Vapaapäivistä nauttiessani imuroin, pyykkään, vien junista keräämiäni viinapulloja Myyrmanniin... ja siinä ohessa juon Pepsiä, kuuntelen levyjä ja luen tuoreita sarjakuvahankintojani. Okei, "Sydänpuu" ei ollutkaan se Comés-tarina, joka jäi Tapiirissa kesken, vaan "Iris". "Sydänpuu" julkaistiin lehdessä kokonaan ja minulla on se nyt sitten tuplana. Lohduttaudun sillä, että ei se albumi kallis ollut ja että tarinaa on kätevämpi lueskella albumista kuin useita lehtiä selailemalla. Jos kuitenkin olisin muistanut Tapiirin kesken jättämän Comés-tarinan oikein, olisin kirjamessuilla ostanut Sydänpuun sijasta vielä yhden Piko ja Fantasio -albumin, eli sen joka maksoi 12 euroa... mikä se nyt sitten olikaan... "Kultainen naamio"? "Taistelu perinnöstä"? Ei "Sieninevan velho" ainakaan... "Mustat hatut" oli messuilla myös, mutta jätin sinne kun vaikutti rumasti piirretyltä ja tavanomaiselta länkkärisekoilulta. Kvaakissakin siihen suhtaudutaan tylysti. No niin... kommentteja...
"Silence" teki minuun vielä rajumman vaikutuksen kuin "Lumikko". Ihmishahmot olivat vähän koomisen oloisia muutamissa kohdin varsinkin pelätessään mutta se oli lähes mitätön kauneusvirhe. Keventävää huumorintynkää sopii aina laittaa mukaan tällaiseenkin mustanpuhuvaan tunnelmapaukkuun. Jotkut yksittäiset ruudut, kuten hämähäkkien invaasio, olivat henkeäsalpaavia. Dramaattinen, traaginen loppu kruunasi kaiken. Tai eihän se loppu yksinomaan surullinen ollut... Kallis albumi, mutta joka sentin väärti!
"Sydänpuu" oli ohuempi muutenkin kuin sivumäärältään. Mystistä tunnelmaa riitti, väkivaltaa, ampumista, tajunnanvirtaa, erinomaista skitsofrenian kuvausta... silti tarina ei jaksanut tehdä niin syvää vaikutusta. Loppu ei yllättänyt. Se oli oikeastaan ainut mahdollinen ratkaisu. Piirrostyö oli joitakin upeita yksityiskohtia lukuunottamatta pelkistetympää ja minun on vaikea keksiä, mikä tässä vaati Comés'lta yli kahden vuoden työn. Menikö perfektionistilla vain itsekritiikki liki ylitsepääsemättömäksi?
"Piko ja Fantasio: Kehän kuninkaat" sisältää neljä lyhyttä tarinaa Franquinin uran alkupuolelta. Piirrostyö on tyypillistä ikivanhaa (tässä tapauksessa 50-lukulaista) tyyliä joka ei minua niin sytytä. Sama koskee kerrontatyyliä: on vähän naivia ja hiomatonta. Kuin ottaisi elokuvasta tasaisin välein yhden ruudun ja lisäisi siihen sanallisin keinoin kaiken mitä edellisen valitun ruudun jälkeen on tapahtunut. Sitten puserretaan ruutu samankokoiseksi kuin kaikki aiemmat ruudut ja laitetaan se tuohon noin sen kummemmin sommittelematta ja ruutukokoja vaihtelematta. Eli kun kaikki sivut sisältävät 5 x 3 pikkuruista ruutua - lukuunottamatta satunnaisia isompia - menee lukukokemus vähän raskaaksi. Sarja ei hengitä. Fantasiolla on vieläpä luonnottoman näköinen joutsenkaula, mikä häiritsi minua.
Okei, ei albumi missään nimessä huono ollut. Tarinoissa oli vauhtia ja roppakaupalla harmitonta huumoria vaikka asenteet jotka niistä havaitsi ovatkin tyypillisiä wanhanajan sarjakuville. Viimeinen tarina lilipanguista ja lilipangeista oli tyypillisen rasistinen. Silti viihdyin albumin ääressä. Sen luettuani minulla oli maittava olo ja takanani useita huvittuneita virnistyksiä etenkin nyrkkeilyottelun ja leopardin ansiosta. Lucky Luken tavoin saatoin yrittää bongata tuttuja naamojakin: eikös vain ensimmäisen tarinan konnana ollutkin herra Goscinny? Myös tiedemies Samovaarin naama aiheutti minussa déjà vu -tunteen, mutta sitä taas en pystynyt määrittelemään. Jolly Jumper -muunnelma vielä kolmannessa tarinassa.
"Marsupilami on kaapattu" meni nikottelematta alas. Simppeli mutta nautittava tarina. Vielä parempi on "Palombian diktaattori" - parhaita lukemiani P&F-tarinoita. Hillitön, jännittävä, ratkihauska, täynnä hyviä yksityiskohtia. Oikea herkkupala. Santafion hahmo sai lisävalaistusta: nyt tiedän missä hän esiintyi ensimmäisen kerran (ainakin suomeksi). Pitää metsästää se "Taistelu perinnöstä" jostain.
Cocco Bill -kirja onkin tuhti paketti. Tämän parissa vierähtää pitkä tovi. Näissä varhaisseikkailuissa Cocco Billissä on vielä tuoreen hahmon tuoksua mutta meininki on jo tuttua päättömyyttä. Kerrankin CB-albumi, joka on hyvin toimitettu. Sivunumerot on, samoin esisivut ja kunnon liimaus. Ruutujen välissä olevat rakettikalpeanaamat ja hevosnuuskijat sun muut haisevat tosin kielivitseille jotka eivät käänny muille kielille. Kääntyvätköhän italiaksikaan, kun tietää Jacovittin albaniankielen ja sisilianmurteen kanssa pelleilyt?
Kävin Leppävaaran Sello-kirjastossa lainaamassa yhden levyn ja silmäilin samalla kiertokirjahyllyä. Heti pisti silmään muhkean kokoinen Timo Mäkelän ja Jukka Parkkarin albumi "Manu, Mara, Tarja ja mä". Poliittista satiiria. Hieno löytö sellaisesta paikasta. Esisivulla ovat vielä edellisen omistajan saamat herrojen nimmarit ja Timpan taiteilema viinilasia pitelevä Sauli Niinistö. Vau! En ole koskaan tullut hankkineeksi yhtään Timpan albumia, vaikka hänen taidettaan minulla kyllä on Pahkiksissa, Amokeissa, Kutka-kirjoissa, Pumpsiksissa ym.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti