Violinen ja Sieninevan sukuhaudan innoittamana iskin silmäni Tarrinin piirtämiin Maki-albumeihin. Katsoin netistä näytekuvat, YouTubesta ensimmäisen Maki-albumin trailerin ja menin Ranskan Amazonille tekemään tilauksen kummastakin albumista.
Maki - Un lémurien en colo (2010)
Maki - Bravo la famille (2011)
Molemmat tarinat julkaistu alunperin - kuten belgialaisilla on tapana - viikottaisessa Spirou-lehdessä. Albumijulkaisut tapahtuivat vasta myöhemmin.
Maki - Un lémurien en colo -albumin takakannessa olevat puhekuplat kertovat seuraavaa: "Ennen tämän kirjan lukemista teidän on hyvä tietää yksi asia: tarinan inspiraationa ovat toimineet erään kesäleirin ohjaajan omat kokemukset... ja myös erään teinin omat kokemukset... valitettavasti..."
Maki on valkoturkkinen, raitahäntäinen ja oranssisilmäinen kissamaki. Ikää 13 vuotta ihmisen vuosissa. Luonteeltaan hermostunut, rauhaton ja hieman arka. Hän on hyvin vastahakoinen lähtemään vuotuiselle kesäleirille johon äiti on hänet ilmoittanut, koska hänellä on ikäviä kokemuksia aiemmista leireistä. Hän tekee katoamistempun, joka kuitenkin epäonnistuu. Maki pääsee äitinsä raahaamana viime hetkellä mukaan bussiin muiden teinien kanssa.
Leirin vastuuhenkilöt eli aikuiset ovat kaikki enemmän tai vähemmän joko paskasakkia tai henkisesti hauraita. Leirin johtaja jää mieluummin Pariisiin tekosyyn varjolla hemmottelemaan vaativaa vaimohaaskaansa. Johtaja pitää suurimman osan leiriin varatuista rahoista itseään ja vaimoaan varten, joten ohjaajat joutuvat karsimaan kaikki suunnitellut aktiviteetit - riippuliidon, kalliokiipeilyn, lautalla kulkemisen, ratsastuksen - pois ohjelmasta. Budjetti riittää ainoastaan patikkamatkoihin sekä lyhyeen oleskeluun kolmen tähden leirintäalueella. Makilla ei toisaalta ole vaadittua lääkärintodistusta eikä juuri rahaakaan mukanaan, joten hänellä ei olisi ollut muutenkaan mahdollisuutta osallistua aktiviteetteihin. Lasten kurittomuus ja ilkivallanteot järkyttävät herkkää naispuolista ohjaajaa siinä määrin, että hän ahmii purkillisen masennuslääkkeitä ja joutuu sairaalaan vatsahuuhteluun. Leirin korvaavaksi ohjaajaksi palkattu bussikuski on tyranni joka komentaa lapsia kuin armeijan tiukka vääpeli. Yhdellä ohjaajalla tuntuu olevan omat lapsuudentraumansa, jotka pääsevät yhdessä dramaattisessa kohtauksessa pintaan ja hän päättää muiden turvallisuuden vuoksi lähteä. Lopulta Daniel, Makin tuttu, jää ainoaksi vastuuhenkilöksi hoitamaan leiriohjaajan tehtäviä, mutta hänkin sortuu omimaan itselleen vähät jäljelle jääneet ylimääräiset mukavuudet ja laiminlyö kurinpitovelvollisuutensa ratkaisevilla hetkillä.
Maki saa "ystäväkseen" ja telttaseurakseen ryhmän ujoimman ja sulkeutuneimman lapsen, pöllön, joka nukkuu yönsä levottomasti kuorsaten ja vääntelehtien ja näkee painajaisia. Kolme Pariisin köyhimmistä, maahanmuuttajavaltaisimmista osista kotoisin olevaa lasta ovat varsinaisia huligaaneja, jotka järjestävät välikohtauksia toistensa perään ja uhkaavat ehtimiseen Makia kaulan auki viiltelyllä. Maki ei ole ainoa lapsi, jonka mielestä leiri on silkkaa painajaista.
Lohtua Maki saa, kun hän tutustuu viehättävään gasellityttö Aliceen. Alice on sisäistänyt äitinsä tavoin buddhalaisuuden opit ja pitää kahdesti päivässä rukoushetken hokien Lotus Sutra -mantraa. Makin äiti on sattumoisin myös hurahtanut samaan uskontoon 20 vuotta aiemmin, ja vaikkei Maki itse rukoile, hän saa tätä kautta kontaktin Aliceen. Tästä kehkeytyy pian romanssi, jonka pienenä uhkana ovat kuitenkin Alicen ja Makin luonteiden erilaisuudet. Alice on saavuttanut rukousrituaaleillaan jonkinasteisen sisäisen rauhan ja toimii vilkkaan, omatoimisen, hieman oikuttelevan naisen tavoin.
Tarrinin piirrostyö on nopeaa ja rutinoitunutta. Sieninevan sukuhauta oli monin paikoin mahdottoman komeaa ja huoliteltua työtä, vielä parempi visuaalisesti on ensimmäinen Violine-albumi josta minulla on hollanninkieliset skannaukset. Un lémurien en colo on pelkistetymmin piirretty. Taustoja ei aina ole lisätty, edes taustaväriä ei ole moniin ruutuihin maalattu. Väritys on muuten Tarrinin oma, eli työtä on mies kuitenkin tehnyt albumin eteen kiitettävästi. Myös ruutujen kehysten puuttuminen lisää ilmavuutta layoutiin. Kuvat - ruuduiksi näitä ei voi varsinaisesti kutsua - ovat enemmänkin väriläiskiä. Jäljestä nauttii, koska nopeillakin vedoilla Tarrin saa esiin uskomattoman määrän sävyjä ja hahmoihin laajan, aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivan ilmerekisterin.
Tarrinin mukaan albumin tarina pohjautuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa. Dalmatialaiskoira Danielin esikuva on Tarrinin ystävä Fred Neidhardt ja Danielin osuus tarinasta lienee puolestaan hänen kokemustensa inspiroima.
Omaan blogiinsa Tarrin laittoi Un lémurien en colo -albumin ensimmäiset 35 sivua kehottaen fanejaan ostamaan albumin mikäli he haluavat tietää miten tarina päättyy. Löysin netistä blogin, jossa joku uuttera Tarrin-fani on kääntänyt englanniksi kaiken Tarrinin blogiinsa postaaman materiaalin. Vaikkei blogin pitäjän äidinkieli ole englanti eikä hän osaa ranskaakaan sujuvasti, vaikuttaa käännös oikein kelvolliselta. Luin siis nuo englanniksi käännetyt Maki-sivut ja tarina vetosi minuun niin paljon, että tilasin molemmat Makit innolla. Odotellessani postiluukun kolahtamista nuo 35 sivua ja varsinkin Makin ja Alicen rakkaustarina pyörivät mielessäni vinhasti ja kouraisivat sydämeni kammioita perusteellisesti.
Luettuani Un lémurien en colo -albumin loppuun kuitenkin järkytyin. Tarina sai käänteen, jota en olisi toivonut. Tarinan 10 viimeistä sivua eivät ole huonoja, sitä en tarkoita. Albumi on todella hyvä, mutta loppuvaiheet saavat minut niin surulliseksi. Makin tarina nostaa omat traumani ja murrosiän aikaiset hiekkaan valuneet unelmani pintaan, ja se sattuu.
En tiedä, miten albumi vaikuttaa johonkuhun sellaiseen ihmiseen, joka ei ole kokenut elämässään niin ikäviä asioita ja tunteita kuin minä, mutta minuun Un lémurien en colo koski pahasti. Ensimmäisten 35 sivun aikana Makin ja Alicen romanssi on kaunis teinirakkauden kuvaus, mutta myöhemmistä sivuista nauttiminen on minulle vaikeampaa.
Kaikesta huolimatta albumi saa minut toivomaan että olisin Makin paikalla. Kumma juttu, ihmishahmoilla kerrottuna albumi ei olisi ollut minulle kovin kiinnostavaa luettavaa, mutta eläinhahmoilla toteutettuna se herättää minussa toiveen saada olla itse taas 13-vuotias ja Alicen kaltaisen tytön poikaystävä. Kieroutunutta...
Un lémurien en colo on minulle silti erinomainen väline sarjakuvaranskani treenaamiseen. Kieli on helppoa, vaikeita sanoja ei ole. Tallensin ne englanninkieliset Maki-sivut muistitikulle, lopuista sivuista otan selkoa sanakirjan ja netin Babelfish-sivun avulla niiden repliikkien osalta, joiden ymmärtämiseen ei oma ranskantaitoni riitä. Ranskasta englanniksi, niin Babelfish tuottaa tolkullisempaa käännöstä.
(Sivuhuomautus: yrittäkääpä löytää ihmislapsi yhdestä kuvasta!)
Un lémurien en colo on muuten toinen Maki-tarina ja Bravo la famille kolmas. Ensimmäinen tarina Un cœur de lémurien ei Spiroun toimituksen mielestä omannut tarpeeksi menestyspotentiaalia, joten kun se oli julkaistu Spirou-lehdessä 2008-2009 se pistettiin väliaikaisesti jäähylle ja julkaistiin uudestaan vasta tänä vuonna Le parcours d'un puceau -albumissa.
Perehdyttyäni albumiin kunnolla, täytyy myöntää ettei Alicekaan ole tahraton hahmo. Hän on täysin äitinsä syöttämien oppien ja ideologioiden syövyttämä. Uskoo Daisaku Ikedan sanomaan, että yhden ihmisen persoonan korjaamisella vaikuttaa osaltaan koko yhteiskunnan ja ihmiskunnan kohtalon muuttamiseen. Eikä kaikki se rukoilu kuitenkaan ole auttanut häntä pääsemään eroon matkapahoinvoinnistaan.
Silti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti