Vuoden 1982 aikana Neuvostoliitosta tuotu tv-ohjelmamateriaali väheni edelleen jonkin verran, mutta neukkuelokuvia ja lyhäreitä sekä satunnaisia piirrettyjä ja dokumentteja riitti joka kuukaudelle vuosien 1982-1983 aikana, vaikka sitten niukastikin. Itä-Eurooppa säilytti melko vahvan aseman, muttei pärjännyt alkuunkaan Ruotsille, Tanskalle ja Norjalle, joiden ylivalta Suomen tv-ohjelmatarjonnassa oli murskaava. Luulisi esim. tanskalaisten dokumenttien jatkuvan syöttämisen jo ärsyttäneen niin tv-kriitikoita kuin katsojiakin, etenkin kun aika suuri osa dokumenteista käsitteli pohjoismaisia kirjailijoita, muusikoita ja muita taiteentekijöitä, joiden nimet eivät välttämättä sano(neet) suomalaisille mitään. USA ja Englanti kirivät vuoden 1982 aikana loistokkaasti rinnalle - juuri tuo vuosi toi britti- ja jenkkiviihteen toden teolla suomalaisiin koteihin. Ja täysillä mentiin tällä saralla jo heti tammikuussa, jolloin ohjelmistoon saapui useita brittisarjoja ja yksi amerikkalainen (etsiväsarja Nero Wolfe). Viihde kuitenkin keskittyi MTV:hen, Yleisradio tuotti edelleen valtaosin asiaohjelmia.
2.9.1982 Hesarin tv-ohjelmasivulla kerrottiin toukokuussa suoritetun mielipidetutkimuksen tulos: "Kansa tahtoo lisää viihdettä". Ja sitähän saatiin. Jopa siinä määrin, että Kajava älähti 23. tammikuuta 1983: "Alas tv:n viihdesarjojen valta!".
Suomikin tottakai yritti parhaansa ohjelmatuottajana, mutta suomalaisten viihde-, lasten- ja asiaohjelmien sekä tv-näytelmien tasossa oli harvemmin hurraamista. Jukka Kajavan mielestä ainoa hyvä suomalainen viihdeohjelma oli vuonna 1982 Hukkaputki, ja sekin oli vain parhaimmillaan hyvä. Välillä sielläkin hypättiin aidan yli matalasta kohdasta. Mies haukkui pikkutarkasti kaikkea mahdollista, vaikka sitä, että musikaalielokuvissa ja musiikkiohjelmissa laulut jätettiin tekstityksessä kääntämättä, tai niistä käännettiin vain ensimmäinen säkeistö, jolloin laulujen oleellinenkaan viesti ei välittynyt katsojille. Esimerkkeinä 13. helmikuuta 1982 esitetty amerikkalainen musikaalielokuva Ilo irti (On the Town, 1949), jossa Gene Kellyn, Frank Sinatran ja Jules Munshinin esittämät merimiehet seikkailevat New Yorkissa, 21.8.1982 esitetty dokumentti chileläisestä mutta maanpaossa eläneestä Quilapayun-yhtyeestä, jonka kantaaottavat laulut jätettiin kokonaan kääntämättä, sekä seuraavana päivänä esitetty tsekkiläinen elokuvafantasia Päiväkirja. Leos Janacekin teosaiheistosta ja musiikista koostettu elokuva kuitattiin muutamalla sanalla juonen kulusta, minkä jälkeen ilmoitettiin, että elokuvaa ei ole tarvis suomentaa. Tätä seurasi yli puoli tuntia tsekiksi laulettua kertomusta, josta katsoja jäi lähes täysin pihalle tekstityksen puuttumisen takia.
Erikoisimpina tapauksina nähtiin srilankalainen elokuva (16.3.1982), kirgisialainen elokuva (25.1.1983), tasmanialainen elokuva (1.3.1983) ja pohjoiskorealainen elokuva (25.5.1983). Mainita voi myös jokusen korealaisen dokumentin, meksikolaisen elokuvan (27.7.1982), filippiiniläisen elokuvan (21.11.1982), brasilialaisen elokuvan (20.12.1982) ja tv-sarjan (5.8.1983), pari intialaista elokuvaa (22.5.1983, 15.6.1983), turkkilaisen elokuvan (3.7.1983), perulaisen elokuvan (31.7.1983) sekä vietnamilaisen dokumentin (16.8.1983).
1. elokuuta 1982 nähtiin puolalais-eestiläistä yhteistuotantoa ollut tieteisfilmi Lentäjä Pierksin kuulustelu (Test pilota Pirx), joka perustui Stanislaw Lemin tarinaan Kuulustelu. Marek Piestrakin 1979 ohjaamasta elokuvasta sanoi Mikael Fränti arviossaan, että lopputulos "on erittäin kuivakiskoinen ja jähmeä", ja että "tieteiselokuvien huikea kuvallinen maailma on jäänyt Piestrakilta kaukaiseksi, tavoittamattomaksi haaveeksi". Puolalaiset eivät Fräntin mukaan ole juuri harrastaneet tieteiselokuvia tuotannossaan, joten sietää ihmetellä, miksi Yle otti moisen epäonnistuneen kuriositeetin ohjelmistoonsa. Arvo Pärtin musiikki sai sentään kehun.
22.8.1982 esitettiin uusiseelantilainen dokumentti Puiden puolesta, jossa yli yhdeksänkymppinen luonnonsuojelija Richard St. Barbe Baker kehotti istuttamaan metsäkaupalla puita, jotta ihmiskunta pysyisi hengissä ja aavikoituminen vältettäisiin. Jukka Kajava kysyi myöhemmin kolumnissaan, miksi suomalaisten oli tuotettava Uudesta-Seelannista asti dokumentti puhumaan tärkeästä asiasta, kun "tärkeää olisi tiedottaa meille siitä, mitä Suomessa tällä alueella tapahtuu. Kyllä meillä tapahtuu. Sen tietää jokainen maata matkannut ja raiskatut hakkuutasangot nähnyt. Nyt näytti siltä, että ulkomailla eivät osaa hoitaa metsävarojaan, toimivat kuin typerykset. Suomi säästyi kritiikin piiskalta".
Helmikuussa 1983 esitettiin dokumentti Tanskan saksalaisalueella toimivista kouluista kertoneen dokumentin "Dansk skola i tysk vardag". Kajava kyseenalaisti senkin ohjelman Suomeen tuomisen mielekkyyttä: "tietenkin ohjelman seurassa tuli ajatelleeksi Ruotsissa asuvia suomalaislapsia, heidän kielellistä ja kansallista vyöhykettään vieraassa maassa. Mutta jos tähän tähdättiin, niin eikö silloin kannattaisi tuottaa oma ohjelma aiotusta aiheesta. Suomesta katsoen tanskaa puhuvien lasten saksalaiset ongelmat ovat aika kaukaisia ja siten erityisiä, että ohjelman sanoma laihtui lähinnä toteavaksi".
Ehkä Ylen yletön into tuottaa ulkomailta ohjelmamateriaalia välillä myös kostautui huteina, kun ei aina oltu vaivauduttu miettimään esim. ulkomaisten dokumenttien esittämisen järkevyyttä.
Entäs suomalaiset tv-näytelmät? Vuosina 1979-1983 seuraavat erottuvat HS:n arvioinneissa selkeästi epäonnistumisiksi (kritiikit Kajavan, ellei toisin ilmoiteta):
1979
12.3. Paavi on kaapattu (eteläamerikkalainen Joao Bethencourtin kokoillan komedianäytelmä vajaan tunnin mittaiseksi lyhennettynä, ohjaus Markku Onttonen) - ("tyhjänpäiväiseksi typistetty", "kiireisen tuntuista juonen juoksutusta", "...muttei olla hauskoja, nasevia, osuvia, henkeviä, ei oikein mitään")
28.6. Laululintunen (unkarilainen näytelmä, vieraileva unkarilainen ohjaaja Sandor Szönyi) - ("räikeä, meluisa, vivahteeton", "lavastus näyttää turistirihkaman ale-tavaratalolta")
9.8. Suomeen tai kämpille (Pentti Haanpään novelli rahansa rulettiin tuhlaavasta työmiehestä) - ("tasapaksua teatteria", "Lauri Törhösen ohjaamassa esityksessä avustajavoimin täytetyt pelijaksot eivät kasva kohokohdiksi eikä valitettavasti juuri mikään muukaan")
17.10. Onnellinen mies (Arto Paasilinnan romaanista, ohjaus Hannu Kahakorpi) - ("taas kaatuu raisu komedia tosikkoon toteutukseen", "tv-sovitus on sisällöltään kesy, draamallisesti kontrastiton ja riehaantumaton")
1980
7.1. Laahus (Lauri Kokkosen näytelmä, ohjaus Antti Einari Halonen) - ("kuinka tv-väki osasikin häivyttää kaiken sen, mikä näyttämöversiossa oli jäntevää ja pitävää. Kahden naisen muuntuvasta ja draamallisesta ihmissuhteesta tehtiin tempoa nopeuttamalla liioiteltua puskateatteria", "epätarkat kuvat, epätasainen äänitys", "tulos oli kauhea")
4.2. Suomalainen rakkaus (Tuula Saarto, ohjaus Ville-Veikko Salminen) - ("ollakseen teatteria Saarron teksti on aivan liian mietelausemaista ja rakenteeltaankin täysin epädramaattista", "näyttelijät ovat tosi onnettoman näköisiä. Eivät ole kunnolla päättäneet, että tehdäänkö tästä täysi parodia, vai pitäisikö olla tosissaan", "henkilöistä puuttuu liha ja veri")
4.2. Poltettu oranssi (Eeva-Liisa Manner, ohjaus Sina Kujansuu) - ("tv-versiosta tosin joutuu penäämään paljon parempia roolisuorituksia ja huikeasti rohkeampaa pyyhkimistä tiiviyden ja intensiteetin säilyttämiseksi", "tulipaloa seuraava loppupuolituntinen on pelkkää piinaa loputtomine aforismeineen, kohdistumattomine yleisväitteineen")
31.3. Elämäntoverina alkoholisti (Eila Pennanen) ("tulos kuitenkin näyttää kuin puujaloilla esitetyltä: asenteelliselta, yliteatraaliselta". Ohjaaja Pekka Parikan toteutus sai haukkuja tikku-ukkomaisuudesta, ja "Pennasen tekstikin perin mietelausemaista ja opettavaa. Asiat on tuotu liiaksi pintaan. Niissä ei ole mitään oivallettavaa")
31.3. Marraskuun kuvia (Matti-Juhani Karila, ohjaus Juhani Tiikkainen) - ("näytelmä on epätasainen, epäpersoonallinen eikä kovin syvä", "nimekäs näyttelijäjoukko työskentelee hieman pehmein aksentein ja tyhjin silmin", "ihmisiin on jäänyt tulkinnallista, taidollistakin löysyyttä")
26.6. Hiekkakuningas (Henri Kapulainen, ohjaus Jukka Sipilä) - ("klisheinen", "ohjaaja kokeilee erilaisten tyylien kompositiota. Tämä kaikki on oikein ja tervetullutta, mutta ei vielä Hiekkakuninkaan kohdalla johtanut muuhun kuin itse yrittämisen kiusalliseen näkymiseen", "tapa ilmaista on liian suoraviivainen. Katsojan ei tarvitse kuin katsella ja välillä ihmetellä, miksi tekijät pitkittävät kaikkea niin suunnattomasti")
7.8. Auringon lapset (Maksim Gorki, ohjaus Veikko Kerttula) - ("menee oikein roimasti poskelleen", "esitys on jäänyt kirjavan ylinäyttelemisen varaan. Katsojan tuskaa kestää lisäksi lähes kolme tuntia")
13.8. Rippipuvut (Orvokki Autio, ohjaus Mauno Hyvönen) - ("näytelmän "asiat" ja niiden ilmaisu sen sijaan maittavat tehdyiltä ja jäävät puolitiehen", "pieni näytelmä ehtii käsitellä samoja teemoja jopa moneen kertaan, aina samoilta kanteilta ... toistosta sanomiset eivät parane", "dramaturginen ja rakenteellinen kömpelyys ihan hämmästyttävät")
8.9. Rajuilma (August Strindberg, ohjaus Ritva Nuutinen) - ("pilalle mutistu", "jäykkää seisoskelua, istumista, täysin jännitteetöntä juttelua. Epäselvää, kaiken lisäksi")
4.10. Anjuta (Anton Tšehov, ohjaus Pauli Virtanen) - (Kajavan mukaan suttuinen ja katkonainen, vain ja ainoastaan kömpelö tv-näytelmä, "Anjutasta tuskin syntyy muuta kuin paha mieli, niin katsojille kuin tekijöillekin")
1981
4.5. Rakas rouva (uusittiin 19.3.1983) (Kerttu-Kaarina Suosalmi, ohjaus Georg Dolivo) - ("deodoranttimainokselta näyttävä luomus", "aikasiirtymien ruuhkassa katsoja ei aina tiedä edes sitä, millä vuosikymmenellä mennään", "esitys on täysi ladattua ajatusta, mutta se ei avaa itseään katsojan pohdittavaksi", "jos kaunis kuva riittää katsomisen motiiviksi, niin silloin Rakas rouva toki täyttää toiveet")
5.10. Loppiaisaatto (William Shakespeare, ohjaus Pauli Virtanen) - ("kuinka pilataan hyvä tragikomedia", "puskateatteria", "perustragedia, lemmenleikkien toivoton kiihkeys lakaistaan maton alle. Kaikki perustuu meteliin, kansanomaisuuteen ja ylisuureen ilmaisuun", miesnäyttelijät "karjuvat, ärjyvät, huutavat vuotoisilla äänielimillä ja vain pelkkää volyymin vaihtelua tunnustaen")
2.11. Armahda meitä (Tito Colliander, ohjaus Juhani Tiikkainen) - ("dramatisointi tulvii tiheiksi kirjoitettuja ja tiheästi tulkittuja pikkukohtauksia, mutta kokonaiskaari laimenee proosamaiseksi, kohokohdattomaksi", "näytelmä ei rakennu kokonaisuudeksi vaan on lopussa yhtä hajallaan kuin alussakin")
15.12. Vänrikki Stoolin tarinat (J.L. Runeberg, ohjaus Bengt Ahlfors) - ("melko katkelmallinen ja toisten takia hieman tyhjänpuoleinenkin viihdespektaakkeli", toteutus jätti Kajavan mielestä henkilöhahmojen kehittelyn puolitiehen - katsoja jää odottamaan enempää, mutta sitä ei tule, vaan tv-sovitus jää "armotta liian pitkäksi, itseään toistelevaksi, ja illan mittaan väljähtyväksi viihdedraamaksi")
28.12. Kerran kesällä (Joel Lehtonen, ohjaus Sina Kujansuu) - ("iki-ihanasti rehevästä, turmeltuneesta, huumorintajuisesta, kriittisestä ja enteellisestä vuosisadan alun kuvauksesta on kamerain edessä tullut silppua, tekoteatteria, hortoilua", "kesäinen joukkio vaeltaa maisemissaan ja huoneistossaan kukin roolinsa ulkokuorena, aivan kuin syvintä henkilöanalyysia ei olisi kunnolla tehtykään", "on vain toteutettu kohtauksia, kuvia muttei ole tulkittu")
1982
25.1. Kovaosaisten kuu (Eugene O'Neillin näytelmä vuodelta 1943, ohjaus Eeva Salminen) - ("pahvisenmakuiseksi jäävä", "kokonaisuutta ei kohenna raskaasti kaavamainen kameratyö ... eikä liioin lavasterealismi, joka muistuttaa suomalaisen teatterin keittiörealismia amerikkalaiselle farmille siirrettynä" (Kirsikka Siikala))
8.2. Haukat lentävät korkealla (Hannu Salo, ohjaus Kari Rentola) - ("sisältö on kaikkiaan jätetty merkillisen epäselväksi, jopa ihmisten sukulaisuussuhteiden alueella. Muutamissa kohtauksissa repliikitkin ovat, kuin itse poliisimestari olisi ne arpatynnyristä poiminut", "paatosta riittää ja jokainen repliikki on painokas kuin kaivon kansi", "kaikki tehdään yli, tyhjällä paatoksella ja tasarytmisesti")
26.2. Pohjalla (Maksim Gorki, ohjaus Timo Bergholm) - ("Pohjalla-näytelmää näytellään tasaisen totisesti", "kaikki näyttelevät toistensakaltaisesti, kuin yksi ainut ihminen", "ilmaisullisesti aika yksitoikkoista jökötystä", "henkilöt eivät isommin eroa toisistaan")
3.3. Aivan tavallisia ihmisiä (Ilkka Pitkänen, ohjaus Mauno Hyvönen) - ("henkilökuvat jätetään kautta linjan kalvakkaiksi ja vähäsyisiksi", "ongelmia on, niitä esitetään, mutta syitten tasolla ja seurauksia arvattaessa pitäydytään lähes nollarajalle", ohut materiaali latistaa kuunnelman "vanhan kertaukseksi" ja "turhalta tuntuvaksi dramatisoinniksi")
28.4. Hämähäkki (kuusiosainen sarja, käsik. Liisa Nevalainen, ohj. Pertti Melasniemi) - (henkilöt vaihtavat keskenään "sellaisia sanoja ja ajatuksia, joita ei uskoisi kopioitavan valtakunnalliseen televisioverkkoon", "kansallisena tuotteena pohjasuoritus", "käsikirjoitus on kuin tekijän päässä pyörineiden juorujen tulostusta. Hän olisi voinut purkaa niitä lähipiirissään, eikä laittaa julkisesti esitettävään tuotteeseen", "sarjassa käytettävää suomea ei pitäisi päästää ainakaan lapsia kuuntelemaan, sillä se häpäisee täydellisesti oman kansallisen henkisen aarteemme - kielen")
9.5. Jukka Kajava kolumnissaan kysyi tästä suuren maailman tyyliin tehdystä kotimaisesta sarjajännäristä: "loppuiko vuoden heikoimman tv-sarjan etsiminen tähän? Onko se Hämähäkki?", "kotimainen jännäripaketti on todellakin täysin epäonnistunut. Sen toteuttajat ovat jäykistäneet vähätkin elämänpiirteet hengiltä ja hidastaneet kerronnan niin pitkittyneeksi, että sen paikoillaan pysähtyneille toilauksille ei oikeastaan voi muuta kuin nauraa".
5.5. Vanhan naisen ilta (Outi Pennanen, ohjaus Ritva Huhtala) - (Kajava kehotti yksinäisiä murheellisia vanhuksia olemaan katsomatta tätä yksinäisen vanhan naisen elämänvaikeuksia kuvaavaa näytelmää, koska se tekee heidät vielä murheellisemmiksi. "Ketä näytelmän "onnellinen" loppu lohduttaa. Mitä rakentavia näkymiä teos vanhalle ihmiselle tarjoaa? Ei mitään". Lisäksi näytelmä oli draamaksi "katkelmallinen ja pintapuolinen", ja pääroolia vetänyt Irja Kuusla joutui "etsimään elämää elottomista tilanteista" ja jäi "muutenkin melko yksisuuntaisen draaman ainoaksi kannattelijaksi").
13.7. Kreikkalainen konvehti (Rainer Alander, ohjaus Harriet Sjöstedt) (näytelmä on "aika naseva juoneltaan, mutta täyttyy televisiossa turhasta lärpätyksestä, asioiden ja tilanteiden pitkittämisestä", esitys "on levällään kuin ne kuuluisat Jokisen eväät")
14.8. Kenttähartaus (Heikki Hartikaisen ja Matti Kivisen tarina atomivoimalassa sattuneesta vuodosta ja pakenevista ihmisistä) ("hurjan tarinan väljä toteutus", "teatterin tuntemisen puute pilaa Kenttähartautta pitkälle. Ohjaus ei osaa ilmaista kohtausten vastakkaisuuksia tarpeeksi terävästi eikä tiedä suuria myöskään henkilöohjauksesta. Näyttelijät kaahaavat teosta läpi vivahteettomasti. Satiirin herkuista suurin osa tippuu tien varteen")
27.9. Naisen ratkaisu (Jean Bitar) - ("kelvotonta katsottavaa", "tulos osoittautuu kliseiden, alkeellisen draamajutun, osaamattoman henkilöohjauksen ja yleensäkin kaikkien mahdollisten vikojen masentavaksi kaatopaikaksi", "niin typeräkin näytelmän sotkuinen juoni ... on, että väliin sille nauraa kuin vuoden parhaalle viihdeohjelmalle")
23.11. Presidentti (Suomen historiaa, erityisesti presidenttien kautta, kertaava neliosainen näytelmä, käsik. Kyösti Skyttä, ohj. Erkki Tiihonen) - ("edessänne on viitisen tuntia teatteria, joka pääasiassa pohjaa maskeeraajan taitoon sekä näyttelijöiden ja esikuvien väliseen näköisyyteen. Siinä sitten kaikki", "soppa olisi tarvinnut vielä yhden kokin: näkemyksellisen, näyttelijäntyötä hallitsevan ammattiohjaajan")
13.12. Iltamien jälkeen (Leo Kalervo, ohjaus Raimo O. Niemi) - ("siinä tehdään totista työtä ja yritetään olan takaa korvata hidas tempo ja vähät tapahtumat täydellä näyttelijän intensiteetillä. Henkilökuvien syvyys ei kuitenkaan ole sitä luokkaa, että esityksestä tulisi tuskaista tuijottelua kummempaa teatteria. Tematiikastaan Iltamien jälkeen selviää, mutta ilmaisullisesti ollaan ulkopuolisesti ylidramaattisia")
25.12. Prinsessa Ruusunen (käsik. Pekka Suhonen Topeliuksen tarinan pohjalta, ohjaus Mirjam Himberg) - ("köyhän miehen Ruusunen", "väreissä löytyy, koreissa hepeneissä samoin, mutta draama on laihaa, kuvaus kankeaa ja sen muutamat temput lällärikamaa", "esityksen eteneminen on kömpelöä")
1983
7.2. Joen saartama talo (Marja-Leena Mikkola, ohjaus Sina Kujansuu) - ("Kujansuu yrittää laventaa kerrontaa realismista symbolismiin, kokeilee toisenlaista, toista mittakaavaa ja lähestymistapaa. Tulos ei valitettavasti toimi, ei alkuunkaan", "tällä kertaa myös Marja-Leena Mikkolan näytelmäkin kertoo harvinaisen vähän", "näytelmästä ja toteutuksesta puuttuu omaperäisyyden syke", "vain Vieno Saariston Marttaan kasvaa luonnetta, sanottavaa. Muu väki hortoaa tahattoman komedian lähistöllä").
25.2. Anteeksi rakas (Noora Männistö) - ("ei koita tänäänkään se päivä, jona suomalainen nuortennäytelmä lakkaisi olemasta naiivi tai kvasisyvällinen", "itse runko kelpaisi, mutta sen toteutuksessa kalisevat tyhjät tynnyrit. Myös tekstitasolla")
2.3. Yöjalassa (Harold Pinterin näytelmä vuodelta 1960, ohjaus Mirjam Himberg)- ("ajan kuluttama", "psykologina Pinter toimii yksivärisesti ... kirjoittajana yhdenlaisiksi jätettyjen tyyppien ja tekotoiminnallisten kohtausten varassa", kertomus "latistuu kaavamaiseksi ja yksiselitteiseksi. Näytelmän maailmasta puuttuvat vivahteet, puuttuu todellinen elämä")
24.3. Leikkejä pianolle (Friederike Roth, ohjaus Liisa Isotalo) - ("miksi ihmeessä kelpo tarina pitää kertoa niin mahdottoman konstikkaasti, tahallisen vaikeasti. Ja kuinka maailmassa näyttelijät yleensä pysyvät tolpillaan kameran edessä, kun teksti etupäässä tarjoaa pelkkää epäpersoonallista viisastelua", "katsojan on vaikea välittää näytelmästä, koska se niin harvoin tuntuu todelta ja sitä kautta tähdelliseltä")
5.5. Pöllönpesäpuut (Hannu Salo, ohjaus Ilkka Vanne) - ("klisheiden kaatopaikka", "repliikitkin ovat hirveitä, tunnelma kuin itkumuurilla")
22.5. ...jo joutuvi yö (Jussi Luukkonen, toimittaja Tapani Itäranta) - ("onneton tapaus", "draama kulkee vilpittömästi rauhan asialla ja sotaa vastaan, mutta pitkäpiimäisesti kuin pahinkin maitojuna", "pääasiassa ...jo joutuvi yö tarjoaa sisältönsä kätkenyttä tuijottelua ja toteutus tyhjinä ammottavaa pitkistystä, kuvia käytävistä, ovista ja muusta joutavasta")
23.5. Köyhyydestä kurjuuteen (käsikirjoitus ja henkilöohjaus Olli Tola, tv-ohjaus Vesa Nuotio) - ("kaikki mitä sanotaan, on sanottu jo tuhannesti aikaisemminkin. Kaikki mitä tehdään, on aavistettavissa vähintään minuuttia liian aikaisin. Ja ilmaisu - miten siinäkin on tyydytty pelkkiin klisheisiin. Nuoret näyttelijät esiintyvät maneerisesti kuin olisi jo satavuotinen ura takana päin")
4.7. Armahda meitä (Tito Colliander, ohjaus Juhani Tiikkainen) - (Kajava haukkui dramatisointia katkelmalliseksi, näyttelijöiden tulkinta oli "epäuskottavaksi kääntyvää melodramaattista paisuttelua", "teatteria liian isolla T:llä")
Minusta tuntuu, että YLE kyllä yritti ennen tosissaan valistaa kansaa ja tarjota sisällökästä, älykästä ja opettavaista ohjelmaa, mutta käytännössä epäonnistuttiin milloin mistäkin syystä. Ja kansa halusi raskaan työpäivän jälkeen viihdettä, ei kuivaa asiaa. 80-luvun aikana pinnallisen jenkkiviihteen määrä sitten vain kasvoi, ja nykyään telkkarista ei taida paljon muuta tullakaan kuin tyhjää viihdettä. Mutta onko kansa yhtään sen tyytyväisempi tv-tarjontaan kuin ennen vanhaan?
Loppukevennykseksi vielä muutama Kajavan kolumni, joissa hän lyttää Ylen toimittajien ammattitaidon, viihdeohjelmat ja suomalaiset lastenohjelmat. Julkaisupäivät ovat 28.1.1982, 18.8.1983, 12.9.1983 ja 14.9.1983. Syyskuussa 1983 miesparka oli jo selvästi masentunut:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti