Peräti 14 hommaa joko kesken jätettyinä, tekeillä, suunnitteilla tai tuloillaan, tai jotka pitäisi jossain vaiheessa hoitaa. Suurta osaa niistä aion tehdä samanaikaisesti, jakaa vapaa-aikani tarkasti niiden kesken.
Eikä siinä vielä kaikki, sillä kerran kuussa haeskelen netistä elokuvia katsottaviksi. Jäljellä on 57 toive-elokuvaa, 40 vuosina 1931-1969 tehtyä suomalaista elokuvaa ja 30 vuosina 1970-1980 tehtyä suomalaista elokuvaa. Yhteensä 127 leffaa - tai oikeastaan 120, sillä seitsemän suomalaista elokuvaa on kahdella listalla. Joka kuukausi on löytynyt jotain, ja varsinkin ulkomaisten toive-elokuvien lista on lyhentynyt.
Juu, viime vuonna käänsin katseeni myös 70-luvun Suomi-leffojen suuntaan. Katsoin Elonetistä ja YLE Areenasta mitä löytyi. 70-luvun suomalaiset leffat ovat tarjonneet järjestään joko vaisun tai liian masentavan katsomiskokemuksen, jälkimmäisestä esimerkkeinä Anssi Mänttärin Pyhä perhe, Jaakko Pakkasvirran Jouluksi kotiin ja Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Tuollaiset naru-kaulaan-kuula-kalloon -työläiskuvaukset ovat liikaa. Ainoat täysipainoiset, nautittavat elokuvakokemukset ovat tarjonneet Edvin Laineen Viimeinen savotta ja Jörn Donnerin Miestä ei voi raiskata. Vuoden 1980 filmatisointi Maiju Lassilan eli Algot Untolan komediasta Tulitikkuja lainaamassa on kiinnostava kuriositeetti. Kelpasi katseltavaksi sellaisena, vaikka aika oli ajanut pahasti tarinan ohi ja kaikessa oli pölyn maku.
Vuoden 1980 elokuvista kiinnostaisivat erityisesti Aurinkotuuli ja Tulipää. Ei minua jonkun Algot Untolan ja Olga Esempion rakkaustarina kiinnosta pätkääkään, mutta Tulipää olisi mielenkiintoista nähdä ihan suomalaisittain muhkeana eepoksena. Ei tosin ehkä sovi odottaa liikoja. Suomen Kuvalehden numerossa 21/1981 julkaistiin Fennada-Filmin toimitusjohtajan Ilmo Mäkelän kirjoitus, jossa hän kritisoi ohjaajien Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon leväperäistä rahankäyttöä. "Elokuvaa on tehty mistään piittaamatta, porsastellen". Tulipää maksoi liki kuusi miljoonaa markkaa, mutta Mäkelän mukaan se olisi voitu toteuttaa 3,8 miljoonalla markalla. Vertailukohtana Mäkelä käytti 1978 valmistunutta Eino Leino -elokuvaa Runoilija ja muusa, jonka budjetti oli 2,8 miljoonaa, ja siitä neljännesmiljoona tuhlattiin kohtauksiin, jotka eivät mahtuneet lopulliseen elokuvaan. Tulipäästä Mäkelä kirjoitti: "Nyt jo tiedetään, että koko kuvausajan elokuva paisui kuin pullataikina ja tekijät menettivät kosketuksen kuvatun materiaalin kokonaiskestoon ja leikkaushuoneen lattialle kuvattiin tiettävästi kokonainen miljoona markkaa! Innostuksen vallassa työskenteleville taiteilijoille se on jossain määrin anteeksiannettavaa, mutta tuotannonjohdon on pidettävä päänsä kylmänä ja estettävä harakoille kuvaaminen". Kritisoitavaa löytyi siitäkin, että kuvauspaikkoja haettiin turhan kaukaa Helsingin ulkopuolelta, teetettiin kuvausryhmällä kohtuuttomasti ylitöitä, rakennettiin kalliita lavasteita kuten tervahautoja muutaman sekunnin ottoa varten, ja käytiin vielä Leningradissa asti kuvaamassa, vaikka kohtauksen olisi hyvin voinut toteuttaa Helsingissä. Kaikki tämä kasvatti tuotantokustannuksia roimasti.
Tulipään näkeminen siis kiinnostaisi minua, jos vain Honkasalo ja Lehto valitsivat aiheeseen paremman lähestymistavan kuin Kainuu 39 -semidokumentissa, jossa rikottiin neljättä seinää urakalla ja vieläpä lapsellisella tavalla, niin että lopputulos toi mieleen koulunäytelmän. Vai pitäisikö se ottaa uudelleenarviointiin, jos se paranisi toisella katsomiskerralla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti