Touhusin pitkän tovin ullakon häkkivarastossa ja löysin isäni vanhat kiikarit, joista olinkin vähän huolissani. Ovat yhä tallella, helpotus. Täältä 7. kerroksesta on niin komeat näkymät, että niitä voi olla hauskaa terästää kiikareiden avulla. Toin myös alas pari korkeaa pinoa DVD- ja DVD-R -levyjä, joilla on vanhoja tv-sarjoja. Minun Hesari-selailuni lopputuotteena tulee olemaan perusteellinen raportti kaikista tv-sarjoista ja -ohjelmista, joita 80- ja 90-luvuilla katselin. Telkkarimuistot talteen. Pitäähän ne sarjat katsoa uudestaan ennen selostusten kirjoittamista. Mutta tämä kaikki vasta ensi vuonna, sen jälkeen kun jok'ikinen Helsingin Sanomien numero on selattu Aikakone-arkistossa läpi. Vielä on tehtävä runsaasti muistiinpanoja.
Muuan mies googlasi juttua Citroën DS 21 -autosta, löysi Kvaakista tämän minun kirjoitukseni vuodelta 2014, ja rekisteröityi kolme päivää sitten Kvaakiin ottaakseen minuun yhteyttä yksityisviestillä. Se isäni omistama musta DS 21 on nyt hänen omistuksessaan, eli se ei enää kuulu Jukka Henrikssonille, joka sen 30. joulukuuta 1992 meiltä osti. Auto on vaihtanut uudemman kerran omistajaa. Mies arveli kuvaukseni perusteella, että se saattaisi olla sama auto joka hänellä nyt on, ja rekisterinumerosta saatoin todeta, että kyllä vaan, sama kaara. Nyt olen lähetellyt hänelle yksityisviestien kautta tekstiä ja kuvia liittyen tuohon autoon, isääni ja Club Citroën Finlande -kerhoon jonka puheenjohtajana isäni toimi. Tässä on siis riittänyt viikonloppupuhdetta. Ymmärsin, että kertomaani juttua kootaan jollekin nettisivulle, eli minun tarinointini päätyy yleiseen lukuun muuallekin kuin tuolle omaelämäkerralleni jota jakelen, heh. Mukavaa kun kaikkea tämmöistä hauskaa ja yllättävää tapahtuu. Tosiaan kiittelen itseäni yhä enemmän ja enemmän siitä, että pidin päiväkirjaa nuoruuteni herkimpinä vuosina ja että olen dokumentoinut elämäni niin tarkasti. Siitä on ollut niin paljon ja niin korvaamatonta hyötyä monella tavalla. Ja tekstiä pystyn kokoamaan nopeasti kun kaikki on jo jossain valmiiksi kirjoitettuna.
"Terve,
Jopas nyt, sama auto on tosiaan kyseessä. Minulla on kyseisestä Citikasta 70-luvulla otettuja valokuvia joissa sama HAK-364 -rekkari.
Pidin vuosina 1988-1995 päiväkirjaa, ja niistä päiväkirjoista löytyy omia kirjoituksiani tuohon DS 21 -autoon liittyen. Eli voin kertoa aika paljonkin juttuja. Isäni Göran Wiberg oli Club Citroën Finlande -kerhon yksi perustaja ja sen ensimmäinen puheenjohtaja, jonnekin vuoteen 1988 asti. Lisäksi hän toimitti kerholehteä, ja koti oli usein täynnä taittovalmiita lehtiarkkeja joista hän käsipelillä kokosi lehtiä kerhon jäsenille postitettaviksi. Sitten oli vielä päivätyö metalli-insinöörinä Uddeholmilla Pitäjänmäellä. Hommaa siis hänellä riitti.
1988 todettiin, että koska monet Citroën-klubin jäsenet eivät halunneet maksaa jäsenmaksuaan eikä heitä näkynyt koskaan missään kokouksissa tai tapahtumissa, perustettiin aktiiveille uusi kerho nimeltä Automobile Club Citroën. 1983 äidistäni eronnut isäni ei halunnut olla uuden kerhon hallituksessa, ehkä siksi että yksityiselämän kuviot mutkistuivat seurusteluelämän eli uusien rakkauksien myötä ja haaveena oli myös oman yrityksen perustaminen.
Isäni hoiti sitten sitä omaa metallin maahantuontifirmaansa muutaman vuoden velkataakka niskassaan ennen kuin syöpä vei hänet kesäkuussa 1992. Isäni kuolinpesäasioiden hoitamisessa riitti hommaa, sillä firman velkojen kuittaamiseksi jouduttiin myymään sekä kesämökki että tuo Citikka.
Jukka Henriksson -niminen keräilijä tosiaan oli kiinnostunut Citroënin ostamisesta. Lokakuussa 1992 ajettiin Kela-nimiseen pikkupaikkaan Kirkkonummen ja Siuntion välissä. Siellä niitä autoja oli melkoinen rykelmä, mm. juuri se Citroën DS 21. Lopullinen ostopäätös syntyi aivan uudenvuoden kynnyksellä.
Minulla on kansiossa tallella kaikenlaisia asiakirjoja vuosikymmenten ajalta, kaikki isääni ja hänen omaisuuteensa liittyviä. Myös Citikasta on joitakin virallisia papereita mukana, niistä kai selviää sekin mistä ja milloin isäni auton alkujaan hankki.
Ihmettelen viestissäsi vain mainintaa Tampereesta, sillä me kaikki asuttiin pääkaupunkiseudulla. Muuten kaikki kertomasi täsmää, eli autoradio tosiaan varastettiin joskus 80-luvulla ja isä joutui hankkimaan uuden. En tiennyt, että Jukka Henrikssonkin toimi jossain vaiheessa Citroën-kerhon puheenjohtajana, minulle hän on jäänyt pelkäksi nimeksi."
"Uploadasin joukon kuvia Google Driveen:
15 megaa, 16 kuvaa. Joukossa on mm. isäni Göran Wibergin 1977-1982 ottamia kuvia Citroënista niin ulkoa kuin sisältäkin, pari valokuvaa isästäni, sekä 1987-1988 perustetun Automobile Club Citroën -kerhon lehden kansi (numero 2/92) ja siinä oleva muistokirjoitus isäni poismenoon liittyen. Tuon ACC-kerhon puheenjohtajana toimi tuolloin Vesa Kasari, ja muistokirjoitus lienee hänen kirjoittamansa. Google Drive -kansio lienee helposti avattavissa kirjautumattomallekin, mutta jos kohtaat ongelmia, niin ilmoittele.
En valitettavasti löytänyt Citikasta muita papereita kuin rekisteriotteen vuodelta 1984 sekä 30.12.1992 päivätyn luovutuskirjan jossa auton ostajaksi on merkitty Jukka Henriksson.
Rekisteriotteessa auton rekisteröintipäiväksi on merkitty 16.10.1972, autovakuutuksen alkamispäivä on joulukuussa 1975.
Isä tosiaan osti mustan Citikkansa vuonna 1973 joltakulta tamperelaiselta (jep!) mieheltä, joka ei tehnyt sen kanssa enää mitään. Auto oli hyvin vaikea ajettava, sellainen hydraulinen puoliautomaattinen, minkä takia mallia ei kauaa valmistettu. Isä kyllä osasi ajaa sitä suvereenisti, mutta äiti ei uskaltanut edes opetella, koska autosta tuli vähitellen isän suurin rakkaus. Kerran tosin äiti ajoi sillä, yksinään. Hullustihan siinä kävi. Risteyksessä oikea ovi osui liikennevalotolppaan, tuli paha vamma oveen ja äiti oli kauhuissaan siitä mitä isä sanoisi. Mutta se mikä äitiä vieläkin ihmetyttää, oli se, ettei isä suuttunut ollenkaan. Sanoi vain tyynesti, että sellaista sattuu. Aika kummaa!
Vanhempani erosivat 1983, ja asuin välillä äitini ja hänen uuden miehensä, välillä taas isäni kanssa. Club Citroën Finlande -kerhon oma lehti oli Kissa-Posti, ja isäni toimitti sitä. Koska hän asui minua lukuunottamatta yksin, kukaan ei ollut motkottamassa siitä, että olohuone oli täynnä paperia josta hän kokosi lehtiä. Isäni keskittyi työhönsä, oli hyvin työkeskeinen, pedantti, piti järjestyksestä ja siisteydestä, ja oli valitettavasti myös jossain määrin etäinen. Symppis ja huumorintajuinen mies, jonka kanssa kaikkien oli helppo tulla toimeen, mutta hän ei koskaan avautunut tunteistaan ja syvimmistä ajatuksistaan kellekään. Autohulluus ilmeni kaikin mahdollisin tavoin: hän keräsi pienoisautoja, kävi autonäyttelyissä, vei minut katsomaan mikroratakilpailuja, katsoi Formula-kisoja telkkarista ja hankki jopa Formula 1 -pienoisradan jolla leikittiin yhdessä olohuoneessa. Itse en autoista välittänyt muuten kuin että tykkäsin kovasti itsekin Formula 1 -kisoista, tsemppasin Kekeä ja rakastin sitä DS 21:stä.
Kerhon pääkokoontumiset pidettiin siis kahdesti vuodessa, Iso-Syötteellä (vuoteen 1987 asti) ja Joutsassa. Pienempiä kokoontumisia oli vähän väliä ympäri Suomea, ja silloin kun asuin isäni kanssa kahdestaan käytiin yhdessä melkein kaikissa kokoontumisissa. Pelkästään vuonna 1988 kävin Loimaalla, Savonlinnassa, Kotkassa, Säkylässä, Laihialla, Joutsassa, Jyväskylässä, Seinäjoella, Lemillä, kahdesti Kuusankoskella ja seitsemän kertaa Turussa! Lemin kokoontuminen jäi mieleeni, siellä sain syödä perinneherkkua särää, eli vanhanajan puu-uunissa haudutettua lampaanlihaa perunoiden kera.
1987 isäni seurusteli erään kuopiolaisen Paulan kanssa, jolla oli 12-vuotias (minua siis vuotta nuorempi) tytär Terhi. Kävimme tuona vuonna kaikki yhdessä Iso-Syötteen kokoontumisessa, ja se vasta hauskaa olikin. En ollut ennen käynyt niin pohjoisessa. Jokainen kerholainen saapui sovittuun paikkaan Oulun eteläpuolelle, jossa levähdettiin ennen matkan jatkumista. Matkasta tuli todella mukava. Se kesti kaksi päivää ja yhden yön, ja yövyimme vuokramökissä. Tosin minulla oli usein melko tylsää muiden klubilaisten kilpaillessa, leikkiessä ja rupatellessa. Jylhät maisematkaan eivät minua loputtomiin puuhassa pitäneet. Ainutlaatuinen kokemus silti, juuri tultuamme perille Iso-Syötteeseen minä ja isä näimme autosta käsin poron.
Kokoontumisista muistan parhaiten sen, että vaikka ne periaatteessa olivat ihan kivoja, niillä oli joskus tylsää. Jos olin itse ainut alaikäinen ja kokoontuminen pidettiin jossain isossa automyymälässä, en voinut muuta kuin vaellella ympäriinsä autojen keskellä tai sitten myymälän ulkopuolella. Aikuiset höpisivät keskenään jossain kokoushuoneessa. Yhden ison automyymälän muistan. Siellä oli myyntihyllyjä karkeille, ja huomasin tilaisuuteni. Näpistin sieltä karkkeja, joita mutustelin samalla kun vaeltelin autoja katsellen. Tilaisuus tekee varkaan. En jäänyt edes kiinni.
Joutsan kokoukset olivat ne hauskimmat, ne kun pidettiin joutopäivien aikana. Pitopaikkana oli Hotelli Rantasipi Joutsenlampi Joutsa, keskellä metsää järven rannalla. Virkistyspuuhaa, kuten petankin peluuta, sahdinvalmistusta ja lasten puuhamaata, riitti.
Isäni perusti oman yrityksen tammikuussa 1990, ja erosi kerhon puheenjohtajan tehtävästä vuosi sen jälkeen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti