7.9.2019
Odotukseni sarjakuvafestivaalien suhteen olivat vieläkin matalammalla kuin viime vuonna. En kerää enää sarjakuvia, joten en varmasti ostakaan niitä. Ei myöskään ainuttakaan oikeasti kiinnostavaa vierasta.
Silti lähdin Kattilahalliin puolilta päivin. Jaksoin selata myyntipöytien tarjontaa niin Antikvariaatti Coppolan, SS Libriconin kuin Fennica Comicsinkin puolella. Fennicalla oli yksi vanha Sarjainfo sekä ruotsinkielistä Lauzieria (Gringon på Ilha Grande, Sån't är livet 2), mutta annoin olla. Libriconilla oli tyrkyllä seitsemäs Comanche Pirun sormi, jota ei näe juuri koskaan missään, mutta hintapyyntö oli huimat 150 euroa!
Onnistuin venyttämään sosiaalisten taitojeni rajoja Suuren Kurpitsan pöydällä. Kysyin pöydän takana seisseeltä naiselta, miten hyvin Mänttärin ja Sinisalon Tiskivuoro on tehnyt kauppaansa. Nainen ei ollut kykenevä vastaamaan muuta kuin että kyllä sitä on ainakin selailtu. Kehuin sarjakuvaa sanoen sitä erinomaiseksi pilanteoksi ihmisten ristiriitaisen ajattelun ja tekopyhyyden kustannuksella. Hän totesi, että siinähän on hänelle hyvä myyntipuhe.
Heti perään viereiseen pöytään, jossa sarjakuvaveteraani Reima Mäkinen kauppasi uutta 272-sivuista teostaan marsalkka Mannerheimin päiväkirjojen pohjalta. Reima on puffannut sitä kiitettävästi Kvaakissa. Hän on myös maininnut yhdessä Kvaakin sarjisfestariketjussa, että hänestä olisi kiva tavata minutkin. Rohkaisin mieleni, ostin sen Mantsuria-teoksen, ja Reiman signeeratessa sitä paljastin kuka olen. Meillä oli hyvä juttutuokio, ja saatoin olla vähän ylpeä itsestäni. Tertsikin nähtiin kumpikin vilaukselta, mutta hän oli kiireinen ja tyytyi pikaiseen moikkaukseen.
Ohjelmapuolella tyydyin kolmeen peräkkäiseen haastatteluun. Tiivistämöllä kuuntelin kun kaksi toisilleen tuttua kvaakilaista, Tertsi ja Reima, puhui keskenään jälkimmäisen Mannerheim-sarjakuvasta. Kattilahallissa kuuntelin Planeetta Z -sarjakuvan luonutta animaattori Maria Björklundia, ja sitten takaisin Tiivistämöön, jossa haastateltiin Moby Dick -sarjakuvasovituksen julkaissutta Janne Torisevaa.
Saaliini oli siis vain se Marski-sarjiskirja ja Suuren Kurpitsan pöydän yli minulle ojennettu postikortti, jonka aiheena on Pauli Kallion ja Reetta Niemensivun tuore albumi Lyhenevä kesä - Baskervillen villakoirat.
Sää ei oikein suosinut. Ensin kyllä paistoi aurinko kauniisti, mutta neljältä rupesivat sateet piinaamaan ulkona liikkunutta väkeä. Kävijöitä tuntui olevan kohtalaisesti. Kattilahallissa mahtui hyvin liikkumaan, mutta Tiivistämössä tunnelma oli liiankin... tiivis. Tuntui välillä melkein, ettei eteenpäin pääse.
Yleisfiilis ei innostanut ahkeraan kuvien räpsimiseen. Björklundista näppäsin kuvan, mutta se on ihan liian tumma julkaistavaksi. Harmi, että nuo Kattilahallin haastattelulavan kohdalla ottamani kuvat menevät lähes aina sumeiksi ja tummiksi, vaikka käytän salamaa. Mikähän siinä on?
Graffitimaalaaminen oli, harmittavaa kyllä, kielletty muualla paitsi uudella aidalla ja skeittirampilla. Skeittiramppi oli tällä kertaa yleisilmeeltään sotkuinen, täyteenahdettu. Yksikään isompi graffitityö ei erottunut yleisen kaaoksen keskeltä. Niinpä kuvasin nyt lähinnä vain sitä uudempaa aitaa. Nuo työt pistivät silmään erityisen kauniina.
8.9.2019
Jätän festarit tänään väliin. Mitäpä minä siellä, kun ei ole mitään kuunneltavia haastattelujakaan.
Reima kertoi eilen, että hän oli käynyt katsomassa kotisivujani. Hän mainitsi vain ohimennen, että piti piirrostyylistäni. En joutanut kysellä tarkempia kritiikkejä siitä, mikä sarjakuvissani mättää, mitä voisi parantaa. Toivoisin kyllä, että jos joku lukee sarjakuviani, hän myös vaivautuisi antamaan rakentavaa palautetta, mutta onko liikaa vaadittu?
Reima kertoi myös lukeneensa omaelämäkertaani. Kuulemma tuli aika tirkistelyfiilis niistä rankoista tilityksistäni. Minulle tuli hiukan nolo tunne. On se iso asia, kun räväyttää koko intiimin elämänsä julkisuuteen kaiken kansan luettavaksi. Siinä menee intimiteetti, yksityisyys, kun kaikki paljastetaan. Osa minusta miettii, teinkö edes fiksusti, kun julkaisin omaelämäkerran. Sitten muistutan itseäni siitä, etten olisi se henkisen tasapainon ja mielentyyneyden saavuttanut ihminen joka nyt olen, ellen olisi sitä kirjoittanut. Ja jos on kirjoittanut omaelämäkerran, mitä järkeä on antaa sen lojua pöytälaatikossa?
Minuahan ei lapsena ja teininä juuri tunnettu. Kukaan ei tiennyt minusta paljoakaan, ei itse asiassa edes äiti, isä ja isäpuoli. Eivät he tunteneet sielunelämääni ja ajatuksiani. Koulutoverit eivät tienneet minusta senkään vertaa kuin kotiväki. Omaelämäkertani ja Myrsky tynnyrissä -muisteluteos ovat tietoinen vastareaktio tälle. Siksi kirjoitin ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti