14.7.2021 - 21.7.2021 - Lisää elokuvia

14.7.2021

Olisiko vielä 1029 elokuvaa katsottava? Saa nähdä, joidenkin kohdalla voin muuttaa mieleni. Taidan myös pikaisesti vilkaista joitakin. Homma saattaa valmistua ennen vuoden loppua.

Maniac (Michael Carreras, 1963) - yksi lukemattomista elokuvista, jotka nimeä myöten kopioivat Psykoa. Tässä taidemaalari lomailee Etelä-Ranskassa, tutustuu kahteen naiseen - äitiin ja tyttäreen - ja saa ongelmia niskaansa, kun naisten mielisairas aviomies / isä karkaa laitoksesta. Katsottava muttei varsinaisesti suositeltava mustavalkoinen Hammer-halpis.

Meteor (Ronald Neame, 1979) - viiden mailin mittainen meteorinkappale syöksyy kohti USA:ta ja osuu kuuden päivän kuluttua. Kivi voidaan tuhota ohjuksilla, jotka nyt on suunnattu Neuvostoliittoa kohti, mutta ongelmana on, että USA:n korkeammat tahot eivät halua paljastaa ohjusten olemassaoloa. Siinä perusasetelma tässä flopanneessa katastrofielokuvassa, joka tavan mukaan on tähdillä miehitetty: Sean Connery, Karl Malden, Natalie Wood, Henry Fonda, Martin Landau.

Nightmare (Freddie Francis, 1964) - Psyko-vaikutteilla jatketaan. Sama käsikirjoittajakin, Jimmy Sangster. Painajaisten piinaama nainen, jonka äiti oli mielipuoli, tarvitsee hoitoa, koska hän saattaa olla tulossa hulluksi. Mutta juonitteleeko joku saadakseen hänet ryhtymään murhatöihin?

Nothing But the Night (Peter Sasdy, 1972) - pitkäveteinen trilleri yliluonnollisella tavalla suoritetuista rituaalimurhista, joiden takaa paljastuu outo, kuolemattomuutta tavoitteleva kultti.

The Long Hair of Death / I lunghi capelli della morte (Antonio Margheriti, 1964) - en ole erityisemmin viehättynyt italokauhusta. Yleensä olen pitkästynyt tai muuten pettynyt italialaisten horroreiden parissa - jopa Suspirian pilasi liian helppo ja hätäinen loppu. Mutta joitakin sen edustajia olen kerännyt talteen. Kauhua ja muuta outoa liukuhihnalla vuosikymmenten ajan suoltaneen Margheritin tuotoksessa pääosaa näyttelevä Barbara Steele on nähtävyys, ja juoni on melkoisen runsas noidanpolttoineen, ruttoineen, reinkarnaatioineen ja linnassa tapahtuvine juonitteluineen.

Vampire Circus (Robert Young, 1971) - tällä Hammer yritti tuoda uutta verta kuluneeseen vampyyrigenreen. Kuten nimi kertoo, 1800-luvun pikkukylään saapuva sirkus tarjoaa viihdykettä ankaraa maksua vastaan. Kuvaus tallentaa tapahtumia muutamissa kohdin hienosti.

Don't Look Now (Nicolas Roeg, 1973)

Dracula A.D. 1972 (Alan Gibson, 1972) - ensimmäiset 40 minuuttia ovat kyllä riittävän värikkäitä, mutta sen jälkeen Draculalla ei ole paljon tekemistä ja tympeys laskeutuu elokuvan ylle.

The Dunwich Horror (Daniel Haller, 1970) - vuonna 1970 ajatus tehdä Lovecraft-kauhua oli kuolleena syntynyt. Tätäkin elokuvaa joutuu katsomaan ihan vain tavallisena vaisuna minikauhupätkänä, joka tarjoaa kelvollisen loppuhuipennuksen ja muun leffan parissa saa pitkästyä. Sam Jaffe on sentään vilkuilun arvoinen näyttelijä.

The Satanic Rites of Dracula (Alan Gibson, 1973) - Vuonna 1973 Hammer-yhtiö oli surkeassa tilassa ja elokuvien teko oli vaikeaa. Dracula-sarjakin oli viety aallonpohjaan tuomalla hahmo nykyaikaan ja riisumalla koko touhulta kaiken mikä teki näistä elokuvista aiemmin niin mehukkaita. Don Houghtonin käsikirjoitus on niin ankea ja pitkästyttävä, etten jaksa edes pysyä kärryillä siitä mitä tässä tapahtuu ja miksi. Sen verran sentään, että Draculan suunnitelmana oli levittää maailmaan paiseruttoa ja hävittää ihmiset maapallolta sillä tavalla. Kuulostaa Draculan maailmalle sopimattomalta idealta, joka osoittaa sen, että Hammer oli päässyt etääntymään liian kauas hahmon perusluonteesta ja sille ominaisesta kauhistuttavuudesta, mutta leffa onnistuu kyllä perustelemaan idean jotenkin.

15.7.2021

Chrome and Hot Leather (Lee Frost, 1971) - niitä prätkäleffoja. Tällä kertaa yksi moottoripyöräjengiläisistä aiheuttaa kahden naisen kuoleman suistamalla auton alas jyrkänteeltä, ja toisen naisen mies - joka on vihreä baretti - lähtee kostamaan. Avukseen hän pyytää muutaman sotilasystävänsä, joista yhtä näyttelee soultähti Marvin Gaye! Nähkää hänet treenaamassa pyörällä ajoa.

The Curious Dr. Humpp / La venganza del sexo (Emilio Vieyra, 1967) - täysin nyrjähtänyttä argentiinalaista kauhuseksploitaatiota. Tällaisia oli joskus jännä katsoa, kunnes rupesi tökkimään. Niinpä jätin moisen roskan ja keskityin oikeisiin elokuviin.

Eat My Dust (Charles B. Griffith, 1976) - Onnen päivistä elokuvaohjaajaksi yltänyt Ron Howard pääosassa tässä yksiviivaisessa autokaahailupätkässä, jonka huumori yltyy välillä aivan älyttömäksi. Seuraavana vuonna Howard ohjasi oman tällaisen elokuvan, Grand Theft Auto, ja näytteli siinäkin pääosan.

The Monster That Challenged the World (Arnold Laven, 1957) - merenalaiset toukkahirviöt aiheuttavat kauhua asiallisesti kirjoitetussa mustavalkohalpiksessa.

The Wicker Man (Robin Hardy, 1973) - täytyihän tämä kulttiklassikko katsoa uudestaan, kun niin usein näen sen mainittavan milloin missäkin. Valitettavasti minulla on se lyhin versio, 88-minuuttinen.

16.7.2021

Crack in the World (Andrew Marton, 1965) - joukko tiedemiehiä uskoo, että maapallon sisuksissa oleva magma on ratkaisu kaikkiin energiapulmiin. Niinpä he yrittävät porata kuoren läpi ja tuoda magmaa pintaan tarkoin kontrolloiduissa olosuhteissa. Näin tehdessään nämä onnettomat lähestulkoon halkaisevat koko pallon kahtia. Vakuuttavasti ohjattu ja toteutettu varhainen katastrofielokuva onnistuu hyvin välittämään kauhunhetket katsojillekin.

The Mad Monster (Sam Newfield, 1942) - tässä yksi keino tehdä surkeat elokuvat siedettävämmiksi. Mystery Science Theater 3000, lyhyemmin ja tuttavallisemmin MST3K, on amerikkalainen tv-sarja avaruusasemalle vangitusta miehestä, jota kidutetaan pakottamalla hänet katsomaan huonoja elokuvia. Välttääkseen luisumista hulluuteen vankiparka rakentaa kaksi robottikaveria, joiden kanssa hän katsoo kaikki elokuvat, ja kolmistaan nämä tekevät jatkuvaa pilaa näkemästään ja kuulemastaan. Katsoja näkee elokuvien lisäksi kolmen katsojan ja leffateatterin penkkien mustat siluetit kuvan alareunassa, ja ääniraidalla kuullaan pilkkaavat välihuomautukset joita nämä katsojat laukovat. MST3K:n jaksot ovat puolitoistatuntisia, mutta koska elokuvat keskeytetään välillä vähäksi aikaa hassujen näyteltyjen sketsien hyväksi, varsinaista elokuvaa ehditään katsoa vain tunnin verran. Niinpä elokuvia jouduttiin lyhentämään melkoisesti. MST3K siis tarjosi kaikista leffoista pätkityt versiot. Yhdysvalloissa MST3K on pitkään jatkunut, vankkaa kulttisuosiota nauttiva menestyssarja. Minä keräsin sarjan jaksoista talteen kaikki ne, joissa esitetään jokin kiinnostava elokuva, ja taisinpa kerätä myös muutaman parhaimmistoon kuuluvan jakson, joissa esitettiin jokin ei-mieluisa elokuva, ihan vain siksi, että Joelin, Crown ja Servon pilanteko oli niissä huvittavimmillaan.

    Minulla on siis varsin pölyttyneestä ja halvasta The Mad Monster -elokuvasta MST3K -versio. En jaksa katsella ja kuunnella sarjan vakiohahmojen toilailuja studiolavasteissa elokuvien katselun lomassa, skippaan tylysti nuo sketsit ja katson vain itse leffat. The Mad Monster on aika lailla sitä itseään, hullu tiedemies tekemässä kokeita joissa hän tekee miehestä eläinhirviön.

The Black Scorpion (Edward Ludwig, 1957) - Meksikoon sijoitettu kopio muurahaiskauhuklassikosta Them! (1954). Tällä kertaa tulivuorenpurkaus tuo pintaan lauman jättiläisskorpioneja, -matoja ja -hämähäkkejä. Tämäkin minulla on MST3K-versiona. Joel, Crow ja Mike Servo ovat tässä pirteämpiä pilkkaajia kuin The Mad Monsterin kanssa, mutta niin on elokuvakin vauhdikkaampi.

Rocket Attack U.S.A. (Barry Mahon, 1959) - tämäkin riemastuttavan korni ja surkea kylmän sodan vakoilujännäri löytyy MST3K-käsittelyn saaneena, ja hauska jakso onkin. Välihuutelut vedetään aika överiksi.

The Loved One (Tony Richardson, 1965) - mustavalkoisena kuvattu kaksituntinen musta komedia britistä, joka matkustaa Kaliforniaan setänsä hautajaisiin. Tätä mainostettiin elokuvana, joka onnistuu loukkaamaan kaikkia. Michael J. Weldon kirjoitti The Psychotronic Video Guide -kirjassaan, että kaikista isojen studioiden tuotannoista tämä pääsee lähimmäs John Waters -tyyppistä leffaa.

Whoops Apocalypse (Tom Bussmann, 1986) - Karibian saarella sijaitseva brittiläinen tukikohta joutuu naapurinsa kommunistivaltion valtaamaksi, ja tapahtumat eskaloituvat lopulta ydinsodaksi. Täyskahjo englantilainen farssi pohjautuu samannimiseen kuusiosaiseen tv-sarjaan vuodelta 1982. Tämä tuli telkkarista heinäkuussa 1991, ja nautin siitä täysillä. Vasta nyt katson leffan toisen kerran.

Arabesque (Stanley Donen, 1966) - musikaaliohjaaja Donen joutui ajan hengen muuttuessa 60-luvulla poikkeamaan omimmasta genrestään, mutta hänen myöhemmätkin elokuvansa ovat omalla tavallaan kiinnostavia. Niin kuin tämä onnistunut kokeilu kevyen Bond-tyylisen agenttiviihteen parissa.

Prehistoric Women / Slave Girls (Michael Carreras, 1967) - Hammer Filmsin tuottamassa typerryttävässä seikkailussa Amazonista löydetään naisista koostuva alkuasukasheimo, jossa ruskeaveriköt pitävät blondeja orjina.

Superfly (Gordon Parks Jr., 1973) - soundtrack-CD:kin löytyy hyllystä.

Lo spettro / The Ghost (Riccardo Freda, 1963) - Barbara Steele pääosassa tunnelmallisessa kauhuelokuvassa, jossa murhatun aviomiehen haamu vainoaa naista ja tämän rakastajaa. Alkutekstit ovat englanniksi, mutta ääniraita italiaksi.

Mars Needs Women (Larry Buchanan, 1967) - Larry Buchanan, mies joka usein teki huonoista elokuvista vielä kamalampia uusintaversioita. Tutustuin miehen tyyliin jo 1998 Night Visions -festivaaleilla, jolloin näytettiin hänen 1968 ohjaamansa Creature of Destruction, uusi versio 1957 tehdystä elokuvasta The She Creature. Pitkästyin. Mars Needs Women on sentään Buchananin oma idea käsikirjoituksen lisäksi, ja titteli kertoo kaiken: Maan naiset joutuvat varomaan, kun Marsin miehet saapuvat auttaakseen naispulasta kärsivää planeettaansa.

21.7.2021

Elokuvien katselu jatkuu, mutta en minä enää juuri viitsi niitä luetella. Tuhat elokuvaa, sehän vie hirveästi tilaa näillä vuodatussivuilla. En edes ole mikään elokuva-arvostelija, vaan katson niitä kritiikittömämmin kuin monet muut joskaan en ihan kritiikittömästi. Genreskaala on kai tullut aika hyvin selväksi muutamasta viime kirjoituksestani - samoilla linjoilla jatketaan, paitsi että jatkossa mukaan tulee myös merirosvoseikkailuja, Robin Hood -leffoja, Shakespeare-filmatisointeja, historiallisia pukudraamoja ja Raamattuspektaakkeleita sekä muunlaista Hollywood-eskapismia 30-luvulta 60-luvulle.

Kvaak aikoo Dropsie Avenuen perään seuraavaksi julkaista argentiinalaisen El Eternauta -sarjakuvan. Minulla ei ole sarjakuvaan ennestään mitään kosketusta, hädin tuskin edes tiedän mistä se kertoo. Kvaakissa on kuitenkin hypetetty sarjista niin hyvin, että tunnen kiinnostusta julkaisun rahoittamiseen. Jarkko Sikiö tosin mainitsee, että suomenkielisen julkaisun mainostaminen tapahtuu etupäässä somessa. Minä en ole missään sosiaalisessa mediassa mukana enkä osaa hakea sieltä mitään. Huolettaa, että meneekö minulta rahoituskampanja ohi, jos sen alkamisesta ei ilmoiteta Kvaakissa linkkeineen päivineen. Ja koska en juuri enää ostele sarjiksia, ei ole takeita tulisinko ostamaan albumia kaupastakaan.