24.3.2019
Iso mullistus Hesarin sarjakuvissa tapahtui sunnuntaina 1.3.1936. Kippari Kalle, sodanaikaisia lentäjäsankareita esittelevä tietosarja Kunnian kentältä (Ace Drummond) ja pikkupojasta kertova Percy Crosbyn lastensarja Eppu (Skippy) aloittivat. Mikki Hiiri debytoi myös sunnuntaistrippinä, ja ensimmäiseksi julkaistussa sunnuntaistripissä nähtiin Akukin mukana talvisessa toilailussa. Hesari starttasi jokasunnuntaisen Viikkoliitteen, johon nämä sarjakuvat survottiin.
Kissalan pojat -strippien bonuksena tarjoiltiin kahden kuukauden ajan Harold Knerrin viattomamman tuntuista lastensarjaa Dinglehoofer und His Dog nimellä Tattilainen ja hänen koiransa Aate. Sarjan alkuperäisnimi löytyi Knerrin Wikipedia-sivulta. Se häipyi jo toukokuun alussa Kissalan pojat -strippien päältä. Samoin Eppu-sunnuntaistrippien päällä oli lisänä Crosbyn toinen sarja Vähän, mutta hyvää (Always Belittlin'), hyvin samanlainen pikkupoikasarja kuin Eppukin, paitsi että sen päähenkilönä on joku ykstotinen ja synkkämielinen poika, jonka nimi on mennyt minulta ohi jos on koskaan mainittukaan. Toistaiseksi molemmat Crosbyn sarjat jättävät minut täysin kylmäksi, mutta katsotaan muuttuuko meininki ajan kanssa. Lentäjistäkään minua ei kiinnosta tietää mitään, joten Kunnian kentältä saa jäädä lukematta.
15.3. ja 22.3. Kissalan poikien tilalla nähtiin todella ällö lasten kissasarjis nimeltä Prinsessa Kissimirri (The Pussycat Princess), kirjoittanut Ed. Anthony ja piirtänyt Grace Drayton. Jos mokomaa ällömakeutta tapaan vielä toistamiseen Hesarista, niin kai se täytyy lisätä sivun 111 luetteloon, mutta toistaiseksi jääköön maininnaksi tässä.
27.3.2019
Felixin suuri murhe on se, että hän on pitkään toiminut onnenmaskottina. Hän on tuonut onnea jokaiselle, joka on hänet hetkeksi ottanut huostaansa. Vaan kun omistajaperhe on Felixin avulla sitten rikastunut ja päässyt ehkä piireihinkin, hankitaan hienompi lemmikki eikä tavallinen musta kissa enää sovi taloon. Niin Felix tuntee olevansa talossa liikaa, ja joutuu lähtemään. Ja hän kun haluaisi niin kovasti itselleen pysyvän kodin. Onhan yksi Poju-niminen poika joka on koko ajan tykännyt hänestä, mutta Pojun vanhemmat ja talon muu väki hovimestaria myöten eivät siedä mokomaa kattia silmissään - vaikka Felix on se joka on ottanut sen miljoonien arvoisen timantin eteläiseltä saarelta löytämästään epäjumalankuvasta ja tuonut sen mukanaan monien hengenvaarallistenkin vaiheiden jälkeen.
Koko Felix-kissa -sarjakuva toistaa tässä vaiheessa pahasti itseään ja lepsuuntuu.
Percy Crosbyn Eppua julkaistiin ensin vain sunnuntaisarjana Hesarissa, ja oivalsin nopeasti, miksi sarja ei tehoa minuun. Crosbyn kuvaamat vekarat tekevät kyllä välillä hassuja viikarimaisia juttuja, mutta sarjasta puuttuu sydän, lämpö, inhimillisyys, joka on esim. Martin Brannerin Kulmalan kavereissa hyvin vahvasti läsnä. Crosby ei tule lapsia liki. He näkyvät vain kokovartalokuvissa turvallisen välimatkan päässä, eikä lukija pysty kurkistamaan heidän päänsä sisään saadakseen selville mitä he ajattelevat ja mitkä ajatusradat saavat heidät toimimaan. Heistä ei saa tietää oikein mitään. Heillä on vanhemmat, on setiä ja tätejäkin, mutta he jäävät tyyppeinä vielä persoonattomammiksi kuin lapset. Pahiten tästä taudista kärsi Eppu-sunnuntaistrippien yläpuolella julkaistu kaksirivinen Vähän, mutta hyvää -sarjakuva. Päähenkilö, selvästi tunne- ja asennevammainen Tötterö-poika on outo tyyppi, mutta Crosby ei ole kertonut miksi hän tekee niin kummallisia juttuja ja ajattelee niin kummallisella tavalla. Kun häneltä pyytää hammasharjaa, hän tuo itseään isomman lattiaharjan. Kun hän on menossa metsään ja itsepuolustukseksi ottaa kiväärin mukaansa, ja toinen haluaa tulla mukaan, mutta aseen kanssa, Tötterö tuo kärpäslätkän. Kun joku sanoo voivansa luoda pihalta lumet nopeasti, Tötterö tuo talikon. Kun Tötterö pääsee kärrykyytiin, hän ihmettelee milloin päästään vihdoin liikkeelle, vaikka äsken on kaahattu hurjaa vauhtia. Kun joku kertoo vitsin, Tötterö rupeaa vollottamaan täysillä. Ja koko ajan hän kuljeskelee katse maahan luotuna ja tuima ilme naamallaan.
Nyt kun luin helmikuun 1937 lehtiä, sain tutustua arkistrippeihinkin. Niissä on ollut tähän mennessä sunnuntaisarjoja selkeämpää huumoria, ihan oikeitakin vitsejä. Katsotaan, paljastuuko Epun viehätys tässä vielä vai onko toivo turha. Aikaa on 1937 joulukuuhun asti, sen jälkeen sarja potkittiin pois lehdestä. Tammi-helmikuun 1937 Hesareissa ei Aikakone-arkiston mukaan ollut viikkoliitettä jossa sarjakuvat vuonna 1936 majailivat, joten sunnuntaihesarit ovat olleet kokonaan sarjakuvattomia kahden kuukauden ajan. Ei Kippari-Kallea, ei Mikki Hiiri -sunnuntaisarjoja, ei Kissalan poikia, ei Eppua.
28.3.2019
Viikkoliite ja sunnuntaisarjat palasivat 20.3.1937. Eppu-arkistripit ovat tosiaan luokkaa parempia, lähestyttävämpiä kuin sunnuntaistripit. Huumori on omanlaistaan, vähän kieronlaista, mutta viatonta.
31.3.2019
Eppu sai lähteä jouluna 1937, ja tilalle otettiin Kippari Kalle -arkistrippi. Segarin piirtämänä Popeye on ihan mukiinmenevä sarja, luokkaa parempi kuin Bud Sagendorfin teelmykset joita olen lukenut kahden albumin verran. En jaksa ihmeemmin syttyä, mutta menee kyllä. Mikki jaksaa viehättää niin arkisin kuin sunnuntaisinkin.
Elokuussa 1937 alkanut ruotsalaisen Knut Stangenbergin Münchhausen ei ole oikeaa sarjakuvaa, vaan tekstit ovat kuvien alapuolella eikä puhekuplia ole. Kaikki kuvat ovat samankokoisia, niiden alla on aina viisi riviä tekstiä kerrallaan, ja tekstinpätkät katkaistaan huolettomasti kesken lauseiden. Lopputulos on raskaslukuinen, mutta jutut huimia. Kissalan pojat alkaa kyllästyttää, samaa itseään toistavaa jekuttelua kuukausitolkulla. Riittää jo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti