10.3.2020
Kaikki uudet määräykset työpaikalla liittyen virusepidemioilta suojaamiseen, desinfiointiin ym. ovat minulle liikaa. Olen huono mukautumaan nopeasti muuttuviin olosuhteisiin ja omaksumaan nopeasti uusia työskentelytapoja. En jaksa, ehdi tai pysty noudattamaan pilkuntarkasti kaikkia määräyksiä joita ylemmältä taholta annetaan meille siivoojille. Menee joissakin kohdin liian hankalaksi käytännössä. Minulla pitäisi olla siivouskärry jatkuvasti vieressäni jotta se onnistuisi, mutta minulla on siivottavana paikkoja joihin en voi kärryä viedä. Ja kun työtä on muutenkin niin paljon kuin ehdin päivän aikana tehdä mikäli jätän kello yhden tauon väliin - ja sen myös jätän nykyään väliin joka päivä, jotta ehtisin tehdä kaiken - niin joka paikan desinfioimisen ym. varotoimien aiheuttama lisätyö stressaa minua vielä lisää. Työni tuntuu raatamiselta, ja se ei ole enää kivaa. Päihdeklinikkahomma toivottavasti päättyy lähipäivinä tai ainakin parin viikon kuluessa. Katsotaan, ikinä ei voi olla varma.
Elämäni oli neljä vuotta ihanaa, miksi se ei voi jatkua? Miksi sen on pakko palautua harmaaksi ja raskaaksi? Onko tämä ihmiselon väistämätön totuus? Tulisi edes kevät ja kauniit, lämpimät ilmat.
Matti kävi luonani tunnin vierailulla. Juteltiin niitä näitä, esittelin kirja-, sarjakuva- ja levykokoelmiani, ja Matti puhui siitä että voisimme taas käydä elokuvissa joku päivä jos löytyisi jotain sopivaa.
13.3.2020
Töissä systeemit ovat muuttuneet joka päivä. Eilen torstaina oli päätetty, että nyt saa lattioiden moppaaminen ja pyyhkiminen jäädä, homman nimi on nyt desinfioida, desinfioida ja vielä uudelleen desinfioida. Joka paikka, johon ihmiskäsi koskee. Kuljen siis ympäriinsä puhtaalla alkoholilla litimäräksi kastellun rätin kanssa ja pyyhin ovenkahvoja, työntökärryjen kahvoja, leimauslaitteita, taukotilojen pöytiä ja tuolien selkämyksiä, hanoja ym. Useita kertoja päivässä. Minulta ovat hävinneet kaikki vanhat tutut työrutiinit, ja olen ihan hukassa. Eksyksissä. Juuri ja juuri tiedän mitä tehdä. Minulla täytyy olla niitä tuttuja, joka päivä samoina toistuvia rutiineja, jotta olisi turvallinen olo ja voisin tuntea itseni hyväksi työntekijäksi. Että on jotain mihin verrata tämän päivän työsuoritusta tietääkseni, ovatko tänään menneet työt hyvin vai ei. Eilen jouduin hylkäämään ne, ja nyt ei mene enää henkisesti hyvin. Vähän väliä tapahtuu pientä sekoilua minun puoleltani, asioita joihin tuskin kukaan muu kuin minä juuri kiinnittää huomiota, mutta minä huomaan ne ja olen huolissani itsestäni. Ihmisten työpisteisiin en juuri kehtaa mennä pyyhkimään mitään, vaikka niissä ei toisaalta tarvitse pyyhkiä mitään, koska se on työntekijöiden vastuulla.
Matkustaminen on muuttunut hasardihommaksi, mutta yhä riittää niitä, jotka eivät tiedä, eivät välitä, tai eivät osaa ennustaa. Vastuullani olevan rakennuksen kakkoskerroksen työnjohtaja lomailee parhaillaan Dubaissa ja on joutunut karanteeniin. Saman kerroksen eräs työntekijä - se vastenmielinen mies josta olen kertonut aiemmin - matkusti Portugaliin eikä päässyt lähtemään sieltä. Se naispuolinen siivoojakollegani josta olen myös kertonut on kai Teneriffalla loukussa. Onneksi minulla ei ole enää nälkää matkustamiseen.
Hallitus on määrännyt kiellettäviksi kaikki yli 500 hengen kokoontumistilaisuudet. Aikeenani oli mennä tänä lauantaina levymessuille Helsinginkadulle, mutta ihan varmasti ne perutaan, kuin myös levymessut 22. maaliskuuta Järvenpäässä. Masentavaa.
Viime sunnuntaina sain CDandLP:ltä sähköpostiini tiedon, että yksi yhdeksästä ulkomaisesta toivelevystäni on ilmaantunut sinne myyntiin. Tanskalaismyyjä. Tein tilauksen, maksoin 60 euroa levystä + 9 euron postit, ja toissapäivänä sain ilmoituksen että levy on postitettu. Mitenkähän sen mahtaa käydä???
Täytyy vain ajatella asioita positiiviselta kantilta. Luonto kiittää. Tekee hyvää ilmastonmuutokselle, kun yhteiskunnan rattaat lakkaavat pyörimästä.
Eilen kymmeneltä illalla äitini lähetti viestiä, että aikovat tulla perjantaina puoli neljän ja neljän välillä, tavaraa mukanaan. Tulivatkin. Frej pykäsi sarjakuvia, kirjoja ja CD-levyjä sisältävälle kirjahyllylleni vielä yhden jatkeen, johon sain mahtumaan kaikki loput isommat sarjakuva-albumini ja kirjani. Tilaakin jäi. Vielä on tosin jäljellä isohko määrä matalia sarjakuvajulkaisuja ja kirjoja, joille riittäisi 20 sentin korkuiset hyllyt. En oikein haluaisi asettaa niitä noille 38 sentin korkuisille hyllyille. Sain myös Ann-Maylta kunnon nojatuolin ja kaksi mattoa. Yksi pienehkö sohva tulee vielä joskus. Frej irrotti keittiön seinästä liesituulettimen, hän vei sen mukanaan puhdistettavaksi ja fiksattavaksi.
Frej pystytti vielä yhden pienen hyllyn, jonka ulosvedettäville tasoille hän kiinnitti kiskoja CD-levyjä varten. Sinne saan tällä hetkellä 180 itse polttamaani CD-R -levyä. Hyllyn päälle hän laittoi SEN... sen uuden silmäteräni... DURRAN-VENEEN! Äiti ja isäpuoli toivat vihdoinkin minulle sen. Niin pitkä aika on Durran-veneen näkemisestä (1993), että enää heikosti muistin, miltä se näytti. Ulkonäössä on vanhahtavuutta ja kotikutoista karheutta, mutta se on rakennettu oikealla taidolla ja viitseliäisyydellä. Huomenna, kun on päivänvalo, otan valokuvan veneestä ja postaan tänne.
Frej ja äiti lähtivät vasta 19:20. Päätin, etten mene klinikkaa siivoamaan vaikka on perjantai. Tulisi liikaa kiirettä ja paniikkia saada homma valmiiksi ennen kymmentä. Vatsakin valitti tyhjyyttään, pakko oli syödä kun heikotti jo. Menen huomenna. Kuuntelen hyvää musaa, lepäilen ja ihailen Durrania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti