Tuntuu siltä, että olen etääntynyt suomalaisesta yhteiskunnasta ja täällä elävistä ihmisistä. En löydä mitään yhteistä itseni ja kaiken muun välillä. Olen kiinnostunut asioista, joista juuri kukaan muu ei ole kiinnostunut. Tai kyllähän tästä maasta löytyy ihmisiä, joita kiinnostaa jokin sama asia kuin minuakin, mutta he ovat piilossa minulta.
Suomi tuntuu köyhtyvän henkisesti koko ajan. Tässä maassa on luotu systeemi, joka tuntuu valmiilta. Kaikki on näennäisesti kunnossa. Mutta yhteiskuntaa nakerretaan sisältäpäin, hyvin toimivia asioita tuhotaan hiljakseen väärillä päätöksillä. Ihmiset taas eivät jaksa innostua ja kiinnostua mistään, he vaipuvat apaattisuuteen ja tylsämielisyyteen. Rikollisuus ja huumeidenkäyttö lisääntyvät hallitsemattomasti. Mihin tämä kaikki lopulta johtaa? Putoammeko maailman kelkasta, vajoammako takapajuisuuteen?
Kirjoitan Facebookiin ja X:ään englanniksi, ulkomaisista jutuista. Tunnen itseni enemmän kansainväliseksi kuin suomalaiseksi persoonaksi. Tunnen imeneeni Suomen tyhjiin kaikesta kiinnostavasta. Edes suomalaisen rockin ja muun musiikin kuuntelu ei jaksa kiinnostaa minua enää. Kuuntelen vain ulkomaista. Tutkin muun maailman kulttuuri- ja taidetarjontaa ja kirjoitan siitä someen englanninkielellä.
Töissä teen omaa hommaani nopeasti ja tarmolla ja yritän näyttää eloisalta, itsevarmalta persoonalta. Suuri osa työntekijöistä ei kuitenkaan kiinnitä minuun juuri huomiota, he keskittyvät omiin töihinsä ja joko vaikuttavat pohjimmiltaan tympääntyneiltä tai puhelevat vain keskenään eloisasti. Ne jotka vaihtavat kanssani muutaman sanan vaihtavat tosiaan vain muutaman sanan. Joskus joku työntekijä rupeaa hankalaksi ja esittää joitain vaatimuksia... teen niin kuin halutaan, mutta silloin samalla koen, etten enää viihdy työssäni eikä minusta pidetä. Toivon vain, että se kyseinen tyyppi juoksisi järveen. Muuten minun annetaan olla rauhassa. Kukaan ei tunnu valvovan työntekoani. Esimiehestäni saan vaikutelman, että hän luottaa minuun sataprosenttisesti, eikä hän koe tarvetta keskustella kanssani mistään. Niinpä kommunikaatio hänenkin kanssaan jää vähäiseksi. Voin vapaasti lukea ja piirtää työaikana. Aikaa siihen riittää, koska suoriudun siivoustyöstä nopeasti. Tästä kaikesta jää kuitenkin lievästi ahdistunut olo.
Muistelen kaiholla lukioaikaisia luokkatovereitani... millaisia he olivatkaan silloin, vuosina 1990-1993. Iloisia, energisiä, asioista innostuneita. Tuntui, että heidän kanssaan olisi voinut puhua aivan mistä tahansa. Olivathan he naiiveja, mutta heissä oli sydäntä. He olivat hauskoja. Sellaista seuraa kaipaisin ympärilleni. Haluaisin löytää juuri sellaisia ihmisiä. Mihin ihmisestä katoaa tuo kaikki vuosien myötä? Ovatko edes nykypäivän koululaiset niin riehakkaita ja eloisia kuin lukiolaistoverini? Ehkä koulussa kaikki ovatkin samanlaisia kuin aikuiset, kun älypuhelin vie kaiken huomion. Ainakaan töissä eivät kesätyöläiset - työntekijöiden teini-ikäiset jälkikasvut - osaa muuta kuin istua möllöttää puhelin kädessä.
Muuten menee hyvin. Rahaa riittää, teen kaikkea mitä osaan - ihan kaikkea, nyt kun hyödynnän kunnolla englanninkielen taitoanikin - ja mistä olen kiinnostunut, ja kaikkea sitä yhtäaikaa. Pukkaan sisältöä nettiin. Musiikin kuuntelua, kirjojen lukemista, piirtämistä, tutkimustyötä (keksin yhden mainion sarjakuva- ja elokuva-aiheisen Facebook-postaussarjan, jota varten kerään materiaalia) ja elokuvien katselua. Aion myös penkoa arkistojani ja julkaista sellaista, mitä olen kerännyt - lehtileikkeitä ja muuta. Selaan vuosien 1953-2012 Playboy-lehdet läpi etsien jotain kiinnostavaa, mistä saisi Facebook-postauksen aikaiseksi. Muuten riittää, että vain työnnän käteni johonkin pöytälaatikkoon tai otan esille yhden tietyn paksun, sinisen kansion ja poimin sieltä jotain, mistä kirjoittaa. Tästä kaikesta pitäisi riittää kerrottavaa somessa ja tässä blogissa pitkäksi aikaa, kunhan panttailen kaikkia ideoitani ja pukkaan juttuja julki hitaasti. Siinä ohessa tilailen Amazonista tv-sarjoja DVD-bokseina tai jotain muuta katsottavaa / luettavaa ja ostan herkkuja Stockmannilta ja Kampin kauppakeskuksen K-Marketista. Vapaa-aika on silkkaa hupia. Säälin muita ihmisiä, jotka eivät tiedä mistä jäävät paitsi, kun eivät tee samoja asioita.
Ei ole ketään, jolle kertoa tästä kaikesta. Olen huolissani siitä, mitä kuolemani jälkeen jää jäljelle kaikesta siitä, mitä olen elämäni aikana itselleni haalinut ja mitä olen varsinkin nettiin tehnyt. Heittävätkö jotkut muut ihmiset roskiin ja näkymättömään bittiavaruuteen kaiken elämäntyöni? Eikö minnekään jää mitään jälkeä siitä, että olen ollut olemassa? Eikö kukaan saa koskaan tietää, millainen persoona maapalloa on asuttanut? Tiedän, etten ole maailman paras tyyppi, mutta minussa on enemmän kuin miltä päällepäin näyttää. Kukaan ei kuitenkaan ehkä koskaan tule ymmärtämään sitä. Koen olevani alirakastettu ja aliarvostettu.
Menneen elämän taakka painaa raskaana harteillani. Kaikki kauheat lapsuus- ja nuoruuskokemukset ovat syynä siihen, etten ole kertonut isäpuolelle ja äidille kuin vähän omasta elämästäni. Heistä ei ole tullut sellaisia ihmisiä, joille voin uskoutua.
Ei minulla ole ketään muutakaan.
Onneksi on netti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti