2.9.2019
Kirin tahtia vuoden 1961 lehtien kanssa, koska ensi viikonloppuna on sarjakuvafestivaalit, joiden parissa vierähtää varmaan niin paljon aikaa, etten hirveästi ehdi muuta tehdäkään.
Hesari löysi korvaajan Puheitta parhaalle 29. tammikuuta 1961, kun sisäsivuille astui Ponihäntä (myöh. Poninhäntä):
Sattumoisin Honor Edenissä on eräs Nina, jota kutsutaan Ponihännäksi, mutta tämä on aivan eri tyttö. Ponytail Johnsonin luojasta Lee Holleysta kerrotaan anteliaasti Lambiekissa. Löysin oitis myös New York Timesin nekron, jossa ilmoitetaan Holleyn kuolemaan johtaneesta lento-onnettomuudesta viime vuoden huhtikuussa.
Näyttää siltä, että Ponihäntää / Poninhäntää nähtiin Hesarin sisäsivuilla melkein joka päivä, mutta vain arkisarjaa, joka oli tuollainen yhden ruudun pilapiirros. Sunnuntaisarja oli ihan kunnon sarjakuvaa, kahden rivin strippien muodossa. En voi lisätä Ponihäntää Hesarin sarjakuvien luetteloon, ellei sunnuntaistrippejä löydy.
Netissä väitetään, että Ponytail on pitkälti unohdettu nykyään. Se tuntuu oudolta, ottaen huomioon kuinka pitkään Holley sarjaa piirsi: vuodesta 1960 vuoteen 1988! Hahmo sai oman sarjakuvalehdenkin, jota julkaistiin kahteen otteeseen, ensin 1962-1965 Dell Comicsin toimesta, ja 1969-1971 Charlton Comicsin suojissa.
3.9.2019
Helmi-maaliskuussa 1961 Kenraali Kaluunalla oli jo kovasti murhetta siinä, kun pääesikunnasta ei ollut tullut viestin viestiä kolmeen vuoteen. Tämä oli muinoin vakiovitsi Masissa, että päämaja oli ilmeisesti unohtanut Jermulan varuskunnan olemassaolon. Näissä varhaisissa stripeissä revitään paljon vitsejä myös kahdesta "myyttisestä" paikasta: Tervemenoa-rotkosta, josta kukaan ei ole ikinä palannut, ja Ylennysvuoresta, joka on niin vaikeasti kiivettävä vuori, että sen valloittaja totisesti ansaitsee ylennyksen.
Mikki Hiiri saa nyt vaihteeksi kokea ihmeellisiä seikkailuja omillaan ilman Eka Vekaraa, joka on jättänyt hyvästit. Eka roikkui mukana niin pitkään, että oli vaarana, että hahmo imetään kuiviin liian nopeasti.
Veikko Silén piirtää Vekeä pelkistetymmin, huolettomammin kuin ennen. Strippejä ei ole enää niinkään kivaa katsella kuin mitä se aiemmin oli.
Poninhäntä on kiva tyttö, hurmaava tapaus tyypillisine 1960-alun jenkkiteinitytön oikkuineen ja mielihaluineen. Vain maanantaisin häntä ei Hesarissa nähty. Yksi ruutu on tosiaan perusformaatti näissä arkisarjoissa joita HS tyytyi julkaisemaan, mutta silloin tällöin oli kaksiruutuisiakin juttuja. Näiden joidenkin kaksiruutuisten vuoksi harkitsen vakavasti sarjan lisäämistä sivun 39 luetteloon.
5.9.2019
Hesarin sarjakuvien englanninkielisiin henkilönnimiin ei näköjään voi aina luottaa. Roi Rohkea työskentelee suomennoksissa Miltonin farmilla ja hänen tyttöystävänsä on Patsy Milton, mutta oikeat nimet ovatkin Milestone Farm ja Patty Miles. Wikipedia kertoi, ja tarkistin asian vielä Googlen kuvahaulla.
Roi on vähän liiaksi "Gary Stu". Älykäs, rajattoman hyväsydäminen ja oikeamielinen, hyvä jockey, etsivä ja uimari. Aina kun hänen täydellisyytensä meinaa ottaa liiaksi päähän, muistutan itseäni siitä, että on hänellä sentään yksi vika. Hänellä on paha tapa karata farmilta maailmalle aina kun eteen sattuu jokin liian iso ongelma, kuten Rufus-eno, ainoa elossa oleva sukulainen, vähän väliä linnatuomioita istuva roisto ja suvun musta lammas. Roi ei uskalla kohdata ongelmia silmästä silmään ja hoitaa niitä kuntoon rehdin miehen tavoin.
Välskärin kertomuksia silmäilen, mutten pääse sisälle juoniin. Honor Edenissä en pääse sisälle yhtään mihinkään, sarja jää kalseaksi ja yhdentekeväksi.
Suosikkini Ulla, Masi ja Herra Hermanni jaksavat hyvin.
Viljo Härkönen tekee lehteen onnistuneita urheilijakarikatyyreja. Tiikerinä Tiikerin paikalla, melkein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti