Kirjoitin vuosina 2010-2019 kaksi pitkää omaelämäkertateosta, joita olen jaellut netissä PDF-tiedostoina kaiken aikaa. Kyselen edelleen aina välillä asioita sukulaisiltani, eli äidiltä ja enoilta, ja saan joskus muutenkin kuulla asioita. Tietoaukkoja on paikattu.
Äidinisäni Uljas Partio syntyi Lemillä 1919, ja muutti nuorena miehenä ensin Lappeenrantaan, jossa hänelle ja Anja-vaimolleen syntyi tytär - eli minun äitini - marraskuussa 1947. Kuukautta myöhemmin perhe muutti Kotkaan, jossa äidilleni syntyi vielä kaksi pikkuveljeä: Timo vuonna 1956 ja Matti vuonna 1957. Ikäerosta johtuen äitini ei ollut veljilleen kovin läheinen. Anja taas ei tainnut oikein välittää tyttärestään, vaan suosi enemmän poikiaan. Miksi näin, sitä ei ainakaan Timo tiedä.
Anja kuoli jo vuonna 1970. Timo on kertonut, että tämän jälkeen vaarilla oli vielä lyhyt, epäonnistunut avioliitto jonkun naisen kanssa, jota Timo on kutsunut todelliseksi paskiaiseksi. Äitinikin sai ilmeisesti tuta sen naisen inhottavan luonteen, ennen kuin muutti 1971 Helsinkiin opiskelemaan. Päästyään eroon toisesta vaimostaan ei isoisäni enää mennyt uusiin naimisiin.
Vaari kuunteli vain klassista musiikkia ja virsiä ja kävi kirkkokonserteissa. Hän oli kirkkovaltuustossa rivijäsenenä, hänelle ehdotettiin seurakuntaneuvoksen virkaa ja hän otti sen vastaan. Tämä virka varmaan toi hänelle sen hyvän eläkkeen, josta hän nautti.
Äitiini ei innostus klassiseen musiikkiin onneksi paljon tarttunut. Paitsi silloin kun olin pikkupoika ja vanhempani olivat vielä yhdessä, äidillä oli tapana soittaa kerran joka kevät Vivaldin Neljä vuodenaikaa c-kasetilta. Se oli jonkinlainen perinne hänellä.
Yhdessä mielessä on hyvä juttu, että vaari kuoli vuonna 2000. Hän toivoi aina minusta jotain lakimiestä tai muuta hienoa. Maanmittausopintoni hän hyväksyi, mutta hänen ei tarvinnut koskaan tietää, etten pärjännyt sillä alalla. Hän ei olisi hyväksynyt sitä, että minusta tulikin vuonna 2001 siivooja. Se olisi murtanut hänen sydämensä.
Matin ja Timon syntymäkoti on Kotkassa Koulukadulla. Myöhemmin muutettiin Kirkkokadulle. Matti on aikuisena asunut ainakin Tampereen Hervannassa, Turussa ja Kotkan Mussalossa, nykyisin hänen kotinsa on Kotkan Keskuskadulla Sibeliuksenpuiston vieressä. Matilla on kakkosasunto jossain Itä-Pasilassa, en tiedä tarkkaa paikkaa. Ehkä Matti kertoi osoitteen, mutten muista sitä. Matti kertoi tämän minulle kerran kun olimme lähdössä yhdessä kirjamessuille. Espoolaistunut Timo taas asui kai ensin Otaniemessä, sitten Kivenlahdella, Laurinlahdella ja nyttemmin Matinkylässä.
Oma syntymäkotini oli Kauniaisten Kavallintien ja Bredantien kulmassa. Olen yleensä nähnyt ja kuullut kodistani käytettävän Bredantie-osoitetta, mutta jotenkin olen aina ollut enemmän mieltynyt Kavallintiehen. Kaksiomme oli paikoin ahdas, mutta kyllä siellä viihtyi. Olohuoneessa oli telkkarin alla pino Finnairin Blue Wings -lehtiä ja Brigitte-nimisiä saksalaisia naistenlehtiä. Kirjahyllyssä oli Eeva Joenpeltoa ja Laila Hietamiestä, olohuoneessa oli valkoinen keinutuoli jonka päällä nökötti vuoden 1980 Moskovan olympialaisten maskotti, Misha-karhu. Isä tilaili Kamera & Bild -nimistä ruotsalaista valokuvauslehteä. Keittiössä oli kerättynä Mestarikustannus Oy:n julkaisemia, kansioihin kerättäviä ruokareseptikortteja, keittiön seinällä roikkui Arabian vuosilautasia. Äiti rakasti sanaristikoiden täyttämistä. Ei siis mikään hirveän erityinen kulttuurikoti, mutta se ympäristö tuntui kuitenkin rohkaisevan lukemiseen. Sama sivistyneisyyden taso jatkui isäpuolen luona. Äidillä oli paljon yhteyksiä Saksaan ja hän osasi kieltä nuorempana kohtuullisen hyvin. Nykyisin taito on pahasti rapistunut, kun hän ei ole sitä vuosikymmeniin tarvinnut.
Isä kävi koulua Helsingin ruotsinkielisessä lyseossa (Svenska lyceum i Helsingfors), joka silloin sijaitsi Liisankadulla. Isällä eivät koulutodistukset todellakaan olleet parhaat mahdolliset. Hän oli äidin mukaan nuorena hirveän vastahakoinen lukemaan kirjoja, koska hänen näkökykynsä oli niin huono. Isällä oli melkein pullonpohjalasit. Ammattiopiskelujen myötä piti kuitenkin keskittyä lukemiseen, ja isäni korjasi vähän asennettaan.
Seinäjoella asuvaa Ossi Korpelaa väitin omaelämäkerrassani äitini veljeksi. Ei pidä paikkaansa. Kysyin Timolta kerran Ossista, ja hän oikaisi, että Ossi on äidinäitini Anja Partion (o.s. Korpela) pikkuveli. Anja oli syntynyt 1923, mutta Ossi vasta 1945. Ossi on siis äitini äidin veli, mutta on vain kaksi vuotta äitiäni vanhempi. Niin voi perheissä tapahtua. Ossi on tehnyt uraa autokorjaamoalalla, hän omistaa useita autokorjaamoja Seinäjoen alueella, ja hänen poikansa ja joku poikapuoli tai muu perheen / suvun jäsen toimivat niissä johtotehtävissä.
Olen kovasti halunnut tavata Korpelat vielä kerran, niin kauan kun he ovat vielä elossa. Näin heidät viimeksi 1997 Englannin prinsessa Dianan hautajaisten aikaan. Ossin vaimo Anna-Liisa on kuulemma saanut jo sydämentahdistimen. Tapaaminen ei vain ole järjestynyt. Ilmeisesti enoni ovat pitäneet Korpeloihin paremmin yhteyttä kuin äitini ja isäpuoleni. Ossin päällimmäinen muisto minusta tuntuu olevan, kun minä yhtenä talvena pikkupoikana heidän luonaan laskettelin pyllymäkeä talon katolta alas korkeaan lumikinokseen.
Viisi vuotta sitten sain tietooni Ossin ja Anna-Liisan kotiosoitteen, ja rupesin lähettämään heille joulukortteja. Pari vuotta myöhemmin sain kuulla äidiltä ja isäpuolelta, että Ossi on kysellyt minun osoitteeni perään. Sain tietää Ossin puhelinnumeron (ja sähköpostiosoitteen, joka osoittautui toimimattomaksi), joten lähetin tekstarissa yhteystietoni. Nyt olen saanut Korpeloiltakin joulukortteja.
Entä miten äitini ja isäpuoleni tutustuivat toisiinsa? Äitini suvun, Partioiden, juhlissa elokuussa 2024 isäpuoli kertoi tarinan. En ehkä muista kaikkia yksityiskohtia oikein, joten heitän vähän hataralta pohjalta. Isäpuoli oli Det Norske Veritaksessa laivanrakennusinsinöörinä, äiti taas sihteerinä Kontramilla, jonka toimisto sijaitsi kai ensin Munkkivuorella ja myöhemmin tuli muutto Kannelmäelle? Näin olen ymmärtänyt. Kannelmäen tilat muistan oikein hyvin, kävin niissä muutamankin kerran 80-luvulla. Äitini on maininnut kirjallisesti, että hänen työpaikkansa oli 1980 Munkkivuorella, ja Kontram tuli esiin myös niissä sukujuhlissa, kun isäpuoleni kertoi tarinan siitä, miten hän tapasi äitini tuona vuonna. Viking Line (tai jokin muu risteilyalusfirma) halusi uusia sähköjärjestelmänsä, ja tässä projektissa sekä Kontram että DNV olivat mukana. Jossain vaiheessa järjestettiin koko porukalle yhteinen saunailta, ja tässä yhteydessä äitini ja Frej kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran.
Isäpuoleni kertoi sukujuhlissa myös, että hän valmistui ammattiopiskeluistaan 1973, minkä jälkeen hän asui viisi vuotta Kotkassa! Tulin siinä hiljaa itsekseni ajatelleeksi, että hänen nuorempi tyttärensä Jonnahan syntyi 1975, eli onko Jonnakin syntynyt Kotkassa? Tämä oli minulle aikamoinen paukku, en aavistanut moisia juttuja. Elämässä voi riittää yhteensattumia.
Jouluaattona 2024 kysyin äidiltäni, tietääkö hän, missä päin Helsinkiä isäni syntyi / kasvoi. Papereissa, jotka minulla on kotona, mainitaan isäni syntymäpaikkana Helsinki, mutta koska isäni ei koskaan kertonut elämästään mitään, olen jäänyt miettimään, missä hän tarkalleen lapsuutensa vietti. Äiti tiesi kertoa, että hänen vanhemmillaan oli omakotitalo Espoon Olarissa, jossain Friisilän-Kuitinmäen tienoilla. He joutuivat kuitenkin luopumaan kodista, kun sinne haluttiin rakentaa teitä. Isänisä Albin kuoli jo 1953, kun isäni oli 14-vuotias. Isän äiti Helga ei välittänyt Göran-pojastaan, koska hänen toinen poikansa Börje oli jo valmistunut hyvin arvosanoin ammattiinsa ja oli saanut työpaikan, kun taas isälläni oli asiat heikommin. Niinpä Börje oli paljon enemmän äitinsä lempilapsi. Albinin kuoltua Helga oli mennyt naimisiin jonkun Järvisen kanssa, ja tämä uusi mies ei sietänyt isääni lainkaan silmissään.
Isä meni 1963 kihloihin Kirstin kanssa, ja naimisiin pian myöhemmin. Kirsti aloitti suhteen isäni parhaan lapsuudenystävän Bjarnen kanssa, suhteesta syntyi poika Jörn-Peter. Kirsti oli töissä mainostoimistossa, ja siellä olisi syntynyt melkoinen äläkkä moisesta perheskandaalista, jos asia olisi tullut ilmi. Äitini kertoman mukaan isäni ei voinut muuttaa pois Kirstin luota, koska Helga-äiti ja hänen uusi miehensä eivät halunneet häntä luokseen eikä isälläni vielä opiskelevana ollut rahaa omaan asuntoon. Isä joutui vastahakoisesti tunnustamaan Jörn-Peterin omaksi pojakseen, jotta suku säästyisi häpeältä, ja kolmistaan he muuttivat Malmiin Kirstin vanhempien luo ullakkokamariin. Helga tosin kuoli jo 1964 ja Kirstin ja Bjarnen suhde alkoi vasta 1966, joten äiti voi muistaa jotain väärinkin.
Albinista en tiedä juuri mitään. Kai hän jonkinlainen insinööri oli, kun sen Durran-pienoisveneen pystyi niin taidokkaasti rakentamaan vuonna 1948. Minulla on olohuoneessani taulu, jossa on Albinista joulukuussa 1918, pian kansalaissodan jälkeen otettu kuva. Albin poseeraa siinä 20-vuotiaana valkoisten käyttämä univormu yllään. Hän siis taisteli kansalaissodassa valkoisten puolella.
Frejllä riitti stressiä työstään, omista tyttäristään ja minusta. Isäpuoleni on ollut vapaa-aikanaan ns. luokkaisä, eli hän on autellut muutamassa koulussa oppilaita, joilla on ollut vaikeuksia, ja hän on puhunut opettajien kanssa. Voin uskoa, että se on ollut kova paikka, kun hän on ollut tietoinen siitä, että hänen Jonna-tytärtään kiusattiin koulussa silmälasien taukoamattomasta käytöstä sekä isänsä kouluavustajan puuhasta... eikä hän ole voinut asialle mitään.
Jonna on asunut monta vuotta Varsinais-Suomessa, eikä hän ole halunnut poistua niistä maisemista edes jouluisin tervehtiäkseen isäänsä. Hän on selkeästi halunnut karistaa Kauniaisiin liittyvät ikävät muistot koulusta, isänsä ryyppyilloista - ehkä minustakin - kokonaan pois.
Olen miettinyt, tietääkö isäpuoleni joitain ikäviä asioita minun yläasteen ja lukion aikaisista luokkatovereistani, mutta ehkä häntä sitoo vaitiolovelvollisuus. Tittiin lukiossa iskeneestä mielisairaudesta haluaisin esimerkiksi kuulla. Titti ei enää siinä vaiheessa katsonut koskaan ketään silmiin. Muistan, kun minua kerran pyydettiin kertomaan hänelle jokin asia. Titti ei katsonut kertaakaan minuun, kun puhuin hänelle, vaan minusta katsoen jonnekin takavasemmalle.
Taalintehtaalta - samasta paikasta, jossa minä myöhemmin suoritin siviilipalvelusta - saatu Nikke-kissa toi piristystä taloon viimeisenä lukiovuotenani. Nikke ei osannut naukua kunnolla. Hän äänteli vain "äää"... "äää"... "äää". Oliko hänet vieroitettu emostaan niin aikaisin, ettei emo ollut ehtinyt opettaa hänelle kunnon kissan naukumista?
Ala-asteen parhaan kaverini Kallen löysin vähän aikaa sitten googlaamalla. Muistin löytäneeni joskus monta vuotta sitten netistä maininnan, että hän olisi ollut arkkitehtiopiskelijana, mutten uskaltanut lopulta enää täysin luottaa havaintooni ja muistiini. Isäpuoli tietää, että hänen molemmat vanhempansa olivat lakimiehiä, ja hän on arvellut, että poikansa varmasti on seurannut samaa urapolkua. No, löysin Googlen avulla netistä sivun, joka kertoi, että Kalle asuu Ruotsissa, toimii arkkitehtuurialalla ja on jonkinlainen pomo. Mukana oli kuva, jossa näkyivät vanhentuneet, mutta tutunoloiset kasvot.
Minulla ei ole oikeastaan mitään muistikuvia siitä, millainen Suomi oli 80-luvulla. Kiertelinhän minä maata isäni kanssa varsinkin Citroën-klubin kokoontumisissa, mutta ei niistä mitään kunnollisia muistoja sen ajan Suomesta jäänyt. Ainoa asia, jonka muistan, on se, että lapsuudessani 80-luvun alussa autojen pakokaasut haisivat. Enää ne eivät niin paljon haise. Isäni kertoi myös, että vielä siihen aikaan autojen rekisterikilpien ensimmäinen kirjain kertoi, missä kaupungissa auto oli rekisteröity. Meidän DS 21 Injection Electronic -Citikallamme oli HAK-alkuinen rekkari, ja H kertoi, että auto oli rekisteröity Tampereella. Sittemmin, kun autojen määrä kasvoi, vapaat rekisterinumerot loppuivat kesken. Silloin otettiin kaikki kirjaimet käyttöön, ja niitä käytettiin sattumanvaraisemmin.
Olen miettinyt omaa englanninkielen taitoani. Koulussa olin ihan hyvä englannissa, en erinomainen. Virheitä tuli kyllä. Kirjoitin nettiin sujuvaa englantia ensimmäisen kerran 2003 Lemon 64 -sivustolle, joka on pyhitetty Commodore 64 -tietokoneelle ja sen peleille, ja jatkoin kirjoittamalla vähän Amazoniin ja Internet Movie Databaseen, virheettömästi rikkaalla kielenkäytöllä.
Siinä välissä oli tapahtunut jotain.
Opiskelin Porvoossa kieliä 1993-1994. Opettajamme oli USA:sta Suomeen muuttanut Susan Haraldson. Olen väittänyt, etten oppinut yleisesti ottaen Porvoossa paljoakaan, mutta eihän tuo pidäkään paikkaansa. Kyllä minun englantini siellä hioutui huippuunsa. Susan oli uskomattoman hyvä opettaja. Hän järjesti meille paljon käytännön harjoituksia, puhuimme tunneilla pelkkää englantia ja hän oli erittäin iloinen, innostava ja tehokas opettaja. Lämmin kiitos hänelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti