Lauantai, olen kotiutunut Porista, ja levännyt reissun jälkeen. Eli päätin sittenkin käydä Pori Jazzissa. Tosin vain yhtenä päivänä, käytännön syistä. Majoituksen järjestäminen tuntui toivottomalta ajatukselta, etenkin kun Hesarissakin on ollut artikkeli Porin heikosta hotellitilanteesta, joka tuntuu myös ja varsinkin tuon vuotuisen jazzfestivaalin kynnyksellä. Toinen syy oli se hemmetin päihdeklinikkahomma, joka on hoidettava aina maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Olen nyt vähän liikaa naimisissa tuon sivutyön kanssa.
Hankin siis vain perjantain päivälipun. Yksi päivä piti valita, ja minulle Herbie Hancock on tärkeämpi kuin lauantain päävieras Grace Jones.
Bussi sai viedä minut Poriin kello kymmenestä kello neljääntoista. Se jätti minulle aikaa kuljeskella ympäriinsä kaupungissa ja käydä ostoksilla, mutta ei tarvinnut yrittää tappaa liikaa aikaa.
Pori näytti minulle kauniita kasvoja. Puistoja siellä on runsaasti - kävelin mm. pitkin Etelä- ja Pohjoispuistoa, joka on kadun keskellä kulkeva kapea kaistale. Risto Rytin patsas tervehti minua. Valtakadulla pidettiin jokin monen tunnin seminaari Suomen talouskehityksestä ja tulevaisuudesta, tosin saavuin paikalle vasta aivan viimeisillä minuuteilla.
Minulla oli netistä tulostamassani kartassa kaksi sarjakuvadivaria merkittyinä. Perunamaa-sisältöpalvelun Sarjakuvalistauksia-osaston tiedot Porin divareista ovat kuitenkin vanhentuneet. Lehti- ja kirjapörssi olikin Antikvariaattiliike Markku Ranta, ja A-Antikvariaattia ei ole enää olemassa missään muodossa. Löytötavaratoimisto/-myymälä löytyy, ja jokin muu sekalaista roipetta kauppaava liike, muttei toista divaria. Onneksi ilmoitetut osoitteet olivat aivan lähellä toisiaan, niin ei tarvinnut turhan pitkiä matkoja palloilla ympäriinsä jotain olematonta etsimässä.
Kävin Markku Rannan divarissa, jonka sarjakuvatarjonta koostui tyypillisestä jokakodin sälästä. El Coyoteja ja muuta sekalaista vanhaa pulp-kamaa ja sarjakuvaa oli muutama laatikollinen. Ei mitään minua kiinnostavaa. Kirjapuolella katselin scifi-romaaneja ja poimin mukaani kaksi C.S. Lewisin teosta. Äänetön planeetta ja Piinattu planeetta vaikuttivat kiinnostavilta. Ne ovat ns. Dr. Ransom -trilogian ensimmäinen ja viimeinen osa, väliin jää Matka Venukseen, jota en löytänyt. Onneksi nuo taitavat olla kaikki itsenäisiä kokonaisuuksia, joten välistä puuttuva osa ei jääne harmittamaan. Frank Herbertin Dyyni-trilogian kolmas osa löytyi vihdoin, se vielä kouraan ja kassalle. Ranta vilkaisi esilehdistä hintoja ja tuumi: "olenpas ollut optimistinen". Sitten hän ilmoitti hinnaksi viisikymppiä. Sain pidetyksi pokkani, ja ojensin hänelle muitta mutkitta viidenkympin setelin. Kolmesta kirjasta! Tosiaan, Lewisit maksoivat 25 ja 35 euroa, ja Dyyni kolmonen kolme euroa. Sain siis itse asiassa alennusta. Olen niin tottunut siihen, että kirjat ovat divareissa halpoja, etten tullut katsoneeksi hintoja. Ranta onneksi oli sentään symppis, joten en kehdannut valittaa.
Kaduilla vaellellessani äkkäsin levydivarinkin: Green River. Hei, siitähän olen lukenut Pop-lehden foorumissa jotain. Ei kun sisään. Tarjonta oli ällistyttävä. Niin paljon hyviä artisteja ja bändejä joiden levyjä omistan. Niin paljon hyviä nimiä joilta en omista yhtään levyä, mutta joiden tuotantoa olen kuunnellut kattavasti. Niin paljon hyviä levyjä joita ei Helsingistäkään löydy helpolla ellei kierrä kaikkia mahdollisia divareita, ja täällä kaikki samassa paikassa. Green Riverin omistaja ansaitsi heti kunnioitukseni.
Jos jostain pitää nillittää, niin uusien ja käytettyjen vinyylien sotkeminen samaan lokeroon on outo tapa, johon en ole Helsingin divareissa törmännyt.
Kuljeskelin jazzkujalla Kokemäenjoen rannalla, katselin ruoka- ja krääsämyyntikojuja ja imin tunnelmia. Pori on kuulemma oikea duunarien junttimesta, mutta en paljoa huomannut mitään sellaista meininkiä normaalin humalamöykkäämisen ohella, ja sitäkin kuuli vasta öiseen aikaan. Tietysti, kun jossain Valtakadulla tai missälie kaksi nuorta kundia köröttelee avoautolla ohi ja stereoista raikuu Frederikin "Tule tyttö kyytiin", niin sehän tietysti on kunnon junttimeininkiä jos mikä.
Valuin massan mukana Kirjurinluodolle viiden aikoihin. Rhye soitteli parhaillaan päälavalla. Bändiä en tietenkään tuntenut ennestään, kun en seuraa tämän päivän musiikkia, mutta kuulosti hyvältä. Vokalistista ja vähän musiikistakin tuli vahvasti mieleeni Sade, vaikka laulajan sukupuoli onkin eri.
Ostin yhdestä Jokilavan lähellä sijainneesta myyntikojusta tonnikala- & pastasalaattia, broileripatongin ja Bonaqua-pullon eväiksi. Tosin vain patonki tuli lopulta syötyä. Ei ollut kumma kyllä juuri nälkä, vaikka olin syönyt vain pari omenaa kotona ja sämpylän Porin Matkahuollossa.
José Gonzálezin rauhallinen akustinen kitaratunnelmointi ei ollut mielestäni ideaalia festivaalimusiikkia. Mies taitaa olla enemmän kotonaan pienissä klubeissa kuin suuremmissa tilaisuuksissa, mutta hyvin häntä kuunneltiin ja digattiin. Toinen Jokilavalla esiintyneistä nimistä, The Cinematic Orchestra, kuulosti aika mainiolta, ja jäin seuraamaan konserttia kiinnostuneena. Ihmiset ympärilläni tosin keskittyivät lähinnä höpisemään keskenään, jolloin bändin suhteellisen rauhallinen jazz jäi vähän altavastaajaksi. Mutta suosiota ja aplodeja riitti kuitenkin kohtalaisesti.
The Cinematic Orchestran lavalle kuuluttanut nainen kävi jo ylipirteyden puolella. Kun varsinainen spiikki oli hoidettu, nainen yllättyi: "Mitä?! Mä saan vielä puhua? Aivan mahtavaa!". Sitten alkoi "on ilmoja pidellyt" -jaarittelu, joka sai minut tuumimaan huvittuneena, että lopeta nyt jo ajoissa.
Herbie Hancock oli kuitenkin se, jota olin tullut katsomaan. Olin jo kovasti toivonut, että mies keskittyisi 70-luvun fuusiojazztuotantoon, joka on minun suosikkikauteni hänen urallaan. Toiveeni toteutui. Keikan seuraamista häiritsi tällä kertaa aurinko, joka paistoi justiinsa päälavan takana ja häikäisi silmiä. Jouduin pitämään paljon kättä silmien suojana, jolloin näin lavan hyvin. Minulla oli digikamera mukanani, mutta valitettavasti en voinut ottaa kuvia Hancockin bändin lavatouhuista auringon takia.
Avausnumerona kuultiin improvisoidun kuuloista fuusiometeliä, jossa silloin tällöin pilkahteli jokin tuttu melodianpätkä. Hyväntuulinen Hancock piti pitkähkön spiikin, minkä jälkeen soitto jatkui. Vanhat klassikot, kuten "Actual Proof", kuulostivat nyt hyvin erilaisilta kuin 70-luvun levyillä, mutta kyllä minä ne tunnistin. Hancock aloitti "Cantaloupe Islandin" musiikillisella silmäniskulla ennen kuin päästi kappaleen vauhtiin. Tuon sävellyksensä hän on levyttänyt monta kertaa urallaan eri kuoseihin puettuna, nyt se oli saanut pitkän väliosan, jossa bändi sai taas kerran jammailla sydämensä kyllyydestä. Tosin soitto tuntui koko keikan ajan paikoin liian sotkuiselta ja suitsimattomalta, ja vaikka nautin kuulemastani jokseenkin täysillä, en välttynyt ajatukselta, että yleisön joukossa oli varmasti aika paljon ihmisiä, joille musiikki oli liiankin aggressiivista ja outoa. Kyllä monet silti hurrasivat, ja yhdessä vaiheessa kiinnitin huomioni kahteen neitokaiseen - toinen tumma- ja toinen vaaleaihoinen - jotka tanssivat musiikin tahdissa.
Hancockilla oli mukanaan vocoder, ja ehkä hieman yllättävänä numerona kuultiin "Come Running to Me" vuonna 1978 julkaistulta albumilta Sunlight. Mielestäni Hancockin musiikki huononi melkoisesti siinä vaiheessa kun hän rupesi pelleilemään vocoderin kanssa, tosin siihen vaikutti ennenkaikkea yleinen ja ajan hengen mukainen tyylinvaihdos diskomaisempaan materiaaliin. Konsertissa tuo biisi puolusti kuitenkin paikkaansa vähän rauhallisempana palana.
Päivän päätti päälavalla Jamiroquai, ja sen kyllä huomasi mitä valtaosa ihmisistä oli tullut sinä päivänä kokemaan. Pääjehu saapui lavalle hillitön futuristinen kypärä päässään, ja niin alkoi soitto, johon koko väki yhtyi villisti. Minulla ei ole yhtään Jamiroquain levyä enkä tuntenut kappaleita, joten pysyin tyynenä ja taputin biiseille. Tykkäsin kuitenkin, Jamiroquai oli kulkenut hyvän tien alkuaikojen Stevie Wonder -simulaattorista tämän päivän happoiseksi elektrofunkdiskopumpuksi, ja nyökkäsin tyytyväisenä valitulle linjalle. Aurinko oli päästämässä illan hämärtymään ja lavalla näkyneet huimat tietokoneanimaatiotkin näki erinomaisen selvästi.
Jay Kay itse viittasi pariinkin kertaan selkäongelmiinsa ja muihin vaikeuksiin, jotka oli nyt selättänyt (heh). Tosiaan, katsoin Wikipediaa ja noteerasin maininnat kosketinsoittaja-biisinkirjoittaja Toby Smithin kuolemasta ja Jayn selkärankavammasta. Kesken keikan Jay ilmoitti yleisölle jostain pienestä teknisestä ongelmasta, joka vaikutti siltä kuin se olisi liittynyt kitaristin tai basistin soittimeen. Edellisen kappaleen aikana oli kuulunut jokin outo särinä, josta mietin, että kuuluiko se kappaleeseen vai tapahtuiko nyt jotain asiaankuulumatonta. Ei ongelma kuitenkaan päässyt keikan jatkumista viivästyttämään.
Bändiltä vaadittiin vielä encorea, ja se totisesti saatiin. "Supersonic" oli koko konsertin rajuin esitys. Näihin tunnelmiin oli hyvä päättää ja alkaa valua pois Kirjurinluodosta yhdeksän minuuttia yli keskiyön.
Olin valinnut paluubussikseni kello 2:15 lähteneen vuoron, koska epäilin ehtisinkö ja löytäisinkö kello yhdeksi takaisin bussiasemalle. Turha huoli, hyvin olisin ehtinyt. Jäin tappamaan aikaa tunniksi vaeltelemalla pimenneillä ja rauhoittuneilla Porin sivukaduilla - en siellä missä bilettäjät möykkäsivät. Jäin myös seuraamaan etäältä, pääseekö huonoon kuntoon itsensä päästänyt ja bussilaiturilla yrjönnyt mies sisälle kello yhden bussiin. Pääsi, lopulta.
Nukuin suunnilleen koko paluumatkan ajan. Perillä Helsingissä oltiin 5:50. Metrolla Sörnäisiin, siellä odotin hetken aikaa lauantaiaamun ensimmäistä kasin ratikkaa Arabiaan. Olin päihdeklinikalla puoli seitsemän ja siivoustyö oli valmis puoli kahdeksalta. Suhteellisen nopsaan siis, kun työ tapaa kestää mitä tahansa tunnista 105 minuuttiin. En tiennyt, mihin aikaan viikonlopputyöläiset saapuvat klinikalle, mutta kukaan ei ehtinyt saapua sinne minun ollessani siellä, joten hyvin kävi. Tuo klinikka on sellainen paikka, että se ei ole yhtenäkään päivänä vailla aktiviteettia. Oli sitten viikonloppu tai pyhä, aina siellä on joku töissä jakelemassa päihdeongelmaisille lääkkeitä vieroitusoireisiin.
Hyvin meni koko reissu minulta. Mitään ongelmia ei tullut eteen missään vaiheessa, kaikki meni nappiin. En harmitellut kello 2:15 bussiakaan Helsinkiin, koska kello yhden bussilla olisin saapunut niin aikaisin, ettei välttämättä tietoakaan metro- tai ratikkaliikenteestä. Olisin ehkä joutunut kävelemään Kampista Arabianrantaan.
Sääkin suosi mitä parhaiten. Pelkäsin kovasti sadetta, mitä jokin Hesarin sääennuste lupaili. Mukanani oli sateenvarjo ja jonkinlainen ohut sateenpitävä takki. Aamulla oli jo puolipilvistä, ja Porin-matkan aikana taivas senkun keräsi lisää pilviä. Vaan sitten pilvet mystisesti haihtuivatkin, ja jazzfestivaalissa saatiin nauttia sinisestä taivaasta ja sopivasta lämmöstä. Vasta Jamiroquain alkaessa soiton puoli yhdeltätoista alkoi olla viileää. Minulla oli vain ohut kevättakki ja t-paita, mutta tarkenin silti. Vain repun paino rasitti selkää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti