Minulla on itseasiassa vähän heikko muistikuva siitä mitä oikein tein kotona Kauniaisissa, Kavallintiellä silloin kun olin lapsi. Miten aikaani kulutin iltaisin. En ollut paljoa ainakaan ulkona leikkimässä pihan muiden lasten kanssa, epäilen. Äitini mainitsi tässä joku päivä että luin hirveästi, minulla oli koko ajan nenä kiinni kirjassa. Niinhän se taisi olla. Opin tavaamaan kolmivuotiaana ja lukemaan täydellisesti nelivuotiaana, joten olin vähän ihmelapsi siinä mielessä. Kaupoissa kaikki ihmettelivät kun vaahtosammuttimen kokoinen natiainen luki mainokset ääneen. Minulla oli useita suomenkielisiä satukirjoja joita lueskelin, ja niissä oli paljon tekstiä. Eivät ne välttämättä mitään pikkulasten kuvakirjoja olleet, sellaisia joissa on aukeaman kokoinen kuva ja siinä seassa pieni tekstinpätkä. Ihan kunnon tekstipainotteisia kirjoja oli ainakin yksi.
Palapelit olivat myös yksi suuri innostukseni. En ole koskaan antanut isäpuolelleni täysin anteeksi sitä, että hän eräänä päivänä heitti menemään kaikki alle 1000 palan palapelit. Muutama päivä tosin vein palapelini ullakolle saadakseni lisää tilaa CD-R- ja DVD-R-levyilleni. En minä ole niitä ehtinyt enkä viitsinyt täällä asuessani koota.
Kesällä 2001 aloin todenteolla harrastaa valokuvaamista. Aloitin hieman kömpelöllä mutta lupaavalla valokuvasarjalla Kauniaisista, lapsuuden maisemistani. Kävin kaikissa minulle tärkeissä paikoissa. Vähitellen kehityin, ja katsoessani kahta kokoamaani valokuva-albumia huomaan seassa oikein onnistuneita otoksia. Ei juurikaan ihmisiä, enemmän suosin pitkiä pyöräretkiä, joilla kuvasin maisemia ja luontoaiheita. Kuvani ovat usein yksinkertaisia, pelkistettyjä ja seesteisiä. Kolmeen vuoteen en ole kuvannut mitään, ikävä kyllä. Haluaisin lämmitellä harrastustani uudelleen, nyt kun olen selvinnyt kaikista henkisistä ongelmistani.
Käytyäni graafisen suunnittelijan opinnot loppuun vuonna 2007 en jaksanut krooniselta alakuloltani juuri hakea alalta töitä. Jotain pientä hakua sain tehtyä, mutta se ei johtanut mihinkään. En uskaltanut ottaa isäpuoleen ja äitiin yhteyttä, koska tiesin että tulisi tenttiä töiden etsimisestä ja löytämisestä. Siivosin vain junia, sitä jaksoin sentään tehdä, vaikka olinkin töissä totinen, hiljainen ja sulkeutunut. Eräänä päivänä DNA soitti minulle ja tarjosi kännykkäliittymän vaihtoa. Vähän heikossa mielentilassa tulin suostuneeksi, varsinkin kun puhelinmyyjä oli niin innokas etten mahtanut hänelle oikein mitään. Samalla puhelinnumeroni vaihtui ja totesin että mitenkäs nyt näin kävi. Tuli syksy, tuli talvi, kävin töissä, en jaksanut hakea graafisen alan töitä ja sitten tuli vielä lama viemään sen alan työpaikat. Vasta joulun lähestyessä uskalsin soittaa isäpuolelle.
He olivat monta kertaa yrittäneet saada minut puhelimella kiinni, tuloksetta. Tietysti, kun numeroni oli vaihtunut enkä ollut ilmoittanut uutta numeroa kellekään. Koko suku oli kuulemma ihmetellyt minua. Tiedän että se oli ruma temppu, mutta kun olin masentunut ja pelkäsin kysymyksiä töiden hausta. Ne olivat lopulta kuitattavissa laman mainitsemisella. On minulla vieläkin huono omatunto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti