Selviydyttyäni elokuvapinosta olen saanut katsotuksi myös tuoreimmat tv-sarjahankintani. 1981-1983 tehtyä Hukkaputkea julkaistiin DVD:llä vuonna 2019. Hankin molemmat tuplalevyt seuraavana vuonna. Ensimmäinen julkaisu sisältää jaksot 1-10, toinen jaksot 11-20.
Vuonna 2005 Hukkaputkea esitettiin telkkarissa uusintana, mutta jaksot oli koostettu uusiksi. Päivänkohtaisimmat sketsit, jotka nykyihmisille jäävät käsittämättömiksi, oli poistettu. Katsoessani jaksoja en päässyt oikein sisälle juttuihin, ne jäivät etäisiksi. Mutta vuonna 2020, kun sain tietää noista DVD-julkaisuista, en tilannut niitä kotiini suinkaan lannistuneella mielellä. Ajattelin, että sarja kyllä puree kunhan maltan keskittyä ja pääsen katsomaan jaksot niiden alkuperäisessä muodossa.
Eikä Hukkaputkelle sitten ollutkaan vaikea lämmetä. Sen verran hyvin olen perehtynyt 1980-luvun alun Suomeen, että poliitikot ja muut julkkikset ovat tuttuja.
Hukkaputki oli myös visuaalisesti oivaltava sarja, vaikka se oivaltavuus perustuikin lähes yksinomaan kuvakollaasikikkailuun liikkuvilla kuvilla: erillinen filminpätkä ujutettiin toiseen pätkään taustalle, osittain sen päälle tai vaikkapa pöydällä nököttävään karttapalloon. Kutsuttiinko tätä tekniikkaa sitten värierotteluksi vai miksi, siitä en ole ihan selvillä.
Sarjaa tehtiin ensin seuraavalla kaartilla: Tuija Ahvonen, Kristiina Halkola, Erkki Saarela, Jukka Sipilä, Kari Sorvali ja Leena Uotila. Sorvalin jäätyä pois hänet korvasi persoonattomampi mutta hyvin peesissä pysynyt Kari Franck. Katsellessani Ahvosen suoritusta minulle tuli sellainen mielikuva, kuin olisin joskus lukenut jostain traagisesta näyttelijäkohtalosta - ehkä juuri Ahvosesta? Googlaaminen varmisti mielikuvani oikeaksi. Luin uudestaan Ahvosen mielenterveysongelmista, avioerosta, hoitojaksosta Lapinlahden sairaalassa ja hänen lokakuussa 1983 tekemästään itsemurhasta. Ahvosen hauraus, harhaileva katse ja repliikeissä sekoileminen tuntuivatkin liian aidoilta ollakseen pelkkää näyttelemistä. Niinpä katsoin Hukkaputkea lopulta jännäten koko ajan, pysyykö Ahvonen kasassa.
Kaikki Hukkaputken jaksot eivät olekaan näillä neljällä levyllä. Sarjaa tehtiin peräti 31 jaksoa, mutta viimeisten 11 jakson DVD-julkaisu antaa vielä odottaa itseään. Tuija Ahvonen on näissä kaikissa 20 jaksossa mukana. Jaksot 16-20 ovat jo enimmäkseen löysää kamaa. 16. jakso onkin yllättäen vain 9,5 minuutin mittainen, eikä siinä tehdä paljon muuta kuin höpötetään sarjan saamasta vastaanotosta ja siitä, kuinka kivaa sitä on ollut tehdä. Neljää seuraavaakin jaksoa katsellessa joutuu vähän odottamaan vanhan vireen palaamista. Ehkä viimeiset 11 jaksoa eivät ole edes sitä tasoa?
Gerry ja Sylvia Andersonin luomista Myrskylinnuista (Thunderbirds, 1965-1966) muistan nähneeni lyhyen pätkän jossain telkkaridokumentissa takavuosina, siinä kaikki. Minulla ei siis ollut kuin pintapuolinen käsitys tästä kulttisarjasta. Kyse on vasta perustetusta kansainvälisestä, huippusalaisesta pelastustiimistä, jolla on hulppea kalusto pelastustehtäviin, jotka muille olisivat mahdottomia. Ex-astronautti ja miljardööri Jeff Tracy, hänen poikansa Scott, Alan, Gordon, John ja Virgil, huippuaivo Dr. Brains sekä Lontoon agentti Lady Penelope ja hänen hovimestarinsa Parker toimivat kaikki tuntemattomina, paljastamatta koskaan julkisesti osallisuuttaan International Rescue -organisaatiossa.
Dr. Brains on selvästi elementissään aivotyöskentelyssä, puhuminen ei ole hänen vahvin lajinsa. Mies esiintyy vähän hermostuneen oloisesti ja änkyttää.
Myrskylintuja kuvattiin Videcolor- ja Supermariobros... ei kun Supermarionation-tekniikoilla. Nuket liikkuvat jähmeästi, mutta ahtautuvat autoihin ja lentoaluksiin, jotka kiitävät pitkin aidonnäköisiä lavasteita yllättävän vakuuttavan näköisesti. Sarja keikkuu hieman korniuden rajalla jäykkine nukkeineen, joita ohjaillaan selvästi näkyvillä langoilla. Pienoismallilavasteet sen sijaan ovat hulppeita ja äärimmäisellä taidolla rakennettuja. Käsikirjoitukset tarjoavat runsaasti aitoa jännitystä: sortumisen partaalla olevia rakennuksia ja siltoja, mahdottoman tuntuisia raskaiden kulkuneuvojen nostamisia ylös kuopista vaijereilla ja hiekkaisessa maaperässä sinnittelevillä samankokoisilla tankeilla. Jaksot ovat peräti 50-minuuttisia, ja minua huimaa kun ajattelen, miten hirmuinen työ niiden tekemisessä on mahtanut olla. Joissakin otoksissa näkyvät oikeiden näyttelijöiden kädet pitelemässä jotain kirjaa tai muuta esinettä. Myös arkistofilmiä käytetään silloin tällöin. Joitakin otoksia kierrätetään jaksosta toiseen.
Minulla oli ensin se mielikuva, että Myrskylinnut olisi ollut avaruussarja, mutta ehkä sekoitin sen aiempaan Gerry ja Sylvia Andersonin tuottamaan nukke-/pienoismallisarjaan Fireball XL5 (1962-1963). Myös 1966-1967 tehty Captain Scarlet and the Mysterons on tulevaisuuteen sijoittuva scifi-sarja nukeilla. Fireball sijoittuu vuoteen 2062, vedenalaisessa maailmassa tapahtuva Stingray vuoteen 2064, Myrskylinnut vuoteen 2065 ja Captain Scarlet vuoteen 2068. Andersoneilla oli selvästi päähänpinttymänä, että sarjat on sijoitettava nimenomaan sadan vuoden päähän tulevaisuuteen.
1964-1968 tuotettu The Man From U.N.C.L.E. (esitetty suomeksi nimellä Napoleon Solo) oli jenkkisarja, vaikka pääosissa seikkailevan parivaljakon toinen osapuoli, David McCallum, samoin kuin monet vierailleet tähdet, olivat brittejä ja sarjan tapahtumat sijoittuvat usein Englantiin. 105 50-minuuttista jaksoa tarkoitti melkoisen uuvuttavaa katsomisurakkaa. Koska minulla on monta rautaa tulessa ja kovasti kiirettä vapaa-aikanani, tein muita asioita samalla kun tietokoneeni pyöritti DVD-levyjä ja katsoin sarjaa välillä vain toisella silmällä. Mutta silloin kun keskityin, nautin jonkin aikaa täysillä pääparivaljakon keskinäisestä sanailusta, nokkelanhauskasta dialogista, huumorista, toiminnasta ja jännityksestä. Suomensin repliikkejä mielessäni sitä mukaa kun niitä lauottiin, ikään kuin minulle olisi annettu tekstitysnakki. Se on minun kohdallani merkki siitä, että viihdyn.
Tuntui siltä, että lähes joka jaksossa oli mukana joku tuttu naama. Pelkästään kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella William Marshall (Blacula), Roger C. Carmel (Harry Mudd kahdessa Star Trek -jaksossa), Robert Culp, James Doohan, Carroll O'Connor, James Frawley (ohjasi useimmat parhaista The Monkees -jaksoista), Senta Berger, Harold Gould, William Shatner ja Leonard Nimoy (samassa jaksossa kaksi vuotta ennen Star Trekiä!), 13-vuotias Kurt Russell, Tura Satana, Ricardo Montalban, Madge Blake, Reggie Nalder, Luciana Paluzzi, Lloyd Bochner, Elsa Lanchester, Gavin MacLeod (Lemmenlaivan kapteeni Stubing), Richard Kiel, Barbara Feldon (Get Smart -sarjan agentti 99), Jacques Aubuchon ja Arlene Martel (The Monkees -sarjan parissa jaksossa mukana), Cesar Romero, Eddie Albert, George Sanders, Martin Balsam, Barbara Shelley, Vincent Price, Vic Tayback, Angela Lansbury, Victor Buono, Vera Miles, Martin Landau, sekä minulle vain niminä tutut Malachi Throne (Batman-sarjan False Face, rooli jossa hänellä oli naamio kasvojensa peittona), Sharon Tate, Rip Torn ja Adam Roarke. Roarke näytteli joissakin 60-luvun lopun ja 70-luvun alun hippi- ja prätkäleffoissa ja muissa toimintapätkissä, mutta hän on liian epäkarismaattisen oloinen, jotta naama olisi jäänyt mieleeni.
Kolmas tuotantokausi muutti asennettani. Tuosta kaudesta on sanottu IMDB:ssä paljon pahaa, ja totisesti, kolmannen kauden jaksot olivat välillä kuin 60-luvun Batmania tai Get Smartia huonoimmillaan ja mauttomimmillaan. Sivunäyttelijät vetivät monesti roolinsa ihan pelleilyhengessä, ja kaikki haisi parodialta. Yritin nauttia noista heikoistakin jaksoista ihan camp-mielessä, mutta kyllä Las Vegasiin pudotettavat hajupommit, lumimiehet, gorillan kanssa tanssimiset, tylsät jouluepisodit sekä Cher ja Sunny Bozo vaan osasivatkin nujertaa. Seasta löytyi onneksi aika hyviäkin jaksoja, vaikka dialogissa ei enää yllettykään ykköskautta vastaavaan näppäryyteen.
Neljäs, tyngäksi jäänyt tuotantokausi (16 jaksoa 30:n sijasta) teki täyskäännöksen. Boris Ingsterin tilalle tuli sarjan tuottajaksi Anthony Spinner, joka poisti liian huumorin, lisäsi väkivaltaa ja jännitystä, uudisti hiukan tunnuskappaletta ja paransi pääparin Solo - Kuriyakin keskinäistä kemiaa - aiemmin tuntui siltä, että he vastahakoisesti koettivat tulla toimeen keskenään, mutta neljäs tuotantokausi poisti heidän väliset jännitteet. Nämä viimeiset jaksot tarjoavat suoraviivaista toimintaa ja paljon uskottavampia juonia kuin kolmas kausi. Erittäin tervetullut parannusoperaatio - sääli, että neloskausi jäi puoleenväliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti