Suomen televisio tarjosi vuoden 1981 alkupuolella kokonaisuudessaan oikeasti hyvää ohjelmaa. 25. tammikuuta alkoi australialainen draamasarja Vastatuuleen (Against the Wind), jota riitti huhtikuun 26. päivään asti. Jukka Kajava selitti sarjan alkuasetelman:
En katsonut sarjaa aikoinaan, mutta näin siitä jotain kuusivuotiaana kloppina. Vastatuuleen-sarjasta muistettaneen sekin, että aussirokkari Jon English kokeili siinä kykyjään näyttelijänä, Mary Mulvanen kanssa avioituvana Jonathan Garrettina, ja lauloi soundtrackilla hittiballadin Six Ribbons. English pistäytyi pari kertaa Suomessakin, ja ruotsalainen levymerkki Frituna Records julkaisi Skandinaviassa jonkin verran hänen levyjään. Englishin joitakin 70-luvun ja 80-luvun taitteen LP:itä voi yhä löytää vaikka kirpputoreilta. Vastatuuleen-sarjan imuroin joitakin vuosia sitten Pirate Baysta ja katsoin läpi. Vaikkei sarja edusta mieligenreäni, niin hyvin jaksoin sen läpi ainakin sen yhden kerran.
Helmi-maaliskuussa totisesti kannatti väijyä telkkarin ääressä. Helmikuun ensimmäisenä esitettiin Akira Kurosawan mestarillinen elokuva Ikiru, seuraavana päivänä BBC:n ammattitaidolla tuottama dokumentti prostituutiosta, sitä seuraavana päivänä vavahduttava kuvaus Libanonin levottomuuksista - dokumentissa näytettiin jopa ihmisten ampumista.
Tv 2 loisti näyttämällä 20. helmikuuta alkaen kymmenosaisen dokumenttisarjan Yksi maailma - yksi tulevaisuus, joka tarkasteli kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhteita eri kulmista. Kansainvälisin voimin tehdyn sarjan suomalaisessa johdantojaksossa kuvattiin, kuinka maailma on nykytilaansa tullut, missä ovat rikkaiden ja köyhien maiden välisen kuilun syyt. Viikkoa myöhemmin sarjassa oli vuorossa ruotsalaisten dokumentti asevarustelusta. Ikään kuin esimakuna sarjasta nähtiin 10.2. Mauri Päivisen 20-minuuttinen dokumentti, joka konkreettisin esimerkein valotti, mihin Suomen avustusmarkat päätyivät.
19. helmikuuta nähtiin Hannu Karpon reportaasi Tosi asiaa: Nuorison alkoholin käytöstä. Ohjelmassa nuorison juominen kuulemma totisesti näyttäytyi kaikessa karmeudessaan, mutta Jukka Kajava peräänkuulutti jälkeenpäin kolumnissaan vielä pureutumista juomisen syihin - tosin arvellen, että syyt saattavat olla liian vaikeasti ymmärrettäviä ja hahmotettavia.
24. helmikuuta alkoi uusintana David Attenboroughin loistokas 13-osainen dokumenttisarja Elävä maa, joka kunnianhimoisesti käsitteli koko elollisen maailman historiaa syntyhetkistä nykypäivään asti.
Amerikkalainen ABC oli tuottanut lähes kolmituntisen dokumentin Salaiset neuvottelut - panttivankina Amerikka. "Yhteenveto niistä neuvottelu- ja kaupankäyntiyrityksistä, joita panttivankikriisin kestäessä tehtiin amerikkalaisten vapauttamiseksi Iranista", kertoi Hesarin esittelyteksti. Dokumentin oli ohjannut Pierre Salinger, ABC:n Pariisin toimiston päällikkö ja presidentti John F. Kennedyn entinen lehdistösihteeri. Hänen henkilökohtaisten kytkentöjensä avulla pystyttiin jututtamaan sellaisiakin henkilöitä, joiden merkitystä kriisin ratkaisemisessa ei oltu aiemmin tiedetty. Kokonaan videotekniikalla tehty dokumentti oli mahdollisuus työstää esityskuntoon useita kertoja, ennen kuin panttivangit viimein vapautettiin ja Salinger vapautui vaitiololupauksestaan. Dokumentin ensi-ilta USA:ssa oli vain kaksi päivää kriisin laukeamisen jälkeen. Suomen MTV ehti ensimmäisenä muunmaalaisena tv-yhtiönä ostamaan dokumentin ja raivasi sille esityspaikan hyllyttämällä vähäksi aikaa jonkin kokoillan elokuvan 2. maaliskuuta.
Myrskyluodon Maija uusittiin 10. maaliskuuta alkaen, Ikirusta alkanut pieni japanilaisklassikoiden sarja jatkui Kenji Mizoguchin Kalpean kuun tarinoilla 9. maaliskuuta ja Yasujiro Ozun Tokyo Storylla 3. toukokuuta. 22. maaliskuuta Grigori Alexandrovin kooste Sergei Eisensteinin keskeneräiseksi jääneestä suurelokuvasta Que viva México. Alexandrov oli Eisensteinin työtoveri, ja hän oli koostanut siihen mennessä täydellisimmän katsauksen tästä Meksikon historiaan pureutuvasta elokuvasta, josta olisi epäilemättä tullut neuvostoliittolaisen elokuvan ikiklassikko, mikäli Eisenstein olisi saanut jatkaa sen tekoa vuotta kauemmin. Ruotsalaisen Roy Anderssonin väärinymmärretty Giliap ja Luis Buñuelin Viridiana ehtivät vielä ennen maaliskuun loppua ohjelmistoon.
Vappuna televisio alkoi lipsua ottamalla ohjelmistoon kaksi sarjaa, jotka Kajava haukkui onnettomiksi. Anschi ja Mikael oli neliosainen saksalaissarja kahdesta nuoresta. Anschi oli tehtaassa kesälomallaan ahkeroinut koulutyttö, Mikael proletaaritaustainen poika joka sattui samaan tehtaaseen töihin. Nuorten välille leimahti lempi, joka kohtasi ongelmia kun Anschi lähti vanhempensa kanssa Italiaan. Mikael päätti liftata perässä. "Sarja on täynnä huonoja näyttelijöitä, ja heillä puolestaan on ollut huono ohjaaja. Ilmaisullisesti ollaan kuin harrastajateatterin lukuharjoituksissa. Suomalaisnuoret hihittänevät Anschin ja Mikaelin ongelmat hengiltä. Niin sadunomaisia ne ovat", tyrmäsi Kajava sarjan.
Toinen sarja oli yhtä uskomaton. Amerikkalainen Kulkuri Boomer kertoi koirasta, joka ilmaantui kuin taikaiskusta amerikkalaisperheen luokse ja auttoi löytämään pikkutytön kuulovian. Lisäksi Boomer osasi katsella televisiota ja ymmärsi puhetta. Jonkin aikaa perheen luona viihdyttyään koira katosi ilmestyäkseen taas seuraavan perheen luo. Kajavan mukaan Amerikassa on tehty mahdottomasti juuri tällaisia naiveja tv-sarjoja, jotka eivät pääse koskaan esitettäviksi Euroopassa, missä taso ja tavoitteet ovat aivan toisenlaiset: "Kaupallisille televisioille valmistetut eläintarinat eivät nimittäin perustu muuhun kuin eläinsankarin kosteiden silmien tuomaan nirvanaan", hän kirjoitti.
Heti perään eli 3. toukokuuta tuli toinen jenkkituotanto Luvattu maa, josta Kajava kirjoitti: "Ketä kiinnostaa tietää, mitä kertyy summaksi, kun Tuulen viemää ja Peyton Place lasketaan yhteen, avatkoon television tänään Luvattu maa -nimisen sarjan alkaessa ykkösverkossa. Tulos on uskomaton, tyrmistyttävä, kaikenlaisessa kamaluudessaan miltei ennennäkemätön. Toki näitä Yhdysvaltojen menneisyydessä luistelevia sarjoja, syvän etelän puuvillakartanoiden lemmenongelmia pohtivia kvasisarjoja saa tehdä, mutta mikä ihme on pannut Yleisradion ostamaan sellaisen suomalaiseen ohjelmistoon". Pääosaa, puuvillakartanon voimakastahtoista matriarkkaa, näytteli Lesley Ann Warren ja keitos perustui Lonnie Colemanin romaaniin.
Roskakirjailija Catherine Cooksonin teokseen taas perustui MTV:n hankkima Mallenin suku, 1800-luvulle englantilaiseen kartanoon sijoittunut sarja, jonka päähahmona oli rikkaan suvun tyrannimainen patriarkka. 6. toukokuuta alkaneen sarjan sisältöä Kajava kuvaili näin: "Mallenin suvun ensimmäinen jakso alkaa mehevällä raiskauksella ja päättyy reipashenkiseen miestappoon. Väliin mahtuu halvan kaupallisuuden kaatopaikkaa, kylmäkiskoisesta rahankeruusta kielivää laskelmointia, henkistä, moraalista, taiteellista alamittaisuutta, niin ettei tiedä, mitä ajattelisi ... Tietenkin läheisen kukkulan takaa löytyy pieni, köyhä ja onnellinen perhe. Tietenkin yksi perheen pojista on tyrannin syrjähypyn elikä alussa näytetyn raiskauksen satoa".
Jatkossa telkkarin tarjonta sentään koheni kohtalaiseksi koko loppuvuoden ajaksi. Flopit jäivät lähinnä joihinkin tv-näytelmiin.
Aina kriittinen Jukka Kajava oli sentään kahdesta tv-sarjasta innostunut. Amerikkalainen saippuaoopperaparodia Kupla (Soap) ja brittiläisen Kenny Everettin Videoviihdettä jaksoivat pitää hänet telkkarin ääreen naulittuna. Niiden tekijät kun uskalsivat ravistella. Kajava murehti Kuplan kieltämistä eli sarjan lopettamista USA:ssa, ja keksikin syyn. Amerikassa erilaiset tahot kirkosta tätiyhdistyksiin olivat pyrkineet painostamaan tv-yhtiötä lopettamaan Kuplan, koska se käsitteli arkoja aiheita, kuten homoseksualismia, aivan liian viihteellisesti. Yhdessä jaksossa nähty valkoisen miehen ja mustan naisen välinen suudelma taisi olla kuitenkin viimeinen pisara. Tätä Kajava jo hiukan pöyristyneenäkin arveli 10. marraskuuta 1981 julkaistussa kolumnissaan. 2.9.1981 meillä alkanut menestyssarja Dallas sen sijaan oli tietysti hänelle kauhistuksen aihe: pinnallista, todellisuudesta vieraantunutta seksillä rahastamista, näyttelijät eivät osaa näytellä eikä heidän tarvitsekaan, sillä "ihmiskuvat ovat yksipuolisia kuin liikennemerkit".
Perheellisenä Kajava oli myös kovasti huolissaan lastenohjelmien soveltuvuudesta. Hän vieroksui jenkkiläisiä kohellusanimaatioita - eikä vain Tomia ja Jerryä, vaan myös jokaviikkoisessa Pätkiksessä näytettyjä sekalaisia vauhtipiirrettyjä. Hän oli huolissaan jopa siitä, jos jokin lastenohjelma tuntui tuputtavan lapsille aikuisten maailman arkisia huolia liian varhain. Välillä kolumnit maistuivat liian setämäisiltä.
Jos oli ohjelmisto ollut 1979-1980 aikamoisen täynnä neuvostoliittolaista materiaalia, niin 1981 itänaapurissa tehtyjen ohjelmien määrä väheni jonkin verran, ja pohjoismaiden osuus korostui entisestään. Neukkuelokuvia toki esitettiin edelleen säännöllisesti, kuten lyhyempiäkin ohjelmia. Suomessa kai ajateltiin, että tanskalaiset muusikot ja muut sikäläiset taiteilijat ovat kovasti kiinnostavia, heistä nähtiin dokumentteja vähän väliä. Toki myös pohjoismaisista suurmiehistä samoin kuin tavallisten pulliaisten omista ongelmista, jotka voitiin soveltaa Suomenkin oloihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti