello neljältä. Viime hetkellä tajusin, ettei se olekaan Kattilahallissa, vaan jossain muualla. Askeltelin ripeästi uudemman kerran kohti Tiivistämöä, ja siellähän oli seinälle heijastettu Aarne Ankkaa merkiksi siitä, että täällä se minun odottamani vieras istuu kohta puhumassa. Ehdin siis ajoissa. Tiivistämö osoittautui sittenkin edes vähäksi aikaa antoisaksi paikaksi.

Christensenin haastattelun jälkeen asetuin nimmarijonoon, kaivoin repustani ensimmäisen Arne Ankan ja sainkin siihen signeerauksen. Tietysti puhuin Christensenille ruotsia, kuinkas muuten. Enhän minä nyt englantia haasta, kun löytyy yhteinen äidinkieli. Mies pisti puumerkkinsä alle päivämäärän 2.9.2017 ja totesi, että siinä on aikahyppyä kerrakseen. Toivottavasti miehen paljaita jalkoja ei muuten kauheasti palellut niissä sandaaleissa...

Palasin vielä hetkeksi Kattilahalliin, mutta tuumin, että menee turhan joutilaaksi paikalla roikkumiseksi. Hipsin kotiini, semminkin kun pilviseltä taivaalta jo tihutti vähän.

Christensen-nimmarihuumassa pääsi unohtumaan, että hänen jälkeensä Tiivistämöön saapui puhumaan vielä Gilbert Shelton. Olisin hyvin voinut hänenkin haastamistaan kuunnella, vaikken ole lukenut Friikkilän veljeksiä sen enempää kuin mitä Tapiireista löytyy.

3.9.2017

Vääntäydyinpä vielä tänäänkin kello yhdeksi festareille, vaikka päässä vähän nakutti ajatus, että miksi. Ulkona ei paljon väkeä pyörinyt, mutta sisällä porukkaa oli sentään ihan eiliseen tapaan. Muutaman myyntipöydän kävin taas nopeasti läpi, ostin Tilsan Kuusipäisen kuristajan, Fennicalta yhden kokoelman Berke Breathedin Bloom Countya sekä vielä yhden ranskisalbumin, ja SS Libriconilta neljännen Jussi Jäniksen "Professori Walterin hirviöt", jota en eilen muistanut minulta puuttuvan.

Seurasin jonkin aikaa Rikkinäisen mielen kuvat -haastattelua. Minähän olen kerran seurustellut vuoden ajan mielenterveysongelmaisen kanssa, joten aihe on joskus liipannut läheltä omaa elämääni. Enemmän odotin kuitenkin Petri Hiltusta, enkä pettynyt. Juuri Vala auringolle / Aavetanssi -yhteisniteen julkaissut Hiltunen puheli Vesa Kataiston kanssa intiaaneista, lännenelokuvien tosiasioita vääristävistä ja valheellisista intiaanikuvauksista, omasta työskentelystään, mainittuja albumeja varten tekemästään taustatyöstä ja muusta hengästyttävällä vauhdilla. Aivan uskomatonta, miten Hiltuselta lähtee tuota juttua suusta. Siinä oppii asioita ja saa nauraakin välillä. Häntä on nautinto kuunnella!

Asko Alanen haastatteli vielä Christer Nuutista, Kyky Ahosta ja Pauli Kalliota, mutta kolmenkaan miehen troikka ei pärjännyt Hiltuselle juttujen määrässä ja kiinnostavuudessa. Silti seurasin loppuun asti haastattelua eturivistä. Kiinnostavin esille tullut asia oli sellainen, jota olen itsekin miettinyt Kramppeja & nyrjähdyksiä ja muita Kallion käsikirjoittamia sarjakuvia lukiessani, että saisi olla vähän enemmän räväkkyyttä, raflaavia juttuja. Kaikki niin tasaista näkkileipää. Sitä Kallio ja Nuutinen tosiaan tuumivat, että pitäisikö Kramppeihin laittaa tankkihyökkäyksiä tai räjähdyksiä kotikadulla, mutta sellainen voi aloittaa kierteen, jonka seurauksena tekijät joutuvat pohtimaan yhä villimpiä juttuja kun yleisö alkaa sellaisia odottaa. Kyllä Kallio silti välillä yrittää ideoida sarjaan jotain vähän toiminnallisempaa juttua, muttei liiaksi. Hän haluaa pitää Krampeissa yllä sen tietyn tutun perusvireen, ja kunnioitan hänen päätöstään.

Neljältä kun haastattelu oli ohi, lähdin ihan suoraan kotiin. Ei ollut tiedossa enempää kiintoisaa ohjelmaa, ja koti tuntui kutsuvan.

Minulla oli nyt digikamera mukanani, mutta otin kuvia vain graffiteista.

Kaikkiaan vähän vaisut festarit. Ei niin vaisut kuin mitä pelkäsin, mutta silti. Charlie Christensenin nimmari oli tärkeä ja Hiltunen pelasti sunnuntain, ja pari tosi sarjisaarretta sain haltuuni, mutta aiempina vuosina on festarikokemus ollut antoisampikin. Toivottavasti ensi vuonna jossain edustavammassa paikassa kuin ankeassa Kattilahallissa.

4.9.2017

Laskin, että 181 euroa maksoivat sarjakuvahankintani yhteensä, kokoelmani karttui 18:lla julkaisulla joista yksi ilmainen, eli se Kuti erillisine liitteineen (laskin molemmat yhdeksi). Tosiaan enemmän kuin oli tarkoitus kuluttaa, mutta aika lailla vähemmän kuin viime vuonna.

Jep, yhden henkilön kanssahan minä vain juttelin. Ei minua vielä moni tunne. Muutama muistaa naamani, muttei tiedä nimeäni tai Kvaak-nimimerkkiäni. Osa minusta toivoo, että useampi tunnistaisi ja pääsisin siihen sisäpiiriin, joka viettää suuren osan festariajasta sosiaalisesti kaikkien kanssa turinoiden. Osa minusta taas pitää hyvänä asiana sitä, että voi liikuskella incognito ja tarkkailla kaikkea rauhassa sivusta. Koska en ole kuitenkaan mikään seuramies vaikka kuinka parhaani yritän, jälkimmäinen tilanne on sittenkin loppupeleissä parempi.

Tai itse asiassa puhuin toisenkin kvaakilaisen kanssa, nimittäin Darth Mikan. Hän ei sitä tosin tiennyt, koska en esitellyt itseäni. Minusta oli hykerryttävä tilanne, kun puhuin hänelle Coppola & Varpaisen pöydässä Zoom-lehden harvinaisimmasta numerosta 47/1974 ja tiesin kuka hän on, mutta hän ei tiennyt kuka minä olen. Eli en minä ujo ole, siitä pääsin yli vuosia sitten. Ei, sosiaalisten taitojeni rajoittuneisuus johtuu jostain muusta.

Työpaikalla kun minulla on vähän enemmän kerrottavaa, käy vähän väliä niin etten heti muista kaikkia tärkeitä yksityiskohtia jostain menneisyydessä tapahtuneesta jutusta, ja siinä äkkiä tulee lipsautettua ihan valheita ja asiavirheitä jotta pääsen jatkamaan juttua. Jälkeenpäin en sitten enää vaivaudu korjaamaan virheitä kun muistan miten asiat oikeasti menivät. Esim. kun kerroin taannoisesta viisaudenhampaideni poistamisesta, tulin möläyttäneeksi ettei suutani puudutettu ollenkaan. Tottakai sain puudutuksen, mutten korjannut möläytystä kun tajusin mitä olin mennyt sanomaan. Tämä on yksi tapa, jolla sosiaalisten taitojeni rajoittuneisuus tulee esille. Vaikka puhe sujuu minulta yleensä takeltelematta enkä joudu kauheasti miettimään sanoja puhuessani, en ole mikään jutunkertoja enkä keskustelija. En pysty itse viemään keskustelua eteenpäin, vaan olen siinä asiassa muiden varassa. Ja vaikka muistaisinkin jonkin jutun joka liittyy kulloiseenkin puheenaiheeseen, liian usein käy niin, etten muista tärkeitä yksityiskohtia vaan muistikuvani ovat pinnalliset. Niinpä pidän suuni supussa. Vielä useammin käy niin, ettei minulla ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa siihen mistä milloinkin puhutaan. Sitten muut miettivät, että kunpa tuo olisi vähän puheliaampi. Olen pahoillani.

En voi oikein muuta kuin yrittää harkita etukäteen mitä sanon, ettei suustani tulisi ulos mitään niin idioottimaista kuin tuo puudutusjuttu.

5.9.2017

Kyky Ahosen osuus lauantaisessa festarihaastattelussa oli oikeastaan pettymys. Ahonen ei puhunut hirveän paljoa, mainitsi muutaman päivän takaisen epilepsiakohtauksen ja esitteli sairaalan laittamaa ranneketta, sekä kertoi vähän kuvausta siitä millaista oli olla punkkari maaseudulla 80-luvun alussa, kun monikaan bändi ei vaivautunut pikkupaikoille keikalle. Poistui vielä kesken kaiken jonnekin jättäen Nuutisen ja Kallion keskenään rupattelemaan Alasen kanssa. Joku yleisöstä ehti sentään kysyä Kykyltä, että hän siis tosiaan piirtää sarjakuvansa valokuvista? "Kyllä", tyytyi Ahonen vastaamaan. Varmaan se mieskin olisi odottanut erittelevämpää vastausta, jossa Kyky olisi avannut työskentelytekniikkaansa. Olen 80-luvulta asti hiljaa mielessäni tsempannut Ahosta hänen urallaan (muistan vielä hänen Ilta-Sanomien Kuukauden kotimaisensa, Raha ratkaisee -sarjiksen kesältä 1987) ja ihan yleisesti ihaillut sarjakuvapiirtäjiä, jotka piirtävät valokuvista ja saavat sillä tekniikalla aikaan vielä toimivaa, sujuvaa sarjakuvaa. Ruotsalainen Rolf Gohs on toinen esimerkki tällaisesta sarjakuvantekijästä - hänestähän kerroin viime vuoden sarjisfestivaalien yhteydessä. Olisipa Ahonen kertonut enemmän miten valokuvista tehty sarjakuva syntyy... no, kyllä minä pystyn sen hyvin kuvittelemaan, mutta silti.

Töissä tänään taas ärsytti muiden siivoojien jatkuva äänetön älypuhelimen näprääminen tauon aikana. En sanonut mitään, koska tiesin, että sieltä tulee taas kysymys, että mistä haluaisin keskustella, sano jotain, niin jutellaan siitä. Enkä olisi keksinyt mitään. Parempi kun pidän suuni vain supussa.

Tämä sosiaalisten taitojeni rajoittuneisuus on oikeastaan ainoa varsinainen ongelmani nykyään, mutta kyllä sekin osaa rassata.

6.9.2017

Prinsessa Dianasta on ollut hirveän paljon juttua viime aikoina. Omat päällimmäiset muistoni Dianasta ovat heilastelu sen miljonäärin pojan Dodi Al-Fayedin kanssa sekä joskus 90-luvun puolessavälissä sattunut kuntosaliskandaali. Sen kuntosalin, jossa Diana kävi säännöllisesti, omistaja oli virittänyt kattoon kameroita, jotka kuvasivat Dianaa salaa. Seiskassakin uutisoitiin tästä jupakasta ja artikkelin kuvituksena oli aitoon Seiska-tyyliin niitä salaa näpättyjä otoksia, joissa jumppa-asuinen Diana makasi selällään jonkin kuntolaitteen päällä ja verrytteli käsivarsilihaksiaan. Diana ei ymmärrettävästi halunnut enää astua jalallaankaan siihen paikkaan.

Dianan hautajaisten aikaan olin Seinäjoella Korpeloiden serkkuperhettä tapaamassa. Heidän talonsa oli kolmikerroksinen, keskimmäinen oli maantasolla ja suurin osa huoneista oli siellä. Yläkerrassa oli makuuhuoneet ja Anja-mummon oma huone. Alakerrassa oli sauna ja tv-huone. Perheen äiti istui telkkarin ääressä, katseli hautajaisia ja itki.

Muistuipa mieleen tämmöinen pikku kollaasi, vai miksi tätä pitäisi kutsua. Kun huomasin yhdessä englanninkielisessä naistenlehdessä tuon tekstin ja kuvan prinsessa Dianasta - eri sivuilla tosin - kiusaus yhdistää ne kasvoi liian suureksi:

Diana-kuvan jälkeen lisää samaa juttua omasta arkistostani, Madonnasta ja hänen Lourdes-tyttärestään sekä USA:n presidentti Bill Clintonista:

Kehutaan nyt vielä niitä sarjakuvafestivaaleja vaihteeksi kaikkien haukkujen jälkeen. Ne turvapaikanhakijoiden tekemät omakohtaiset sarjakuvat olivat loistava idea! Näin hekin saivat äänensä kuuluviin. Kukaan ei ole niistä vielä Kvaakissa puhunut mitään. Postaisin tämän ja tuon KykyAhos-juttuni Kvaakiin, mutta asianmukainen ketju on jo toista päivää pidentynyt pelkillä asian vieressä liikkuvilla viesteillä. En viitsi.