2.8.2019
Kun nyt olen päässyt toukokuuhun 1956 asti, en ole nähnyt Veikko Siléniltä kuin pari-kolme sarjakuvastrippiä. Yhden ruudun vitsipiirroksia on kyllä ollut runsaasti. Smythen Sepuli tarjoaa vain vanhoja vitsejä, jotka olen Hesareita selaillessani nähnyt jo muissa sarjakuvissa käytettävän.
Maaliskuussa Suomea piinasi yleislakko, joka keskeytti Hesarinkin ilmestymisen välillä 2. - 22. maaliskuuta. Jostain syystä Aikakoneesta puuttuvat myös 30. maaliskuuta - 21. huhtikuuta numerot. Maalis-huhtikuun numerot selasi siis nopeasti läpi. No hyvä, sainpahan kurotuksi aikataulun kiinni. Viime viikolla lipsuneen aikataulun kiriminen on sujunut vähän hitaasti, koska teen tässä samalla eräisiin tiettyihin CD-R-levyihini liittyvää pitkäkestoista urakkaa.
Koska huhtikuun numeroista valtaosa puuttuu, Mikissä ja Joonaksessa kiusasivat pahat juonihyppäykset. Mikissä jutut pyörivät yhä Eka Vekaran ympärillä. Eka napsii koko ajan mieliruokaansa, jotka alunperin ovat kumkvatteja, joissakin suomennoksissa naftaliinipalloja, mutta 50-luvun Hesareissa Eka syökin pähkinöitä! Joonas palasi kymmenen kuukauden tauolta helmikuun alussa Pariisiin sijoittuvalla seikkailuntyngällä. Lupaavan ihmeellisenä ja arvoituksellisena alkanut tarina latistui lopun "kaikki olikin vain näytelmää" -ratkaisun myötä. Seikkailu oli lyhyenlainen, ja koska huhtikuun numeroita puuttuu Aikakoneesta, tuntui se vieläkin tyngemmältä, kuin pieneltä anekdootilta. Ja nyt Joonas on taas poissa. Toopeakaan ei näy enää lauantainumeroissa.
Ali O'Hara vaivaa päätäni. Ensimmäinen tarina, joka vei auringon toisella puolella olevalle planeetalle, haarautui liian monelle polulle ja minä putosin väliaikaisesti kärryiltä. Lopussa tarina jäntevöityi ja muuttui jännäksi. Nyt on menossa toinen seikkailu, joka on uskomattoman ihmeellinen, mutta tuntuu samalla pikkuisen tyypilliseltä 50-luvun hömppäscifiltä. Ensimmäinen seikkailu nimittäin lupasi ryppyotsaisempaa avaruustieteisjuttua, mutta nyt lyödään enemmän yli. Eikä herkutella upealla arkkitehtuurilla entiseen malliin.
Kippari Kalle on jo jonkin aikaa tuntunut ihan yhdentekevältä, Viljami ei yllä kuin ihan kohtalaiseksi pikkupoikasarjikseksi.
4.8.2019
Felixissä tapahtui vihdoin taas jotain virkistävää. Kissa koetti lain voimalla saada hiiren häädetyksi pois elämästään, ja turvautui lakimieheen, pöllöön. Hiiri oli tosin jääräpäinen, ja Felix tuskaili sitä, että pöllö tulee hänelle kalliiksi kaikkine palkkiovaatimuksineen. Eikä lakimies kuitenkaan tuntunut saavan hiirtä oikeuden eteen millään, vaikka haastepapereita kotirauhan rikkomisesta ja varastamisesta sateli jyrsijän niskaan. Vaan tulihan se oikeudenkäynti lopulta kuitenkin. Valamiehinä oli joukko hiiriä, ja Felixillä oli aihetta olla huolissaan niin asianajajan kuin valamiehistönkin puolueellisuudesta. Kas kun se kiusallinen hiiri oli myös palkannut saman pöllölakimiehen omaa asiaansa hoitamaan. Juonikkaat hiiret julistivat Felixin syyttömäksi kuultuaan, että Felixin ruokakomero on aina täynnä. Hiiret ajattelivat, että he voisivat päästä mojovaan ruokapöytään käsiksi, mikäli sekä kissa että hiiri vapautettaisiin kaikista syytteistä. Vaan sittenpä Felix luki lehdestä säätiedotuksen, jossa luvattiin yhä kylmeneviä hirmupakkasia. Hän tunnusti syyllisyytensä tuomarille, ja pääsi lämpimään vankilaan, hiiren suureksi suruksi. Pöllö vapautti Felixin maksamalla takuut, ja kissa jäi hiirelle pahasti velkaa. Tätä velkaa lyhennettiin Felixin hankkimasta ruoasta ja irtaimesta omaisuudesta. Onneksi katti ei sentään kuollut nälkään ennen viimeisten velanrippeiden kuittaamista. Felix antoi hiiren pysyä luonaan sillä ehdolla, että tämä toimisi katin palvelijana.
Ali O'Haran toinen seikkailu lähtee koko ajan uusille poluille. Käsikirjoittajan päästä pulppusi ihan pitelemättömästi juoni-ideoita. Nyt on nähty jo niin paljon juonilankoja, että saa nähdä, miten hyvin ne osataan punoa yhteen kun tarinan loppu joskus hamassa tulevaisuudessa koittaa. Samaan soppaan on sotkettu äärimmäiset sääilmiöt ja muut luonnonkatastrofit, lujaa vauhtia kohti Maata kiitävä tähti, epävakaasti Maata kiertävä Kuu, satoja tuhansia vuosia sitten eläneet Kuun asukkaat, jotka haluavat ottaa Maan asukkaat valtaansa voidakseen jatkaa elämäänsä ikuisesti, hyppy yli 300 vuotta tulevaisuuteen, totalitaristiseksi muuttuva yhteiskunta, maan alla toimivat kapinalliset, maanjäristyksen myötä maan alle hautautunut 1900-luvun Lontoo, Maan ja Marsin välillä käytävä avaruustaistelu, ja uudeksi valtiattareksi halajava Marsin prinsessa, joka haluaa ottaa Alin aviomiehekseen. Eikö riitä jo?
18. syyskuuta Egon Meuronen palasi Topeliuksen Välskärin kertomuksista tekemällään sarjakuvasovituksella. Strippejä julkaistiin päivittäin, ja tähän mennessä sarjissovitus toimii epätasaisesti, heitellen kuvitetun tekstin ja dialogivetoisen juonenkuljetuksen välillä. Kirjallisen alkuperäisteoksen muokkaaminen sarjakuvaksi, vieläpä strippisarjaksi, on haasteellinen tehtävä.
Walt Scott oli taas tehnyt jotain ekstraa joulukuussa 1956 julkaistavaksi. Eläinten joulu on juuri sitä mitä nimi kertoo. Pikku Mika-kettu haluaa joululahjaksi luistimet, mutta kotimetsän ainoa luistinpari on epäsosiaalisen, inhotun Ossi-näädän hallussa. Laiska ja saamaton Ossi ei sen parempaa puuhaa tiedäkään kuin luistelu ylhäisessä yksinäisyydessä. Vaan hänessä alkaa tapahtua muutosta parempaan, kun hän tulee pelastaneeksi pikku Hipsu-hiiren, joka on jäänyt loukkuun hänen vajaansa. Yhtäkkiä Ossia pidetään sankarina.
Vaikka tarina on lyhyt ja tiiviisti kerrottu, se onnistuu sanomaan Ossin persoonasta aika paljon. Minun mielestäni näätä ei ole sydämeltään paha. Hän ei ehkä vain ole osannut olla oikealla tavalla seurallinen, ja niin hän on jäänyt yksin ja katkeroitunut siitä. Hän on siis onneton näätä, joka hukuttaa surunsa luisteluharrastukseensa.
Sen verran täytyy Eläinten joulusta nillittää, että minusta ei ole mitään järkeä toteuttaa eläinhahmoilla tarinaa, jonka voisi aivan hyvin kertoa ihmishahmoilla ilman muita kuin kosmeettisia muutoksia. Kun kerran eläimiä piirretään, eläimiä täytyy myös hyödyntää. Ne eivät saa olla pelkkä visuaalinen ratkaisu.
21. joulukuuta aloitti Masi taipaleensa, joka kesti kunnioitettavat 58 vuotta ja 10 kuukautta. Tunnustan, etten ole lukenut 50- ja 60-lukujen Maseja juuri lainkaan, joten minulla ei ole tuntumaa siihen, miten hyvä sarja parhaimmillaan oli. Toistaiseksi tunnen vain vuosien 1977-2015 vähitellen väsähtävän menon. Nyt seuraa hupia, kun pääsen lukemaan sarjan kultakauden tuotantoa. Harmi, ettei Hesarissa julkaistu sunnuntaistrippejä, mutta riittäähän arkisarjoissakin makusteltavaa.
Ensimmäiset Hesarissa julkaistut stripit ovat vielä kömpelöitä. Kuvallinen ilmaisu ei toimi parhaalla tavalla, ja hahmot ovat liian... no, kummallisen näköisiä varsinkin myöhempään, pelkistetymmäksi hiottuun jälkeen tottuneelle.
HS:llä oli melkoinen sarjakuvatarjonta:
Aku Ankka
Ali O'Hara
Felix kissa
Jenni
Jori Sawyer
Kippari Kalle
Kissalan pojat (sunnuntaisin)
Masi (päivittäin)
Mikki Hiiri
Puheitta paras (sunnuntaisin)
Rip Kirby
Roi Rohkea
Tarzan
Ulla (lauantaisin ja sunnuntaisin)
Veke (lauantaisin nuortenosastolla)
Viljami
Välskärin kertomuksia (päivittäin)
17 sarjakuvaa! Tiu lähestyi uhkaavasti. Sepuli oli siis lopettanut ja Veikko Silénin Veke vallannut hänen paikkansa. Joonas oli tauolla, mutta oli vielä palaava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti