Kvaakissa on puhuttu kivoja juttuja Turun divareista. Mielessäni oli pitkään kytenyt ajatus, että voisin joskus käydä Turussa divarikierroksella. Minähän olen sitäpaitsi nähnyt Turkua viime vuosina vain keskellä talvea itsenäisyyspäivänä, jolloin kaikki paikat ovat kiinni. Kyllä minä mieluusti kävisin siellä vaikka keskellä kesää. Yhdet tuloksettomat ensitreffit tuli siellä koettua joskus 2006 jonain lumettomana vuodenaikana. 1993-1994 Porvoon kansanopistossa opiskellessani tehty ekskursio ja sivarireissu Vaasasta Turun kautta Taalintehtaalle ensimmäiseen siviilipalveluspaikkaani syyskuun alussa 1994 ovat vieläkin muistissa. Mutta muuten kokemukseni Turusta rajoittuvat tosiaan noihin itsenäisyyspäivän ravintolaillallisiin perheen kesken.
Ostin toissapäivänä netistä lipun perjantaina 8:37 Helsingistä lähteneeseen Turun-junaan. Sain ainoan paikan, joka vielä oli vapaana ainakin viitosvaunun alakerrassa, siellä hiukan ylemmällä tasanteella nelosvaunuun vievien ovien luona. Seurakseni sain lauman ihastuttavia neitosia, joilla tosin oli mukanaan reppuja, laukkuja, tyynyjä, makuupusseja ja muuta roinaa enemmän kuin laki sallii. Heidän jutustelustaan kävi ilmi, että osa heistä oli menossa Ruisrockiin. Tosiaan, sehän pidetään nyt - en sitä muistanutkaan. Sehän selitti pakaasien määrän. Osa tytöistä tosin poistui jo Karjaalla.
Turussa oltiin perillä 10:30. Suunnistin ensimmäiseen divarikohteeseeni, joka oli Antikvariaatti Arwo Paperi Läntisellä Pitkäkadulla. Paikka oli ahdas ja täynnä tavaraa, ja melkein kaikkea muuta paitsi sarjakuvia. No, Tex Willereitä siellä oli hyllytasollinen ja jotain sekalaista kahden euron divariroskaa laatikollinen. Ei mitään kiinnostavaa kuitenkaan. Jarno Saaris -kamaa tuntui olevan kaikille moottoripyöräurheilufriikeille yllin kyllin, ja muutakin keräilykohdetta kirjoista kaikkeen outoon krääsään mitä en jaksanut edes kunnolla selvittää. Pengoin levylaatikoita, joista löytyi sekalaisia LP:eitä ja singlejä. Joitakin puolikiinnostavia 60-70-luvun suomalaisia sinkkuja oli tarjolla, Irwiniä ja Johnnya. Olivat vain kaikki pahasti naarmuisessa ja likaisessa kunnossa. Harmi, Johnnyn "Hymyillen / Iltapäivää" ja Irwinin "Yhteinen koti / Mun on niin kiva olla" olisivat muuten lähteneet mukaan. Ostin lopulta viisi suomalaista singleä.
Kirjahyllyistä poimin mukaani vielä Jake Nymanin molemmat Onnenpäivät-kirjat kahdenkympin kappalehinnalla. Vanhemmilla on nuo, ja olen niitä lueskellutkin, mutta nyt sain siis omat kappaleet.
Arwo Paperin omistaja sanoi, että singlelaatikoita olisi ollut lisää vielä alempana, jos olisin huomannut kumartua. Äh, no jaa, antaa olla. Sarjiksia minä lähinnä olin tullut etsimään.
Alfa Antikva Yliopistonkadulla oli seuraava kohde. Kvaakissa oli jo varoitettu ylettömästä ahtaudesta sekä nuivasta / tylystä palvelusta. No, tylyydestä ei tietoakaan, mutta ahdasta oli. Päätin jättää reppuni ihan suosiolla lattialle ja pitää sitä näköetäisyydellä, koska se selässä ei olisi pystynyt liikkumaan hyllyjen välissä. Joku herkempi olisi luovuttanut sen roinamäärän kanssa, mutta minä pengoin sarjispinoja kärsivällisesti nippu kerrallaan. Katselin vielä vähän levyjä ja kirjojakin. Ei löytynyt mitään kovin haluttua, mutta poimin Apollon ensimmäisen Comanchen Epätoivon soturit, Peter Pan: Myrskyn, Servaisin Iriacynthen ja muutaman Jussi Jäniksen. Jussi Jänikseen en olekaan aiemmin perehtynyt.
Kassalla tuli pulma, kun kortilla maksaminen ei käynytkään. Reittiohjeista huolimatta seikkailin vähän aikaa ympäriinsä, ennen kuin viimein löysin sen lähimmän Otto-automaatin.
Tarjontaa penkoessani tuli omistajan musiikkimaku selväksi, kun toinen asiakas jutteli hänen kanssaan Ruisrockista. Mies ihmetteli, mitä järkeä hänen on niille festareille vaivautua. "Onko siellä yhtään progebändiä? Ei. Onko siellä yhtään psykebändiä? Ei. Onko siellä yhtään kokeilevaa avantgarde / industrial-bändiä? Ei."
Brahen Antikvariaatti Brahenkadulla olikin sitten sopivan väljä paikka. Lattialla nököttäneen laatikon päällä oli pino sarjiksia, joiden joukossa huomasin kaksi ensimmäistä isoa ja paksua Turun Sanomien Muumi-kokoomaa. Päätin, että jos muuta ei löydy, niin nuo. Tosin niistä ei sitten löytynytkään hintaa, joten menin sen hyllyn luokse jossa Muumi-kokoomia oli enemmän, ja tsekkasin hintoja. Jo aiemmin omistajan ja toisen asiakkaan välisestä keskustelusta olin kuullut ettei kortilla maksaminen käy, vaan vain käteinen kelpaa. No, automaatilta nostamistani 90 eurosta oli jäljellä neljäkymppiä, ja Muumien hinnat liikkuivat kolmenkympin tienoilla. Poiminkin sitten Corto Maltese Argentiinassa -albumin 30 eurolla. Minulla on jo myöhempi Tango-painos, mutta noita vanhempia Corto-painoksia on ollut kiva kerätä ihan muuten vain.
Omituiset Opukset Sibeliuksenkadulla oli sekin helppo paikka liikkua. Sarjikset rajoittuvat yhteen hyllyyn, siellä oli rivi ranskalaista/belgialaista BD:tä sekä ruotsiksi käännettynä että alkukielisenä, muttei valitettavasti mitään, mikä olisi ollut sekä suomeksi julkaisematonta että kiinnostavaa. Jotain halusin silti ottaa mukaan. Les extraordinaires aventures de Jordan 1 - Les statues englouties vaikutti kelvolta ja ihan jännittävältä pottunokka-BD:ltä. Bedetheque-sivustolla tällä albumilla on hulppea 4,3:n keskiarvo viidestä, mikä vaikuttaa erittäin lupaavalta. Tosin arvioijia on vain kolme, eli mielipideskaala ei ole laaja. Le crépuscule des dieux on nimenä tuttu sarja, hyllystä löytyi viitososa Kriemhilde, joten otin sen. Jotain keskiaikaista miekka-, hevos-, naissoturi-, miessoturi- & örkkijuttua tämä on, realistisesti piirrettynä. Vielä nippu Sarjainfoja vuosilta 1982-1989 mukaan, yksi niistä Lassi ja Leevi -kantinen 1/1989 jonka olen omistanut aiemmin.
Kortti kelpasi, tosin naismyyjä kertoi, että eilen oli ollut ongelmia korttimaksun kanssa. Nyt toimi kuitenkin. Kuitti lähetettiin yllättäen sähköpostiini, minun piti naputella älypuhelimeen oma sähköpostiosoitteeni, mikä onnistui joidenkin hankaluuksien jälkeen. Piti käyttää tyhmäpuhelinta, mikä nöyryytys.
Taisin tosiaan tehdä tämän Turun reissun liian myöhäisessä vaiheessa sarjiskeräilyuraani. Ei minulta hirveästi puutu enää, tuli ostettua nyt aika paljon sellaista mitä en varsinaisesti kaivannut.
Kello oli yhden tienoilla, vielä viisi tuntia siis tapettavana ennen 18:30 lähtevää Helsingin-junaa. Mielessäni oli ajatus selvittää se puisto, jossa nukuin yhden yön syyskuun alussa 1994, kun olin saapunut Turkuun niin myöhäisellä bussilla, ettei sinä päivänä enää lähtenyt yhtään bussia Taalintehtaalle siviilipalveluspaikkaani eli paikalliseen sairaalaan. Siitä tapauksesta olen jo kertonut omaelämäkerrassani. Ympäriinsä vaelleltuani löysin puiston, jossa oli kanoja ja kukkoja lammen luona. Jonkin aikaa puistossa pyörittyäni ja paikkoja tutkittuani - sen verran kuin pimeässä sai selvää - asetuin piiloon korkeaan pusikkoon sen lammen lähelle. Kukot herättivät minut aamulla, ja kävelin bussiasemalle odottamaan ensimmäistä kyytiä Taalintehtaalle.
Elämäkerrassani esitin arvion, että paikka saattoi olla Vartiovuoren puisto. No, eipä ollut. Se, kuten myös Samppalinna ja Neitsytpolun toisella puolella oleva puisto ovat korkean mäennyppylän päällä, mikä ei päde siihen yöpymispaikkaani. Netistä tulostamaani karttaa katsellessani kiinnitin huomioni oikeaan laitaan, jossa näkyi vielä lisää vihreää. Siispä Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun risteykseen ja sieltä eteenpäin. Bingo! Löysin sen puiston - sehän oli Kupittaanpuisto. Siellä parveili lapsiperheitä katselemassa kukkoja, kanoja, fasaaneja, riikinkukkoja ja vuohia. Aidassa oli kieltotauluja, että eläimiä ei saa ruokkia. Lapset kuitenkin syöttivät niille innokkaasti ruohoa. Oli lampia, jäätelökojuja, uima-allas jossa hirveästi polskijoita, tenniskenttää, jalkapallokenttää, stadionia ja areenaa. Vietin siellä aikaa niin kauan kuin jaksoin ja olin hyvilläni kun yksi elämäni mysteeri oli ratkaistu. Sitten joskus, kun saan tehdyksi uuden version omaelämäkerrastani, korjaan siis tiedon yöpymispaikastani.
Minulla oli digikamera mukanani, mutten sitten tullutkaan ottaneeksi yhtään kuvaa. Olkoon matkakuvaukseni ihan vain tekstipitoinen sitten.
Vielä jäi aikaa istua Rautatieaseman lähellä olevassa puistossa lukemassa Sarjainfoja ja haihduttamassa kesäkuumalla kertynyttä hikeä. Joku ulkomaalaistaustainen, suomea murtaen puhunut mies tuli pyytämään, että ottaisin kuvan hänestä istumassa juuri tuolla kyseisellä penkillä. Käsitin, että tuo penkki oli jotenkin tärkeä hänen elämässään. Otin siis älypuhelimella muutaman kuvan ja mies kiitti.
Paluumatkalla en saanut nauttia enää ihastuttavasta naisseurasta, vaan joku selkävaivainen, ihan vääntynyt mies ja hänen kaverinsa höpisivät koko matkan muutaman penkkirivin päässä. Selkävaivainen ähki, valitti, voivotteli, aivasteli, pieraisi ja kävi vessassa, ja oli niin säälittävä miesreppana.
Helsingin rautatieasemalla ja metrossa hyvä fiilikseni vähän laski. Vaikka tunnistettavia maamerkkejä ei juuri muita ollut kuin Tuomiokirkko, Aurajoki ja Kupittaanpuisto, ja kadut olivat kovin samanoloisia, Turku oli antanut minulle kuvan oikein lämpöisenä ja mukavana kaupunkina. Ihmiset vaikuttivat onnellisemmilta kuin Stadissa. Metrossa istuessani kylmyys ja nuhjuisuus jotenkin iskivät päin kasvojani kun katselin ihmisiä ympärilläni.
Vielä piti jaksaa siivota Arabianrannan päihdeklinikka puoli kymmenen-puoli yhdentoista välillä, vaikka olin jo muutenkin matkasta väsynyt. Hiton velvollisuudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti