Yksi pullollinen kalanmaksaöljyä tyhjeni jo päiviä sitten, ja pitäisi ostaa apteekista uusi. Vielä en ole saanut aikaiseksi. Olen tottunut kalanmaksaöljyn makuun lapsesta asti, äiti syötti minulle sitä. Lisäksi hän antoi pieniä valkoisia tabletteja, jotka eivät maistuneet miltään. Äiti kutsui niitä "nannaksi", hän ei koskaan käyttänyt mitään muuta nimitystä. Vasta aikuisena tajusin, että ne taisivat olla kalkkitabletteja. En koskaan protestoinut näitä ylimääräisiä aineita vastaan, otin ne aina halukkaasti vastaan. Äidillä oli helppoa minun kanssani. 80-luvulla Mattssonien kanssa asuessani otin jonkin verran kalanmaksaöljyä kapselimuodossa, mutta se oli minusta nynnyilyä.
Lapsena Mattssonien luona asuessani inhosin kaalikääryleitä, uunissa sulanutta juustoa sekä paistettuja silakoita. Silakoissa ällöttivät ennen kaikkea ne lukemattomat pienet ruodot. Silakat eivät menneet kurkusta alas ilman kunnon maitohörppyä, ne tahtoivat jotenkin juuttua kurkkutorveen ja sitten meinasi tulla oksennusrefleksi. Niiden kera tarjotusta perunamuusista ei ollut apua. Niinpä en tänä päivänäkään pysty syömään silakoita ja muikkuja. Kaalikääryleitä ja sulanutta juustoa opin syömään myöhemmin, opin tykkäämäänkin niistä.
Masentavinta ruokaa olivat pienet pyöreät vasikankotletit. Äitikin kutsui niitä vain kumikotleteiksi, eli hänkin myönsi, etteivät ne olleet hyvää ruokaa. Kumilta ne tosiaan maistuivat. Vasta nettiaikana olen oppinut, että vasikankotletit olivat niiden virallinen nimitys.
Koulussa parasta ruokaa olivat kanaviillokki (nimenomaan mustaherukkahillon kera, se antoi sen tärkeän lisäsäväyksen!) sekä riisipuuro mustikkakeiton kanssa. Kun noita ruokia tarjottiin koulussa, ne olivat herkkupäiviä. Keitoista pidin myös. Muuten mielipiteeni kouluruoasta oli tyypillinen: yäk.
Ravintoloissa olen kulinaristi ja kokeilen mielelläni kaikkea hienoa ja maukkaan kuuloista. Itselleni en kuitenkaan viitsi kokata mitään erityistä, vaan se jää kana ja riisi -linjalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti