Uusi Tintti-elokuva hämmentää minua. Spielbergin ja Peter Jacksonin "elämäntyö" on ulkomailla otettu vastaan tyrmistynein reaktioin (The Guardianin Nicholas Lezardin arvostelun luin ja se oli tylyä tekstiä), mutta tähän asti lukemani suomalaisarvostelut ovat toitottaneet viittä tähteä. Mitä kumman ihmettä? Melkein tekisi mieli mennä katsomaan se leffa ja ottaa selvää ketä uskoa. Enpäs kuitenkaan mene, sillä minua eivät kiinnosta uudet elokuvat. Viimeksi katsoin elokuvateatterissa WALL-E -animaation vuonna 2008, siihen oli hyvä lopettaa.
Cocco Bill -kokooma jätti minut hengästyneeksi. Sivutolkulla säntäilyä, taistelemista ja kauheaa kaaosta. Dialogia melkein enemmän kuin jaksaa lukea. Päälle päätteeksi viimeinen tarina kertoi venäläissiirtolaisista ja kieli oli sen mukaista: venäjän, eestin (!) ja suomen sekoitusta jota sain tavata päätäni rapsutellen että pysyin kärryillä. Vaikka luin maltillisesti yhden tai kaksi tarinaa päivässä, iski silti ähky päälle. Mutta nerokasta työtä niin Jacovittilta kuin suomentajiltakin. En kadehdi jälkimmäisten työsarkaa, kun vielä pidän mielessä sen, ettei J:n käyttämä kieli ollut helppoa.
Tarinat sinänsä olivat kumman suoraviivaisia ja helposti muokattavissa asiallisiksi lännentarinoiksi jollekulle Blueberrylle tai Tex Willerille. Ruutuihin ei myöskään ollut piilotettu niin paljon yksityiskohtia kuin aiemmin suomeksi julkaistuissa vuosien 1969-72 tarinoissa. Apassitarina "Burlettin karja suurella laitumella" oli hersyvän hauska ja saman tarinan Piter Pruiz muistutti hiukan Cocco Bill ja mäskiläiset -albumin Piter Kingiä... Ääniefektit kannatti lukea tarkkaan... sensorttisia yksityiskohtia riitti ihan mukavasti herkuteltaviksi, mutta paras vire oli J:llä vasta edessäpäin.
PS. Vallankumoustarinassa minua kummastutti kaksi värittämätöntä ruutua, mutta ehkä se on pistettävä lähdemateriaalin piikkiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti