Yksin on mukava elää. Ei tarvitse olla ja toimia kenenkään muun ehdoilla. Voin tehdä mitä ja milloin huvittaa, eikä kukaan ole työntämässä minulle velvollisuuksia ja vastuuta. Ei häiritse minua omilla jutuillaan. "Ei kahleita" - se on mottoni. Ihmisillä on ties mitä paheita, minä olen melkein luopunut ainoastani eli karkinsyönnistä. Suklaasta ja salmiakista en luovu, muuten elän terveellisesti enkä pilaa hampaitani enempää kuin mitä jo olen pilannut. Hammasremontti olisi paikallaan, reikien paikkaus ja sitten valkaisu. Vaan millä rahalla?
Toivottavasti tämä koneella istuskelu ei verota näkökykyäni - näyttäisin kauhealta silmälaseissa.
Herkistyn kun silmäilen vanhoja valokuva-albumeja. Lapsuusmuistot ovat vissiin ravuille tärkeitä, ja minulla niitä riittää.
Graafisen suunnittelun opinnot Vantaan ammattiopisto VARIAssa Hiekkaharjulla vuosina 2006-2008 olivat mukavia. Tapasin Tarmo "Mämmilä" Koiviston pojan Topin, joka myös satunnaisesti kävi siellä oppimassa. Sain hänen kauttaan Tarmo K:n omistuskirjoitukset neljään ensimmäiseen Mämmilä-albumiin. Neljäs albumi on vieläpä vuoden 1984 ensipainos, se omistuskirjoituksella saattaa hyvinkin olla jonkin arvoinen.
Muista kotimaisista luen B. Virtasta (ei parhaimmillaan enää muutamaan vuoteen, sarja on väljähtynyt), Jasso-kissaa (nyt liiaksi lastensarja, ei jaksa enää kerätä) sekä Janssonien piirtämiä Muumeja. Ulkomaisia suosikkeja ovat tavanomaisista Lucky Luke, Niilo Pielinen, Asterix ja Tintti. Omaperäisemmistä Joakim Pirinen, Arne Anka, Marine, Nyrok City, Clifton (brittiläinen salainen agentti) ja Berkeley Breathedin Bloom County. Arne Anka viehättää graafisella toteutuksellaan. Noin minäkin haluaisin piirtää! Mutta jututkin ovat hauskoja. Frank Cho'n "Turvatarha" - köyhää huumoria, mutta piirrostyö vaikuttavaa. Kaksi albumia ilmestynyt suomeksi, hankin molemmat nimenomaan piirrosjäljen vuoksi, en muuten. Bloom County sortui usein huumorin väkinäisyyteen sekä amerikkalaisten strippisarjojen helmasynteihin, kuten yksitoikkoiseen visuaaliseen suunnitteluun. Parhaimmillaan kuitenkin vaikuttavaa työtä niin jutuiltaan kuin piirrostyöltäänkin.
Marine kolahti 80-luvulla, Corteggianin ja Tranchandin luomus ilmestyi suomeksi neljän albumin verran. Kyseessä oli kuitenkin jatkuvajuoninen kokonaisuus, ja kun loput viisi tarinaa jäivät suomeksi julkaisematta, oli se minulle harmistuksen aihe. En saanut tietää miten tämän vuosisatoja sitten eläneen ranskalaisen orpotytön seikkailut jatkuivat. No, Apu-lehti julkaisi kuudennen tarinan ("Les lutins de Morleroc") sivuillaan 80- ja 90-lukujen taitteessa, mutta se ei paljoa lohduttanut. Lopulta päätin tilata viimeiset viisi albumia tuoreina, kovakantisina uusintapainoksina netin kautta. Ranskaksi, kun niitä ei muilla kielillä ole saatavilla. Täytin netissä ranskankielisen tilauslomakkeen, mihin heikko kielitaitoni onneksi riitti. Nyt nuo viisi kovakantista albumia ovat sarjishyllyni rakkaimpia aarteita, ja ymmärrän sen verran että pysyn juonista kärryillä. Tasoltaan Marinen seikkailut vaihtelevat kovasti, järjestysnumeroltaan parilliset albumit ovat hyviä, parittomat eivät niinkään. Kahdeksas tarina ("La princesse engloutie") on huikea merenalainen seikkailu, jossa Marine tippuu laivalta myrskyn aikana ja vajoaa merenpohjaan, jossa hän kokee huiman seikkailun puhuvien merenelävien parissa. Viholliset ovat mieleenpainuvia, hukkuneiden merirosvojen eläviä luurankoja. Yhdeksännessä tarinassa ("Les demoiselles du Québec") harmittaa, ettei Marinen saagaa saateta minkäänlaiseen päätökseen. Arkkiviholliset jätetään Amerikan maaperälle, mutta Marine, Tafia ja Tabasco jatkavat purjehtimista maailman merillä, mikä antaa ymmärtää, että Marine kokee tämän jälkeen vielä lisää seikkailuja. Niitä ei ole kuitenkaan kerrottu. Tarina jää toistamaan vanhoja vitsejä ja teemoja, eikä pääty grande finaleen vaan mahalaskuun.
Kaikki vain lukevat sitä Aku Ankkaa. Olen mielessäni usein verrannut Akuja voikukkaan. Kaunis katsella ja tuo väriä ympäristöön, mutta leviää joka paikkaan, valtaa tilaa muilta eikä sitä saa millään kitketyksi pois - eikä omaa paljoa arvoa. On minulla 79 ensimmäistä taskaria ullakkovarastossa ja kämpässä muutama albumi (Barksin juttuja sekä loistava "Grand Canyonin kuohuissa"), se riittää. Sellainen ylituotanto mitä Aku Ankan kanssa harrastetaan on täysin järjetöntä. Keräileekö joku todella kaikki sarjat jotka maailmalle putkahtavat? Sitten vielä niin pahuksen kliinistä ja särmätöntä.
Eipä ole tullut ketään uutta suomalaista tekijää joka räjäyttäisi tajuntani. Jarkko Vehniäinen tuntui aluksi lupaavalta nimeltä, mutta nyt hän on jämähtänyt Suosikkiin tehtyihin tosi-tv-parodioihin ja julkkiskarikatyyreihin. Vehniäisen uskonnolliset jutut myös vähän etovat minunlaistani ateistia. Erosin kirkosta kaksi vuotta sitten, mitä en ole koskaan kellekään kertonut.
Jarlan "Fingerpori" on raikkaan rasvaista huumoria, kielivitsailua vain on liikaa. Jostain syystä vain Hymyn "Puuta heinää" saa täyden hyväksyntäni pelkkään verbaalihuumoriin keskittyvänä sarjana.
Hitto, Tilsa meinasi unohtua. Mies on jaksanut ylläpitää jonkinlaista tasoa absurdin huumorin saralla vielä viimekin aikoina, mutta valopilkut ovat jääneet yhä harvemmiksi. Ihmettelen kuinka kauan ne vielä jaksavat sen "Sekametsä"-sarjan kanssa? Sarjalla olisi kaikki mahdollisuudet olla Suomen vastine Walt Kellyn "Pogolle", mutta kaikki mahikset on hukattu. Jonkin aikaa jaksoin kerätä strippejä, toivoen että jutut vielä lähtisivät lentoon, mutta ei. Sarja on juuttunut omaan tylsään, pysähtyneeseen maailmaansa, sen sijaan että harrastettaisiin nokkelaa piilokriittistä kommentointia ajankohtaisista ilmiöistä tai temmattaisiin hahmot edes huimiin seikkailuihin jotka jatkuisivat viikosta toiseen. Esimerkiksi Uunilintu ja Camilla matkalla etelään talvehtimaan - miten olisi?
Toivon, että Tilsa jaksaisi vielä räväyttää. Vaikka jollain isolla Eikka Etevä -projektilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti