16.4.2022 - 30.4.2022 - Sanomalehti- ja viikkolehtisarjakuvien muistelua, osa 1

16.4.2022

30.4.2022

Muisteluitani sanomalehtisarjakuvista, joita luin 80- ja 90-luvuilla.

Perhepäivähoitajani Hindrénit lukivat päivittäin Hufvudstadsbladetia. 80-luvulla lehti suosi tanskalaista sarjakuvaa:

Ferd’nand (Henning Dahl Mikkelsen)

Poeten og Lillemor (Jørgen Mogensen & Mogens Dalgaard)

Rasmus Nalle (Vilhelm Hansen)

Gnidén eli Fedthas (Kaj Engholm)

Kanon-mormor eli Momsemor (Werner Wejp Olsen)

Kanon-mormor poistettiin jossain vaiheessa Husiksesta, mutta lukijat nostivat siitä niin kovan äläkän, että sarja palautettiin lehteen. Jossain lehdessä on julkaistu sarjaa suomeksikin. Muunmaalaisista sarjakuvista Lassi ja Leevi oli mukana ennen kuin sitä alettiin julkaista suomeksi. Sarja taisi aloittaa Husiksessa 1988. Hufvudstadsbladetista sain ensikosketukseni Lassiin ja Leeviin, ja aloin nopeasti fanittaa sarjaa innolla. Amerikkalaissarjojen valikoimaa täydensivät myöhemmin Berke Breathedin Bloom County, Bud "Bo" Gracen Hannes (Ernie) ja Russ Manningin Tarzan. Kiva on ollut löytää kaksi Bloom County -kokoelmaa, joissa on samoja strippejä joita Hufvudstadsbladetissa julkaistiin. Hbl julkaisi sarjaa jostain keskivaiheilta loppuun asti, muistan vieläkin viimeiset stripit joissa pidetään juhlat, kaikki jättävät jäähyväiset Opus-pingviinille, joka jäi sitten yksin apean näköisenä suremaan tuttujen poislähtöä. Bloom County toi myös jotain myönteistä palautetta lehdelle. Jostain muistan lukeneeni, että Petri Hiltunen olisi sarjan fani. 60- ja 70-lukujen vaihteen Tarzan-strippejä luin Hbl:stä, mutta ei niistä jäänyt mieleen muuta kuin komea taide. Tarzan-elokuvia on kiva katsella, mutta sarjakuvat eivät ole merkinneet minulle mitään.

Husiksessa oli Modesty Blaiseakin. Ei sekään sarjakuva minuun iske, mutta Joseph Loseyn 60-luvulla tekemä elokuva on hauska. Hbl:ssä julkaistut stripit kärsivät sitäpaitsi viivakadosta, mikä oli ihan yleinen ongelma suomalaisissa sanomalehdissä jotka Modesty Blaisea julkaisivat. Paitsi sitten, kun vuorossa oli tarina, jonka alussa nuori hasisriippuvainen hippipariskunta tunkeutui johonkin hienoon aidalla suljettuun valtavaan kartanoalueeseen ja järkyttyi nähdessään hevosella ratsastavan keskiaikaisen ritarin, joka tappoi raa'asti peitsellä jonkun paenneen miehen. Nainen huusi kauhusta, mies vaiensi hänet ja sanoi ettei kukaan saa kuulla heitä. Kiinnostuin kohtalaisesti tarinasta ja jäin seuraamaan, mitä myöhemmin tapahtuu. Myöhemmin Willie Garvin lähti tutkimaan outoa kartanoaluetta, jossa tunnuttiin elävän kuin keskiajalla. Tätä tarinaa sai Hbl:stä lukea ilman häiritsevää viivakatoa, mikä oli osasyynä siihen miksi kiinnostuin. Stripit olivat hyvässä kunnossa ja Romeron taide pääsi oikeuksiinsa. Lopulta mielenkintoni tarinaa kohtaan kuitenkin sammui.

Myös Bill Amendin Foxtrot oli Hbl:ssa. En kuitenkaan pitänyt karrikoidusta piirrostyylistä ja hahmojen ulospäin työntyneestä suunseudusta. Julkaistiinkohan Cathy Guisewiten Cathya myös, muistan lukeneeni sarjaa sekä suomeksi että ruotsiksi? Guisewite ei osannut piirtää. Ihmisten kuvaaminen onnistui vain edestäpäin, ja kauhistunut ilme näytti enemmän riemastuneelta.

    Sitten oli vielä ruotsalaisparivaljakon Måns Gahrton – Johan Unenge tekemä Berts dagbok eli Bertin päiväkirja, mutta se sarja oli minulle paha pettymys. Harvoin se onnistui edes hymähdyttämään. Ainut lievästi huvittanut vitsi oli, kun Bertin uskovainen täti kysyi Bertiltä, uskooko tämä Jumalaan. Bert vastasi, ettei ole oikein varma - koska pienempänä hän koki pahan pettymyksen kun sai tietää ettei yksi tietty henkilö johon hän uskoi olekaan olemassa. Kyseinen henkilö oli Joulupukki. Bertin päiväkirjassa huumoria revittiin Lassi ja Leevi -tyyliin pojan mielikuvituksessa tapahtuvasta asioiden liioittelusta, kuin myös arkipäiväisten sattumien ihan yleisestä överiksi vetämisestä, mutta jotenkin eivät Gahrton ja Unenge saaneet aikaan yhtä hyvää hupia kuin Watterson omassa sarjassaan. Gahrtonin ja Unengen nuortenkirjoja oli yhteen aikaan meillä joka paikassa, mutta ovat tainneet hävitä lopullisesti historiaan. Alkoiko olla liian liukuhihnatuotantoa? Ainakin Unengen piirräntä rupesi olemaan niin kiireessä tehdyn tuntuista, rutinoitua ja itseään toistavaa, että aloin tuntea torjuvaa reaktiota.

Hufvudstadsbladet esitteli minulle myös David Gilbertin Buckles-sarjiksen, joka sittemmin ilmaantui Iltalehteen nimellä Pojun remmissä. Hbl:ssä nimi oli Kaxen. Minua häiritsivät piirrostyylin voimakkaat Bill Watterson -vaikutteet. Kesti aikansa, ennen kuin pikkuhiljaa pääsin niistä yli ja rupesin aidosti pitämään sarjasta.