En arvosta paljoakaan sitä, mitä lapsena ja teininä tein. Sitä mitä omistin olen kaivannut ja yrittänyt hankkiakin takaisin - kirjoja eritoten. Siitä mitä itse loin ei ole paljon mitään jäljellä, enkä ole siitä yhtään pahoillani. Jouti mennäkin. Mitä nyt kadonneet sarjakuvat olisi ihan kiva saada takaisin. Niin, ja marmori- / lasikuulat, joilla ala-asteella monet pelasivat koulun pihalla. Minä en juuri kuulilla pelaillut. Kerran koetin, ja se oli täysi floppi. Häpesin suoritustani niin, etten enää sen jälkeen halunnut koettaa. Ei se ollutkaan niin helppoa kuin miltä näytti. Sen sijaan keräsin innokkaasti hukkateille joutuneita kuulia koulun pihan ruohikoista. Minulla oli joskus aikamoinen kokoelma erilaisia kuulia. Tavallisimmat olivat läpikuultavia, ja sisällä oli muutama väriraita. Jotkut olivat ihan tummia, ja ne kiilsivät kuin öljyisinä. Sitten 90-luvun alussa mielenhäiriössä heitin kuulat roskiin, kun halusin lopettaa kaikki ylimääräiset keräilyt ja muut vapaa-ajan puuhat ja keskittyä lujemmin koulunkäyntiin. Minulla on kuulia vielä tallella yhdessä laatikossa - pieni kokoelma - mutta saisipa oikein ison satsin kaikkia erilaisia variaatioita.
Yksi harvoista hyvistä ideoistani oli kerätä yhteen kansioon sanomalehtistrippejä. Päätin jostain tietystä määrästä, ja sitten rupesin kaikista lehdissä vastaan tulleista strippisarjakuvista leikkaamaan strippejä talteen, kunnes olin saanut sen tietyn määrän strippejä kokoon. Liimasin stripit A4-arkeille, jotka rei'itin ja tallensin kansioon. Helsingin Sanomien julkaisemien sarjakuvien lisäksi sekaan päätyi ainakin Alex Grahamin Fred Bassetia (Pitko / Retu / Koiraskoira). Kirjoitin vielä omilla heikoilla tiedoillani jonkinlaiset esittelyt kaikista sarjakuvista. Pitkon kohdalla kiinnitin erityisesti huomiota Grahamin runsaaseen liike- ja vauhtiviivojen käyttöön. Kansio joutui valitettavasti pian jonnekin mustaan aukkoon, josta se ei enää ole löytynyt. Roskiinko päätyi?
Keksin kerätä poliittisia pilapiirroksiakin, kuten Wassermania, jota Hufvudstadsbladet julkaisi säännöllisesti jonkin aikaa, sekä ranskalaista Plantua ja amerikkalaista Oliphantia joita Hesarissa usein nähtiin.
Kvaakissa kerroin helmikuussa 2012 Suomen Yhdyspankin SYPPI-kerhosta, jonka lähin konttori sijaitsi kivenheiton päässä lapsuudenkodistani. Säästölipas oli maapallon näköinen - taisi olla sininen, ja maa-alueet oli väritetty kultavärillä. Olisi kiva löytää ne SYPPI-lehdet uudestaan ja lukea Hannu Kuukkasen Pii-sarjakuvaa (kaiken muun kivan lisäksi). Muistan tuon aikakoneseikkailun ihan kokonaan, se jatkui siten, että professori huomasi puhelinmuistionsa jääneen Alexander Graham Bellin luokse 1800-luvulle, ja Piin piti hakea se takaisin. Jotenkin Bell pystyi puhelimellaan soittamaan tulevaisuuteen ja valitsi tiedetoimittaja Pertti Jotunin numeron. Pii ilmestyi Bellin kotiin samalla hetkellä kun Jotuni oli saatu langan päähän, mutta tietysti Jotuni epäili soittajaa joksikuksi pilailijaksi ("Aleksander kuka? Mitä belleilyä tämä on?"). Bell ryhtyi jahtaamaan puhelinmuistion napannutta Piitä ympäri taloaan, mutta professori palautti Piin nykyaikaan viime hetkellä. Seikkailun viimeisessä ruudussa professori huomaa Bellin puhelinluurin Piin kädessä ja sanoo, että hänen on heti mentävä palauttamaan se.
Minulle ainut toinen tuttu Kuukkasen sarjakuva on Joonaksen päätoimittamassa Sarjis-lehdessä julkaistu rottasarjakuva Rontti.
SYPPI-kerhon jäsenyyteni päättyminen oli vähän kumma juttu. Muistaakseni isä vain yhtäkkiä kieltäytyi maksamasta jäsenmaksua?
Lapsena sain aina Hindrénien luona käydessäni lukea mielin määrin kaikkia perinteisiä, pitkään jatkuneita ruotsalaisia huumorisarjoja, kuten Kronblomia (Lumperi), 91:ania (Mokkeri), Åsa-Nisseä (Härmän Janne) ja satunnaisempia tuttavuuksia kuten Flygsoldat 113 Bom (Lentosotamies Pommi) ja Frisk och Rask - flottans hopp (kaksi merivoimissa palvelevaa toilailivat). Hindrénit tilasivat kaikkia Allerseja ja Året runt -viikkolehtiä joissa joitakin näistä sarjoista julkaistiin, ja jostain löytyi vielä läjät 91:an-lehtiäkin joissa julkaistiin kakkos-, kolmos- etc. sarjoina noita muitakin. Olikohan 91:an-lehtiä lähinnä Britta ja Börje Wibergin luona, eikä niinkään Hindréneillä? Vähän vaikea muistaa. Mika Juseliuksella taas oli omassa huoneessaan ainakin yksi kokoelma Lilla Fridolfia eli Pikku Rikua. Joka tapauksessa, vähän siellä sun täällä sain luettavakseni noita ruotsalaisia huumorisarjakuvia, jotka ovat naurattaneet siellä jo monta sukupolvea.
Myöntää täytyy, että sain ehkä pienen yliannostuksen noita ruotsalaissarjiksia, sillä en ole enää aikuisena pitänyt niitä tarpeeksi särmikkäinä jotta jaksaisin lukea niitä. Sellaista aika harmitonta meininkiä niissä kuitenkin lopulta oli, ja tässä iässä sitä kaipailee vähän anarkistisempaa, yllätyksellisempää kamaa.
91:an-lehdessä näkyi silloin tällöin myös Krister Peterssonin piirtämää Uti vår hage -sarjaa, mutta se oli sen verran harvinainen ilmestys, etten päässyt koskaan kunnolla sisälle sarjan maailmaan. Toisaalta se vähä mitä Uti vår hagea näin ei ollut koskaan kuin miedosti huvittavaa. Kolme vitsiä jäi mieleeni. Aina silti toivoin 91:an-lehtiä selaillessani löytäväni jakson Uti vår hagea, jaksoin tsempata sarjaa ja toivoa että se onnistuisi naurattamaan kunnolla.
Kun sarjakuvafoorumi Kvaakissa sitten pariinkin otteeseen kovasti kehuttiin Uti vår hagea, päätin antaa sille kunnon mahdollisuuden ja ostaa jonkin isomman kokoelman. Nyt niitä koosteita on sitten kolme erikokoista ja eri-ikäistä, ja kyllähän tuo kelpaa. Kaikki jutut eivät ole loistavia, mutta oikein lukukelpoinen satsi kesytettyä Fingerporia vähän maalaismaiseen pikkukaupunkiin siirrettynä tämä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti