45 ikävuotta tänään täyteen! Päivänsankari oli kysyttyä tavaraa, sillä äiti laittoi eilen tekstaria, että sopisiko illallinen Ympyrätalon Rossossa kuten tasan vuosi sitten. Timo-enoni oli kuitenkin soittanut jo aiemmin ja ehdottanut Kotkan-reissua. Sattui kuitenkin niin, että Matti-enoni ei vietäkään lomaa vielä tällä viikolla, joten hän ei voisi olla mukana meidän Kotka-vierailullamme. Timppa muuttikin suunnitelmaa siten, että lähdettäisiinkin ensin Raaseporin linnoitusta katsomaan, minkä jälkeen Inkooseen, paikkaan jonka Timo oli myös halukas näkemään pitkästä aikaa.
Piti siis kertoa äidille ja isäpuolelle, että tällainen juttu tuli eteen, mutta katsotaan myöhemmin päivällä pitkäksikö minun ja Timpan tapaaminen venyy, niin ehkä onnistuu Rossossa syöminenkin.
Lähdin metrolla Matinkylään. Tapasin Timon metroasemalla, ja sitten lähdettiin autolla. Timo sanoi nähneensä Raaseporin linnan joskus todella kauan sitten viimeksi. Minä taas muistan, että joskus ala- tai yläasteella meillä oli kouluretki johonkin linnaan keskellä metsää, mutten muista mikä linna oli kyseessä. Nyt Raaseporin nähtyäni en ole vieläkään ihan varma, oliko se se, mutta minusta linna näytti kyllä kauempaa katsottuna etäisesti tutulta. Olikohan parkkipaikka-alue 80-luvulla isompi ja metsäisempi? Jos, niin...
Rauniot ovat kurjassa kunnossa, ja koko paikka vaikutti sellaiselta että ihmeteltiin kumpikin, että täälläkö keskiajalla tosiaan asui ihmisiä? Linna on myös aika pieni, tuon oppii nopeasti ulkoa. Ei mikään pettymys kuitenkaan, näkymät olivat komeat. Opasteissa luki, että keskiajalla meren rantaviiva kulki linnan editse, mutta maankohoamisen myötä meri vetäytyi ja linna sitten hylättiin lopulta. Nyt jäljellä on enää pieni jokipahanen. Meri on siis kaksi metriä alempana nykyisin. Vau, jos ilmastonmuutoksen vaikutuksesta merenpinta nousee kaksi metriä kuten synkimmissä ennusteissa on peloteltu, niin siinähän on Raaseporin ympärillä taas merta sitten.
Jatkaessamme kohti Inkoota mietittiin, mitä keskiajalla syötiin. Lanttua ja nauriita ainakin, viljaa ja leipää... ylimystö söi kyllikseen lihaa, mutta tavallinen rahvas kai harvemmin. Taisin ehdottaa perunaa, mutta Timo mietti, että perunaa ei taidettu keskiajalla vielä tuntea. Syödessämme Inkoossa yhdessä lounaspaikassa hän katsoi puhelimellaan Wikipediasta, että peruna on kotoisin Andeilta. Espanjalaiset valloittajat toivat sen Eurooppaan, ja Suomeen se kulkeutui 1720-luvun lopulla saksalaisten peltiseppien mukana, ja nimenomaan Fagervikin kartanoon Inkooseen, kuinkas sattuikaan.
Inkoolaisessa lounaspaikassa oli kohtuuhyvää kanapihviä, perunaa ja riisiä lounaaksi. Minä vain tein sen virheen, että otin ensin vain salaatin, ajatellen että pääruoan käyn hakemassa vasta salaatin syötyäni. Siinä vaiheessa kun kävin hakemassa ruokaa, kanapihvivati oli melkein tyhjä. Otin sitten vain sen viimeisen jäljellä olleen pihvin lautaselleni. Melkein viimeiset pihvit ottanut mies vilkaisi minua pari kertaa. En kuitenkaan sanonut mitään kellekään, edes Timolle. Ei minulla niin nälkä ollut, ja tuumin, että tiedossahan on vielä Rosso-päivällinenkin, joten mitä sitä isosti syömään. Ja Timppahan maksoi lystin, en minä.
Inkoo on minulle tuttu paikka, tosin lähinnä vain hautausmaan osalta. Kun Hindrénit vielä pitivät mökki- / kotipaikkaansa Inkoossa, ja minä kävin heitä tapaamassa, ajettiin aina ensin Inkoon hautausmaalle katsomaan Sagan edesmenneiden sukulaisten hautoja. Inkoo kun on Sagan synnyinseutua, hänen synnyinkotinsa on ihan lähellä sitä heidän mökkipaikkaansa. Nätti pikku kaupunki edelleen se Inkoo, mutta kaipa lähinnä vain kesäisin. Talvella se on varmasti ikävää seutua, kun on hiljaista, mitään ei tapahdu ja jäiseltä mereltä puhaltaa kylmä tuuli.
Jatkettiin matkaa Matinkylään, Timon ja Erjan kotiin Matinlahdenkadulla. Kukaan muu ei ollut paikalla, joten vietimme aikaa vain kaksistaan. Timo oli käynyt hakemassa kaupasta jäätelöä ja mansikoita, ja söimme niitä. Pyynnöstäni Timppa esitteli minulle taitojaan akustisen kitaran varressa, ensimmäistä kertaa. Hän soitti sekä Martin & Co:ta että Yamahaa, ja sain todeta hänen taitonsa aika hyviksi. Beatlesien A Hard Day's Night, Don McLeanin jokin kappale, Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen ja Bruce Springsteenin Hungry Heart soivat kitaroinnin osalta aika hyvin vaikka soinnuissa olikin vähän hakemista, lauluääntä taas ei voinut paljon kehua. Viimeksimainitusta kappaleesta Timo kertoi, että hän oli koettanut etsiskellä ns. sointukiertobiisejä, kiertokompilla kulkevia lauluja, joissa toistuu samat soinnut samassa järjestyksessä koko biisin ajan. Springsteenin Hungry Heart on juuri tällainen. Samat neljä sointua (C-Am-Dm7-G) toistuvat syklissä, niin säkeistöissä kuin kertosäkeissäkin. Tätä oli hauskaa kuunnella.
Kuunneltiin paljon muutakin musiikkia, samalla kun Timo selasi vanhoja valokuva-albumeja. Muutamassa kuvassa oli mukana minun isänikin, aikana jolloin hän oli vasta tavannut äitini ja seurusteli hänen kanssaan. 1971-1972. Utelin, missä isäni ja äitini olivat mahtaneet tavata, mutta Timpalla ei ollut hajuakaan.
Timolla riitti juttua levykokoelmastaan ja musiikkimakunsa muuttumisesta. Hän kertoi, että 70-luvulla hän diggasi suuresti Tasavallan Presidenttiä, mutta nykyisin hän ei suostuisi kuuntelemaan bändiä maksustakaan. Eihän se ole edes progea, vaan jazz-rockia, puistatus sentään. Eikä kaikki progekaan iske häneen. Hän oli ostanut Todd Rundgrenin Utopian ensimmäisen levyn Kauniaisista (näin minä ymmärsin!) niihin aikoihin kun minä olin pieni ja hänet oli pyydetty meille lapsenvahdiksi sillä aikaa kun isäni ja äitini olivat jossain muualla. Utopian levy olikin valtava pettymys. Sen sijaan Rundgrenin oma levy Runt on mieluisaa kuultavaa. Vastaavasti taas Hurriganes oli Timolle 70-luvulla aivan sitä alimman kastin musiikkia, todellista roskaa. Hän oli nyt kuitenkin saanut tuttavaltaan nipun turhiksi käyneitä levyjä (ei ole enää levysoitinta, ei viitsi kuunnella enää moisia levyjä, ja siihen malliin), ja niiden joukossa oli Hurriganesin Roadrunner ja Crazy Days. Timo kertoi, että nyt hän arvostaa Hurriganesia valtavasti. Niin se maku ja arvostus voi muuttua iän myötä.
Timo arveli, että Roadrunner on se hänen levykokoelmansa arvokkain levy, mutta minä sanoin jakavani sen palkinnon Carita Holmströmin Toisen levyn ja Eero Koivistoisen The Original Sinin kesken. Hyllyssä on myös John Coltranea, Miles Davisia, Billy Cobhamia ja muutamia muita jazzareita, ja Timo kertoi kuunnelleensa ennen paljon jazzia. Caritaa hän arvostaa aivan valtavasti.
Hmm, se Roadrunner on joko tämä, tämä tai tämä painos. Virhepainosta on myyty Discogsissa satasilla - pahus, katsoin vain etikettejä enkä lainkaan takakannen kuvaajakrediittiä ja biisilistaa, joten en tiedä, onko Timon kappale juuri tuo yli 200 euron arvoinen virhepainos. Caritan levy ei niin arvokas olekaan.
Silleen se päivä enoni seurassa meni. Minäkin kerroin hänelle auliisti kaikkia tietoja, tarinoita, mielipiteitä ja lapsuusanekdootteja, huvittaen ja valistaen häntä.
Vähän ennen viittä saavuin kotiin, ja soitin heti äidille ja isäpuolelle. Heillä onkin nyt tiukka aikataulu viikon ajan. Lähtevät Norrskataan, Wikströmien koira tulee heille hoivaan hetkeksi, ja sellaista. Eli ravintolassakäyntiä jouduttiin siirtämään viikolla, en kai pahastu? No en pahastu, hyvää matkaa mökille vaan, ja viikon päästä tavataan.
Piti googlata vielä, kukas olikaan se ruotsalainen kuningas, joka karkotettiin maastaan ja joka tuli Raaseporin linnaan asumaan. Karl Knutsson Bonde eli Kaarle Knuutinpoika. Eno mietti, mitä kuningas mahtoi tehdä ansaitakseen karkotuksen. Wikipedia-sivulta voi lukea tarinaa aikamoisista kiistelyistä ja erottamisista.
Ai niin, autoreissulla huomasin tienviitan jossa luki Kela. Sehän on se pikkupaikka, jossa kävin äitini kanssa vuoden 1992 lokakuussa, kun Jukka Henriksson -niminen vanhojen autojen keräilijä halusi ostaa isäni mustan lampaannahkaistuin-Citikan. Olin unohtanut, missä se Kela sijaitsikaan, ja se on niin pieni paikka ettei näy kartoissakaan. Nyt selvisi taas Kelan sijainti. Se on Kirkkonummen ja Siuntion välissä, Vikträskin rannalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti