Tietokoneanimoituja elokuvia oli kiva käydä katsomassa elokuvateattereissa vähän nuorempana. Kaksi ensimmäistä Toy Storya, kaksi ensimmäistä Ice Agea, ensimmäinen Shrek, WALL-E, Ihmeperhe, Nemoa etsimässä, Happy Feet, Ratatouille... Rottatouillesta luin etukäteen sanomalehtiartikkelin, jossa panin merkille erityisesti anekdootin sen kohtauksen animoimisesta, jossa poika Linguini on kokin asussa ja likomärkänä. Animaattorit pukivat jonkun avustajan kokin asuun ja kastelivat hänet läpimäräksi, ja käyttivät häntä referenssinä saadakseen kohtauksen näyttämään aidolta. Kun katsoin elokuvaa, katsoin tuota kyseistä kohtaa silmä tarkkana ja totesin itsekseni, että märkä kokin asu näytti uskottavalta.
Robotit oli oikein mainio jonnekin puoleenväliin asti, tai ehkä vähän pidemmälle, mutta sitten se lässähti pahasti. Jotenkin muistelisin, että tiesin tämän ennalta, mutta päätin käydä katsomassa leffan silti? Yli aidan -leffaa en katsonut teatterissa, mutta ostin DVD:n sitten myöhemmin. Taitaa olla heikoin noista, en muista katselukokemuksen olleen kovin hääppöinen. Sehän perustuu yhteen strippisarjakuvaan jota on tullut suomeksi albumeinakin, mutta siihen en ole perehtynyt.
Koetan uurastaa läpi taas yhden Disney-satsin. Lumikki ja seitsemän kääpiötä herättää hyvin sekalaisia fiiliksiä. 30-luvun piirros- ja animaatiotyyli on niin kamalan vanhentuneen näköistä, mutta taustoja jäin koko ajan ihastelemaan. Innostus näkyy noissa taustoissa. Animoinnissa pistää silmään jonkinasteinen viimeinen taitojen viilaaminen ja kokemuksen kerääminen. Että näin pitkälle ollaan päästy, tulevaisuudessa kyetään vielä puleeratumpaan ja rutinoituneempaan jälkeen. Lumikkia näytelleen Adriana Caselottin kimeästi piipittävä ääni koetteli hermojani. Caselotti oli alkava oopperalaulajatar, 18-vuotias kun hänet valittiin Lumikin ääneksi ja 21 kun elokuva tuli levitykseen. Olisin mieluummin kuunnellut jotakuta vähän matalampaa mutta silti herttaista, pehmeää ääntä. Disney piti Caselottia liian visusti lasivitriinissä, eikä tämä saanut juuri näytellä muissa tuotannoissa varsinkaan Disneyn ulkopuolella.
Tarina on niin tuttu, etten viitsi sitä kommentoida. Kääpiöiden ja Lumikin soitto-, laulu- ja tanssikohtaus on minulle tutuin, kun se on kuulunut Samu Sirkan joulutervehdykseen. Kääpiöiden hämmästystä ilmaiseva tokaisu "Jiminy crickets!" kiinnitti erityisesti huomioni. Näköjään se on vanha, ainakin entisaikaan yleisesti käytetty ilmaus. 1940 Jiminy Cricket opittiin tuntemaan Disneyn Pinokkion heinäsirkkahahmon nimenä.
Fantasiassa on yksi heikko jakso: en pidä virtahepojen ja krokotiilien tanssia mitenkään ihmeellisenä. Se latistaa elokuvan kokonaisvaikutelmaa. Kiinnostavaa on vain havaita, että tämä Allan Shermanin levytys käyttää tuota Ponchiellin Tuntien tanssia melodianaan. Muuten maaginen kokemus, ja kahden tunnin kesto on etenkin muihin Disneyn piirroselokuviin verrattuna melkoinen. Mikki Hiirelle varattu Velhon oppipoika -jakso minulla oli View-Master -kiekkona kun olin pieni.
Italialainen Bruno Bozzetto vastasi tähän omalla parodisella episodituotannollaan Allegro non troppo (1976). Se ei pärjää Fantasialle paljolla muulla kuin musiikillaan. Bozzetton piirrostyyli on rupinen, ideat lipsahtelevat joskus hyvän maun tuolle puolen, ja musiikkisegmenttien väliin on tungettu mustavalkokameralla kuvattua typerää slapstickia jonka keskushahmona on toheloiva kapellimestari. Ravelin Boleroon tehty evoluutiokuvaus, joka alkaa kokispullosta ulos ryömivästä alkulimasta ja päättyy ihmisen rakentamiin betonihirviöihin on paras jakso, muistettavampi ja tietyiltä osin jopa parempi kuin Fantasian vastaava. Heti sen perään tuleva kuvaus surullisesta, kotia etsivästä kissasta (Sibeliuksen Valse Triste on tässä musiikkina) on jossain määrin tyylikäs. Loppuminuuteilla Bozzetton ideat ovat loppuneet kesken ja leffa nilkuttelee muutaman hyvin lyhyen ja simppelin animaatiopätkän voimin maaliinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti