8. huhtikuuta 1973 Hesarissa aloitti riehumisensa Harald Hirmuinen, joka talloi Versuksen allensa. Jack Wohl ei osoittautunut miksikään omaperäisten ja nokkelien vitsien suoltajaksi, joten Harald toi HS:n sarjakuvasivuun lisää puhtia. Muutamaksi vuodeksi. Pianhan tämäkin sarja kesyyntyi, ja nykyään Haraldia tekohengitetään väsyneesti sarjan luojan Dik Brownen pojan ja tämän tiimin voimalla. Haraldin nykykunto on osoitus siitä, miten käy kun viikinkisarjaa väsäävät jotkut jenkit, jotka eivät tiedä mitään viikingeistä ja muinais-Skandinaviasta, eikä heitä edes kiinnosta koko aihepiiri.
Tuossa muutamia näytteitä siitä, mitä Haraldilla oli tarjota ihan silloin alkuaikoina. Voi kun olisi jatkunut tuo meno pitempään.
Punasulassa tutustuttiin uuteen hahmoon 11. marraskuuta. Nimihahmon äiti - se valkohiuksinen vanhus - oli heti tuttuun tapaansa liehittelypuuhissa, kohteena postiljooni. Sittemmin Gordon Bess sälytti Punasulan äidin vastuulle myös kaikki viinavitsit, eikä muiden intiaanien juopottelusta enää laskettu leikkiä. Ehkä Bess oli saanut runsaasti kritiikkiä siitä, että vihjaili alituiseen alkoholismista inkkarisarjassaan.
Tarmo Koivisto ei lopettanutkaan pilapiirrosten tekemistä urheiluosastolle. Hän vain teki niitä harvakseltaan 1973 toukokuuhun asti, jolloin piirroksia syntyi taas tiheämmin. Myöskään Bill Hoestin Pulmuset eivät ole haihtuneet minnekään, Hesari tosin tuntuu käyttäneen heitä enää vain silloin tällöin kuutos- / kasisivun sälän lomaan jääneen tyhjän tilan täytteenä eikä vakioesiintyjinä.
Rip Kirbyn - tai pikemminkin Desmondin - perintöseikkailu päättyi helmikuussa 1973, ja sitä seurasi yksi suosikkitarinoistani, Ming the Merciless. Tämä saa minulta kunniamaininnan Ripin kaikkein aikojen haastavimpana, raskaimpana ja vaarallisimpana tehtävänä. Kirby murtautuu varakkaan pariskunnan kassakaappiin, jää kiinni itse teosta, joutuu vankilaan, karkaa vartijoilta, pakenee lentokoneella Kaukoitään, kohtaa Ming-nimisen timanttisalakuljettajan ja pääsee tämän leipiin. Tämä kaikki on sentään vain silmänlumetta, sillä kyse on Yhdysvaltain hallituksen antamasta tehtävästä, jossa on paljastettava salakuljetusrengas. Kirbyn on ensin keksittävä keino, millä timantit saadaan rajan yli, sen jälkeen saatava selville, kuka ryöstää timanttilähetykset Mingin nenän edestä, nitistettävä kyseinen henkilö, ja vielä hoidettava vaarallinen Ming ja hänen kätyrinsä. Kirby on oikeasti hengenvaarassa tässä tarinassa.
Ming the Mercilessin jälkeen seuraavana tarinana Sting of the Scorpion... sanoisiko valitettavasti. Premissi on lupaava: Señor Scorpion elättää itsensä ja apurinsa toimimalla merirosvona, aikana jolloin merirosvoja ei enää ole - tai pitäisi olla. Ripin on saatava hänet kiinni Karibianmerellä ja toimitettua edesvastuuseen, ja tähän tarkoitukseen seikkailijoiden kerhon johtokuntaan kuuluvan Radford Cliven Sirocco-jahtialus sopii hyvin. Tarina on aika surkeasti kirjoitettu. Erityisesti minua riipii kohtaus, jossa Scorpionin naispuolinen apuri Sable on tehnyt toimintakyvyttömäksi Siroccon sähköttäjän ja käy toisen apurin, Bugin, kanssa suunnitelmat läpi. Sekä Sable että Bug ovat tehneet hommia Scorpionin palveluksessa pitkään ja osaavat kuviot ulkoa, joten heillä ei ole mitään syytä käydä läpi tuttuja systeemeitä. Rip ei edes kuule heidän puheitaan vaikka vakoilee lähettyvillä. Ainoat syyt tämän kohtauksen olemassaoloon ovat, että Rip osaisi paremmin varoa uutta sähköttäjää jolla on tutut kasvot, ja jotta lukijan jännitys ja uteliaisuus tarinan tulevista käänteistä pilattaisiin. Tarina etenee hitaasti, eikä pitkä loppunäytös Karibianmeren saarella ole tarpeeksi toiminnallinen estääkseen haukotusta.
On vaikea tehdä pitkäveteistä merirosvoseikkailua, mutta Fred Dickenson onnistui siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti