Olen jo jokusen kuukauden miettinyt sitä.
Olen kirjoittamalla päässyt eroon lapsuuden ja teini-iän traumoistani. Elämäkerran ja muisteluteoksen myötä kirjoittelut on nyt kirjoiteltu, eikä enempää tipu.
Olen heittänyt hyvästit Kvaakille. Seuraan foorumia enää ulkopuolisena.
Olen lopettanut sarjakuvien keräilyn.
Levyjen keräilykin on loppusuoralla. Ei ole enää paljon levyjä, joita kaipaan.
Olen viime vuosien aikana hoitanut alta pois aivan helvetin paljon mieltä vaivanneita projekteja - hommia jotka ovat jääneet kesken tai olleet kokonaan aloittamatta.
Olen siis putsannut pääni kaikesta turhasta paskasta, joka sitä rasitti. Olo on nyt tasapainoinen. Olen saavuttanut mielenrauhan. Jotain huolia on vielä, pahojakin, mutta kumma kyllä en jaksa vaivata päätäni niillä. Käsittämätöntä! Ennen pikkumurheetkin saivat minut aivan masentumaan, mutta enää mikään ei paina fiiliksiäni alas. Milloinkaan en ole ollut niin onnellinen ja järkähtämättömän seesteinen kuin nyt.
Miksi en silti pompi kattoon riemusta??? En minä alakuloinen ole, mutta... vaikea selittää... mieleni on semmoinen sininen... tasaisen totinen... olo voisi olla hilpeämpikin...
Aivan kuin jotain puuttuisi vielä... mutta mitä?
Olen päätellyt, että ehkä vain olen päätynyt jonkinlaiseen päätepisteeseen, jonne jää paljon asioita taakse, ja elämäni jatkuu vähän erilaisissa merkeissä kuin ennen.
Mutta ei se sitä ole. Asioita kyllä päättyi, mutta ei elämäni mitenkään mainittavasti muutu. Vaikka esimieheni on viime päivinä kovasti jatkokouluttanut minua, tutkinut ja kysellyt miten työni hoidan ja opettanut asioita sekä muuttanut systeemejä, pyrkinyt tekemään minusta entistä paremman työntekijän. Työni lisääntyy sen verran, etten ehdi enää käydä kaikilla tauoilla. Työpäiväni muuttuvat rankemmiksi ja aika on enemmän kortilla.
Mutta tästä ei ole kyse, vaan sininen fiilikseni johtuu jostain muusta.
Tänään oivalsin sen.
Koska päästäni on lähtenyt pois kaikki ylimääräinen kuona, se kaipaa sinne jotain tilalle. Jotain sellaista, mikä on aiemmin jäänyt paitsioon. Minun pitäisi täyttää pääni jollain uudella jutulla, sarjakuvien piirtämisen ohella. Internet, rajaton tietopankki. Minun pitäisi opiskella vapaa-ajallani. Lukea kaikkea, seurata uutisia, seurata aikaani, opetella ulkoa tietoa: biologiaa, maantietoa, historiaa, yleistietoa. Koulu tappoi hauskuuden oppimisesta, niinpä minun pitäisi korvata vahinko opiskelemalla minulle sopivalla ja tehokkaalla tavalla. Minun on pakko viisastua, sivistää itseäni.
Ensin on kuitenkin hoidettava loppuun vanhojen Hesareiden selaaminen. Se tapahtuu vasta maaliskuussa. Hesarihomma vie liikaa aikaa, kun lehdessä julkaistaan 19 sarjakuvaa, ja sivuja on vielä tiirailtava entistä tarkemmin, kun alkaa tulla kaikkea kiinnostavaa vastaan. Ei vielä vuonna 1962, mutta kohta.
(Ei osunut tuokaan oivallus oikeaan. Yleinen maailmantuska se oli alkanut hiipiä sieluuni. Kun ei omia murheita enää ollut, oli sielussa tilaa ajatella maailman murheita.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti