23.2.2019
Kun uutisoitiin miehestä, joka Helsingin keskustassa työnsi nauloja proteiinipatukoihin, kiinnitin huomiota siihen, että kun tekijän tuntomerkkejä kerrottiin, ei tummaihoisuudesta mainittu sanallakaan. Ainoastaan rastatukan mainitsemisesta pystyi päättelemään, että mustasta miehestä saattaa olla kyse. Onko ajan henki nyt sellainen, että ihonväristä ei saa puhua, vaan se on asia joka on häivytettävä julkisesta puheesta poliittisen korrektiuden nimissä?
Kvaakista luin nyt, että Tarmo Koiviston taiteilema Tampere Kuplii -sarjakuvafestareiden mainosjuliste on herättänyt pahennusta. Katsoin Twitterissä ensin vain julistetta, enkä keksinyt, mikä tuossa Mämmilä-aiheisessa julisteessa muka on paheksuttavaa. Sitten luin kommentit, joissa oltiin närkästyneitä Muhammed Al-Zomalin hahmosta. Onko vuosikymmeniä niin kiitelty ja kehuttu Mämmilä-sarjakuva nyt sitten muuttumassa kielletyksi kamaksi, koska siinä esiintyy "rasistinen stereotyyppi"? Ne jotka Mämmilän tuntevat, tietävät, että sarjakuva ja Muhammed Al-Zomalin hahmo ovat kaikkea muuta kuin rasistisia. Pikemminkin sarjakuvassa pilkataan suomalaisten asenteita. Ilmeisesti sarjakuviin ei enää saa piirtää mustia, ettei kukaan loukkaantuisi? Jos näin, niin siinä tehdään sitten rasismin pilkkaaminen mahdottomaksi.
Samalla tuntuu, että rasismi koko ajan huolestuttavasti lisääntyy ja muuttuu näkyvämmäksi. En tiedä, miten suhtautua tähän kummalliseen kehitykseen, mutta sen ymmärrän, etten viihdy tässä ilmapiirissä, kun kummassakaan leirissä ei ole hyvä olla. Toisessa ollaan minun aatemaailmaani vastaan, ja toisessa ei uskalla avata suutaan.
24.2.2019
Toivon maailmaan avointa keskustelukulttuuria, jossa asioista saa puhua niin kuin ne ovat, mutta kuitenkin niin, että ääripäitä ei esiinny. Se ei ole tasapuolisuutta, että valkoihoinen saa vapaasti laskea leikkiä oman rotunsa edustajien naurettavista piirteistä, mutta tummaihoisia pitää silittää myötäkarvaan silkkihansikkain ja nostaa jalustalle, ettei kukaan suuttuisi. Se kuuluisa pilapiirros Serena Williamsista on mielestäni hauska.
Samalla olen syvästi huolissani ennen vilpittömästi fanittamani Kari Peitsamon liukumisesta kohti äärioikeistoa. Kommunismia jaksoin vielä sietää, mutta jeesustelu ja uskontoaiheiset laulut (albumilla Sokea Joe vuonna 2014) olivat liikaa, ja lopetin Peitsamon levyjen keräämisen. Nyt olen huolestunut Peitsamon purkauksista, joissa hän on ilmoittanut kannattavansa Suomi Ensin -liikkeen aatteita ja ryhtynyt persuilemaan sekä vaatimaan maahanmuuton rajoittamista. Minulta meni jo aiemmin maku Karin 2000-luvun levyihin, mutta nyt tämä touhu on edennyt siihen pisteeseen, ettei tee mieli kuunnella enää alkupään tuotantoakaan. Peitsamon nykyiset aatteet ja mielipiteet ovat myrkyttäneet minun silmissäni myös ne naivistisen hauskat vuosien 1977-1981 levyt, jolloin mies oli vain ujo propellihattuinen kummajainen Nokialta.
Minulla on se Peitsamon kirja, jonka on muuten kirjoittanut toinen kusipää, Ari Lahdenmäki, mutten ole jaksanut tarttua siihen lukeakseni. Pelkään, mitä hirvittävän asenteellista moskaa saan sieltä lukea. Toisaalta toivoisin kirjan antavan vastauksia siihen, mikä on saanut Karin tuolla tavalla ääripäistymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti