Jumalauta, koko ikäni olen elänyt pienellä palkalla. Näillä pikkutuloilla olen tyytynyt vaatimattomaan, yksinkertaiseen elämään, ja ollut onnellinen sillä tavoin. En ole koskaan tarvinnut paljoa elämiseen. En perhettä, autoa, kesämökkiä, hienoja tavaroita, isoa asuntoa. Mitä moisilla tekisin? Tekisivät elämäni vain mutkikkaaksi. Olen kuitenkin keräillyt kaikkea mahdollista. Sarjakuvia, elokuvia, levyjä. Kaikki mitä olen työllä tienannut on mennyt näihin keräilyjuttuihin. Tammikuussa olin viimein siinä pisteessä, että kaikki keräilyni oli kerätty. Vanhoja suomirock-levyjä tykkään vielä haalia, mutta siinä se. Olin siis viime tammikuussa vihdoinkin siinä pisteessä, että ylimääräiset rahareiät olin saanut tukittua. Saatoin vihdoinkin ruveta keräämään pankkitililleni pesämunaa, ylimääräistä rahaa tulevaisuutta ja eläkepäiviä varten. Sitten tuli tämä somali ja sotki minut mukaan omiin bisneksiinsä.
Nyt on siis 5000 euron velkataakka, kuukauden päästä oikeudenkäynti jossa joudun osaltani vastaamaan rikoksesta johon olen tietämättäni sotkeutunut, ja henkisesti olen jo aivan romahtamaisillani.
Kukaan ei tiedä. En voi kertoa kellekään. Mitä ihmiset sanoisivat? Lähipiiri hylkäisi minut. Saisinko enää edes töitä?
Helmi-maaliskuussa jouduin ottamaan viiden viikon loman töistä, koska käytökseni oli mennyt huolestuttavaksi. Hah, käyttäytymiseni töissä ja vapaa-ajallakin on ollut huolestuttavaa koko tämän vuoden. Olen varmaan rikkonut ennätykset siinä, miten huonosti voi käyttäytyä töissä saamatta potkuja.
Ensi kuussa alan kai kouluttautua toimistosiivoojaksi - tai ellei se käy, siivoan vetureita tai teen junanvaunuissa suurpesuja. Mitä vain, kunhan palkanjuoksu jatkuu ja saan velkojani lyhennettyä. GE Money Oy:n myöntämä 4000 euron laina josta on tonni maksettu, sitten Visa- ja Ykkösbonus Mastercard-velkoja rahoista jotka olen joutunut ottamaan ko. korteilla luotolla jotta olen saanut velkoja maksettua silloin kun palkka ei ole riittänyt.
Sukulaiset eivät tiedä mitään. En minä pahemmin heitä näekään. En voi tavata, en voi antaa heidän nähdä millaisessa henkisessä kunnossa olen. Silloin kun asiat ovat olleet hyvin elämässäni, olen mielelläni tapaillut heitä. Heidän pitäisi huolestua elleivät kuule minusta pitkään aikaan, sillä se on merkki siitä, että elämäni on poissa raiteiltaan.
Ei tämä nettiin kirjoittelu ole minulle mitään uutta. Olen kirjoittanut Lemon64-sivustolle kommentteja tietokonepeleistä, Aku Ankka-taskarien tietokantaan kommentteja taskukirjojen tarinoista, Amazon.com:iin muutaman levyarvostelun, IMDb:hen muutaman elokuva-arvostelun... Minulla oli puolentoista vuoden ajan oma englanninkielinen blogikin, mutta jouduin poistamaan sen viime toukokuussa. Toisaalta en edes ollut henkisesti enää siinä kunnossa, että olisin kyennyt blogia jatkamaan. Pikavippien takaisinmaksu ja 4000 euron lainan lyhentäminen ovat vieneet minulta käteisvarat ja melkein henkisen hyvinvoinninkin.
Vapaa-ajan istun kotiini linnoittautuneena. Ainoa paikka, jossa koen olevani turvassa maailman pahuudelta. Tosin ei täällä kotonakaan enää aina hauskaa ole. Täällä aloitettiin vähän aikaa sitten parvekeremontti, joka kestää joulukuun alkuun asti. Tekevät työtä arkisin aamukahdeksasta kello 18:aan, ja vielä lauantaitkin aikovat pauhata. Helvetinmoista poran meteliä. Silloin kun minulla on töissä aamuvuoro, säästyn yleensä siitä. Tänään ei ollut.
Soittelen kotona levyjä jatkuvalla syötöllä. Levykokoelmani (524 LP-levyä, 420 CD:tä, 223 vinyylisingleä ja varmaan pitkälti yli tuhat CD-R:ää) on ainoa asia josta olen elämässäni ylpeä. Sidi & Hermottomat, St. Petersaari, Kari Peitsamo, Cumulus sekä Ohio Players-, Pointer Sisters- ja Chuck Berry-kokoelmani tuovat lohtua. Puhumattakaan vinyylihyllyni lukemattomista vanhoista levyistä, joiden esittäjistä harva on koskaan kuullutkaan.
Vaikka väliäkö millään? Ensi kuun alussa minua ei enää ole. Tapan itseni. Mietin jo mikä olisi paras keino: hukuttautua jokeen vai hypätä sillalta junan tai auton eteen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti