3.9.2018
Työpäiväni meni pilalle, kun mieleni täyttivät synkät ajatukset. En tullut perjantaina kertoneeksi työpaikalla muille siivoojille että vietän viikonlopun sarjakuvafestivaaleilla. Kas kun kukaan ei sillä kertaa kysynyt muilta, mitä kukakin aikoo tehdä viikonloppuna. Usein on kysytty, vaan ei sillä kertaa. En viitsinyt tuosta vain kertoa, koska tiesin ettei kellään riitä kiinnostusta tai attention spania kuin kahden lauseen kuuntelemiseen, ja olisin mielelläni puhunut tarkemminkin. Tänään maanantainakaan en kertonut festareista mitään, koska kukaan ei kysynyt ja ajattelin, että eihän noita muita voisi sarjakuvat vähempää kiinnostaa. Todettu on. Kaikki sen sijaan vain räpläsivät älypuhelimiaan ja potivat eriasteista maanantaivitutusta, ja jos joku sanoi jotain, se koski jotain helvetin Sohvaperunoita.
Vastuullani olevan rakennuksen kakkoskerroksessa yksi työntekijä - semmoinen reilu parikymppinen, vastenmielinen natsifasisti josta kukaan ei pidä - tietää että kävin sarjisfestareilla, mutta hänellekään en ehtinyt kysyttäessäkään kertoa muuta kuin että kulutin 191 euroa rahaa, enkä ostanut kuin halpoja sarjakuvia, en mitään kallista keräilykamaa. Sen jälkeen hän alkoi yksityiskohtaisesti selostaa, miten hän vietti viikonlopun baarissa, miten hän joi x määrän niin-ja-niin isoja tuoppeja olutta ym. paskaa. Minä halusin siinä vaiheessa vain keskittyä hommiini enkä kuunnellut mitenkään innokkaasti.
Tämän kaiken jälkeen tuli vain entistä vahvempi tunne, että minulla on aivan väärät harrastukset ja kiinnostuksenkohteet, ja että minun pitäisi korjata tämä asia. Ei taida Suomessa olla toista, joka kokee niin pahaa harrastuksellista yksinäisyyttä kuin minä. En minä festareillakaan puhunut kuin kahden kvaakilaisen kanssa - toinen on myyjä jolta aina ostan jotain (Antikvariaatti Coppola & Varpaisen Kopponen), toinen vain keräilijä joka itsekin piirtää (eli Tertsi). Kummankaan kanssa en silti pääse juttelemaan kuin pienen hetken. Katselin vain vierestä kun muu sarjakuvaväki jutteli keskenään pitkään ja harrastin bongausta: Petteri Oja, Timo Kokkila, Ilpo Koskela, Petteri Tikkanen, Mikael Mäkinen, Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Wallu, Heikki Paakkanen, Jope Pitkänen, Anssi Rauhala, Otto Sinisalo, Vesa Kataisto, Jyrki Vainio, Timo Ronkainen, Kvaak-ylläpitäjä Curtvile eli Sippo Mentunen, entinen aktiivinen Kvaakkari Antti Vainio, Pitkänokan piirtäjä Arto Hägg, Apollo Kustannuksen Sami Kesti... Timo Mäkelä ja Juhani Tolvanenkin taisivat vilahtaa... vaikea edes muistaa näin jälkeenpäin kaikkia tuttuja naamoja joita näki kun heitä on jo niin monta (ai niin, luulen että se on Johanna Ristimäki joka näkyy istumassa niissä Jarlan Neitsyt Maria -performanssista ottamissani kuvissa).
Sen sijaan ketään tuttuani eivät sarjakuvat voisi vähempää kiinnostaa, vaikka heidän pitäisi lukea minun tekemiäni sarjakuvia päästäkseen kiinni minun sielunelämääni ja ajatusmaailmaani.
Sarjakuvat ovat Suomessa kuoleva harrastus. Epäkiitollinenkin. Kukaan ei arvosta, ketään ei kiinnosta. Sen huomaa myös Kvaakista. Ensimmäistä kertaa otin kunnolla valokuvia sarjakuvafestareilla. Asianmukaiseen Kvaak-ketjuun postasin jo kolme otostani ja annoin ymmärtää, että lisääkin voisin sinne laittaa näytille. Se kuitenkin edellyttää sitä, että muutkin kvaakkaajat laittaisivat viestejä Helsingin sarjakuvafestivaalit 2018 -ketjuun. Vielä tänä aamuna ketjuun ei ollut tullut kuin muutama viesti minun kahden viestini lisäksi. Uskomatonta passiivisuutta! Ovako Kvaakin jäsenet noin tylsistyneet festareihin, vai eikö heitä vain kiinnosta jutella puolikuolleessa foorumissa, jossa aktiiviset viestittelijät voi laskea kahden käden sormilla? En minä halua vetää monologia tuossa viestiketjussa, tulkoon lisää viestejä sinne ennen kuin minä viitsin kirjoittaa lisää ja postata lisää ottamiani kuvia.
4.9.2018
Joka vuosi kun olen ollut sarjisfestareilla, olen käynyt jälkeenpäin läpi löytämäni kuvagalleriat netissä. Olen myös tsekannut, olisinko itse osunut johonkin valokuvaan. Nyt jo neljättä vuotta peräkkäin tärppäsi. Tällä kertaa löysin itseni yhdestä kuvasta Instagramissa, mulkoilemassa kahta zombityttöä ja heidän välissään poseeraavaa miestä kävellessäni heistä ohi. Kerään omat valokuvaesiintymiseni talteen, mutten laita niitä minnekään esille. En edes ole kertonut näistä kuvista missään, paitsi nyt tässä. Näytän aina niin kauhealta valokuvissa, niin totiselta, synkältä, jotenkin nukkavierulta - huonosta ryhdistä puhumattakaan. Kamera ei pidä minusta. Siksi en kauhean mielelläni antaudu kuvattavaksi. Kotisaittini infosivulla oleva kuva on ainoa onnistunut otos minusta. Se otettiin kaksi vuotta sitten työpaikalla henkilökorttiani / kulkulätkääni varten.
Tänä aamuna kun siivosin, kävin lyhyttä vuoropuhelua erään Timon kanssa. Hän on fiksu mies, joka myös kuuntelee paljon musiikkia (progea), joten hänen kanssaan minulla synkkaa.
Hän kertoi: "Jätin aamulla puhelimeni kotiin. Nyt kysymys kuuluu: Onks mua olemassa?".
Kommentoin: "2000-luvun suuri eksistentialistinen kysymys".
Siihen Timo hetken pohdittuaan: "Mitä tarkoittaa eksistentiaalinen?"
Minä totesin siihen vain: "Cogito, ergo sum".
Eli jos aivot toimivat ja niillä pystyy ajattelemaan, niin silloin on olemassa. Ei siihen puhelinta tarvita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti