Elokuvailta Itäkeskuksen IMAX-teatterissa siis. Matti saapui Vaasankadulle 16:15. Katsoimme hetken aikaa kylpyhuoneremonttia hoitavan remppafirman jättämiä ilmoituslappuja, ja Matti otti puhelimella kuvia niistä. Lähdimme metrolla Itäkeskukseen, näytös alkoi 17:10, leffa oli ohi 19:22. Metrolla takaisin Sörnäisiin, Matti lähti ostamaan ruokaa Piritorin S-Markettiin, ja minä kotiin kääntymään. Otin repun mukaani ja painuin hoitamaan klinikan siivouksen. Se oli valmista puoli kymmeneltä. Maanantai on onneksi helppo päivä klinikalla, joten siivous oli mahdollista hoitaa puolessatoista tunnissa.
Ad Astra herätti paljon ajatuksia. Sellaisiakin, jotka voivat antaa sen kuvan etten pitänyt siitä. Pidin kyllä, se oli hienosti näytelty ja syvällinen. Mutta ehkä tietyllä tapaa olen pettynyt.
En tullut ottaneeksi etukäteen selvää elokuvan kestosta. Mutta eihän se kestänyt ihan kahtakaan tuntia, jos lopputekstit leikkaisi pois. Hyvä niin, sillä sen kertoma tarina oli pohjimmiltaan pieni. Vaikka olin lukenut leffan arvostelun HS Metrosta, yllätyin tarinan introspektiivisyydestä sekä dramaattisten ja jännittävien ainesten säästeliäisyydestä ja hillittyneisyydestä. Oli useitakin kohtia, jotka olisi jossain toisessa tuotannossa maustettu oikein kunnolla jännitys- ja kauhuelementeillä. Se mitä Roy McBride lopulta avaruudessa kohtasi, ei ollut niin järisyttävää kuin olisi voinut kuvitella.
Ad Astrahan sijoittuu lähitulevaisuuteen, aikaan jolloin avaruusmatkailu on arkipäivää. Marsiin rakennetulla asemalla tavattiin jopa nainen, joka oli syntynyt siellä ja käynyt Maassa vain kerran lapsena. Kuuhun, Marsiin ja Neptunukseen matkattiin ihan tuosta vain, eikä kahdessa ensinmainitussa paikassa näyttänyt olevan kellään edes vaikeaa olla. Se sai minut pohtimaan tämän päivän tieteiselokuvia yleisesti. Vuosikymmeniä sitten scifi-leffoissa tavattiin outoja ja vaarallisia, toinen toistaan mielikuvituksellisimpia olioita, jotka piti tappaa etteivät ne tappaisi meitä. Nyt avaruus on ihmisille niin arkipäiväinen juttu. Me tiedämme avaruudesta ja muista planeetoista paljon, myös sen, ettei niissä ole elämää. Me olemme yksin. Niinpä tieteisleffatkaan eivät enää kuvaa kummallisia elämänmuotoja, vaan ihmisten yksinäisyyttä ja itsensä etsimistä. Onko tieteiselokuvista siis riisuttu mielikuvitus ja hohto?
Vielä 1980-luvulla avaruuselokuvissa tavattiin karmeita hirviöitä. Mutta entä 90-luvulla? Paljonko hirviöleffoja silloin oli? Olisiko Robert Zemeckisin ohjaama Ensimmäinen yhteys (Contact) ollut yksi pioneerifilmeistä tässä kehityksessä, jonka seurauksena scifi-leffat ovat maallistuneet ja muuttuneet enemmän ihmisistä kertoviksi? En ole nähnyt tuota elokuvaa, mutta siitähän puhuttiin paljon aikoinaan.
Ihmettelin sitäkin, kuinka vanhoja näyttelijöitä leffaan oli astronauteiksi pestattu. Tommy Lee Jones, Donald Sutherland... Oikeita ikävaareja kumpikin. Miten astronautit voivat jatkaa ammattiaan selkeästi vielä normaalin eläkkeellelähtöiän ohitettuaan, ottaen huomioon työn suunnattomat rasitukset ja sen, miten se vaatii ihmiseltä täydellistä fysiikkaa?
Itäkeskuksen IMAX-teatteri ei tehnyt minuun vaikutusta, tai en antanut sen tehdä vaikutusta. Siitä on toisaalta pitkä aika, kun kävin elokuvissa säännöllisesti, joten paha verrata... mutta ei tuo IMAX-sali millään tavoin huikealta tuntunut. No, sehän on Suomen pieniin oloihin räätälöity köyhän miehen IMAX-sali. Jenkeissä moinen sali olisi ihan toista. Hyvät paikat kuitenkin saatiin, kahdeksannelta riviltä jotakuinkin keskivaiheilta. Matti olisi tosin halunnut istua vielä kauempana ja ylempänä, mutta minulle paikka kelpasi hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti