3.5.2014 - 6.5.2014 - Kvaakin sarjakuvahaaste: Lastenlaulu, jota olen aina inhonnut

3.5.2014

Parhaillaan teen rennon verkkaiseen tahtiin Kvaakin toukokuun sarjishaastetta. Haasteen aihe on nyt "Lastenlaulu, jota olen aina inhonnut". Erikoinen ja haastava aihe, mutta minähän keksin idean melkein heti. En ole koskaan inhonnut yhtään lastenlaulua varsinaisesti, mutta pari aika rasittavaa tuli mieleen, ja toisesta sain välittömästi inspiraation yhden sivun sarjaan. Tussaan sitä nyt jo.

4.5.2014

Siellä on jo! Onpahan huima parannus Mars-sarjakuvaan verrattuna. Eniten olen ylpeä ykkösruudun pilvistä (katsoin pilvivalokuvasta mallia ja sitten vain rupesin vetelemään) sekä kakkosruudun autosta (kaarapornoa). Kiva kun on oma leluautokokoelma, siinä on parasta mahdollista referenssiä. Mallina minulla oli Renault Scenic, mutta modifioin sitä pidentämällä takaosaa. Auton kauhistunut ilme oli ihan sen tussaamisen aikana syntynyt älynväläys - äkkiä vain korjasin tussiviivaa ja siitä jatkoin eteenpäin samaan malliin viimeiseen ruutuun asti. Photarilla sitten poistin virheviivat.

Pahus, yhdestä ruudusta unohtui auton sivupeilit. Olkoon tuossa noin, pitää lisätä ne ennen kuin laitan työn kotisivuilleni.

6.5.2014

Jospa kirjoittaisin nyt pääni tyhjäksi kaikista niistä ajatuksista, jotka viime aikoina ovat päässäni pyörineet. Ei näillä kommenteillani välttämättä aina ole mitään todellisuuspohjaa, kunhan ajattelen liikaa, vääriä ja turhia asioita välillä. Tai sitten ajatukseni osuvat nappiin, en ole varma...

Olen ollut niin tänään kuin eilenkin hyvällä tuulella tehtyäni elämäni helkkari vieköön onnistuneimman sarjiksen - sen lastenlaulu-autokaahailusarjiksen jonka mielestäni väritin niin onnistuneesti Photarilla ja vielä postasin Kvaak-foorumille. Olen 39. Olen aina ollut varma siitä, että sisälläni piileskelee erinomainen sarjakuvantekijä, mutta koskaan en ole onnistunut hyödyntämään täyttä potentiaaliani. Jotenkin on mennyt homma aina puolivillaiseksi. Koko elämäni olen yrittänyt epätoivoisesti tehdä sarjakuvaa, jonka voisi sellaisenaan painaa albumiksi tai sanomalehteen, eikä se erottuisi ikävällä tavalla ammatikseen sarjakuvia piirtävien hengentuotteiden joukosta. En ole kuitenkaan koskaan saanut hommaa klikkaamaan. Aina on jokin osa-alue mennyt metsään. Amatöörimäisyys on paistanut lopputuloksesta liiaksi läpi. Nyt tein tuon sivun sarjiksen, ja olin ihan rehellisesti sanottuna ällikällä lyöty lopputuloksen nähdessäni. Minun on koko ajan pakko vilkuilla tuota sivun sarjaa ja ihastella jälkeä, värejä, Photari-efektejä, humoristisia yksityiskohtia ja kerrontaa. Koskaan en ole ollut näin ylpeä yhdestäkään sarjakuvastani. Olen siitä jopa ylpeämpi kuin Naavametsäläis-sarjiksistani. Kyllä vain. Mietin koko ajan, monenkohan Kvaakilaisen leuat kolahtivat lattiaan tai pöytään sen nähdessään. Varsinkin, kun muistavat sen viime kuun Mars-sarjiksen, joka jätti aika paljon toivomisen varaa.

Joudun odottamaan kuun loppuun asti - yli kolme viikkoa - ennen kuin saan palautetta viimeisimmästäni, mutta yritän odotella kärsivällisesti. Joku ehkä pitää tuon sarjakuvan värejä liian räikeinä, joku ehkä löytää siitä kosolti asia- ja muita virheitä, en tiedä. Se jää nähtäväksi. Minä kuitenkin tunnen että alan vihdoinkin löytää sen tatsin jota olen 1980-luvulta asti yrittänyt tavoittaa. Tunnen sisimmässäni, etten ole teknisesti hyvä piirtäjä. Piirrosjälkeni on aina sen oloista, että yritys hyvä kymmenen, mutta ei toimi, koska käteni ei pysty vetämään sellaista viivaa, että lopputulos olisi hyvä replikaatio siitä mitä sen on tarkoitus esittää. Nyt kun näin, mitä värit tekivät alkuperäiselle mustavalkoiselle eli värittämättömälle viivapiirrosoriginaalille - joka suoraan sanottuna oli karmea - tajuan, että piirrokseni tarvitsevat ehdottomasti laadukkaan värityksen tuekseen, jotta lopputulos toimisi.

En minä ole mustavalkopiirtäjä. Minä olen väripiirtäjä. Nyt tajuan sen. Värittämään ryhtyminen oli minulle korkea kynnys, niin korkea, että vasta nyt uskalsin ylittää sen. Ja se näyttää kannattaneen. Se kehityksen vauhti! En tiedä teenkö enää koskaan mustavalkoista sarjakuvaa. Ehkä väritän tästä lähtien kaiken mitä piirrän, hion Photari- ja väritystaitoni äärimmilleen kyetäkseni tekemään ammattimaisen näköistä sarjakuvaa.

Viime aikoina olen miettinyt rooliani avustavana toimittajana Kvaakissa. Eräs antoi minulle tehtävän kirjoittaa artikkeli Valhall-sarjakuvasta. Olen vähän saanut aloitettua sitä. Olen lukenut kolme ensimmäistä tarinaa ja kirjoittanut muutamia äärimmäisen kökköjä lauseita jokaisesta. Se oli maaliskuussa. Tämän jälkeen projekti on seissyt.

En minä ole kirjoittaja vaikka osaankin kirjoittaa. Olen piirtäjä. Haluan tehdä sarjakuvaa, en kirjoittaa siitä. Olen viime aikoina idlannut Kvaakin sisällöntuottajan hommissa, eli en ole ottanut uusia sarjakuvia arvosteltavikseni, koska sellainen söisi aikaa Valhall-artikkelin kirjoittamiselta. Mutta kun en ole pystynyt heittäytymään sen artikkelin pariin, en ole saanut tehtyä muutakaan sisältöä Kvaakiin, ja poden siitä huonoa omaatuntoa. Kvaakin sisällöntuotanto on onneksi vapaata hommaa. Kukaan ei painosta eikä valita ellei tee mitään. Onneksi, muuten olisin jo saanut haukkuja laiskuudesta. Viimeaikaiset sarjakuva-arvosteluni ovat uhanneet jäädä tyngiksi, koska minulla on ollut vaikeuksia puristaa itsestäni ulos varsinaista arvostelevaa palautetta. Kukaan ei ole juuri moittinut minua siitä, mutta minä olen tuntenut sen ja miettinyt, onko arvosteleminen lainkaan minun heiniäni.

Olen halunnut pitää lupaukseni siitä, etten ala tehdä neljättä Naavametsäläis-tarinaa ennen kuin Valhall-artikkeli on valmis. Mutta koska en ole jaksanut jatkaa sen artikkelin parissa, on "Yö kätkee suojaansa" -projektikin jäissä. Tarina pyörii päässäni koko ajan ja haluan sen ulos sieltä. Haluan kertoa Uuvakan elämäntarinan. Haluan kertoa miten hänestä tuli metsänhenki. Haluan jatkaa Kriitus-Jupunius-Ulvio -kolmiodraamaa, jonka jätin nupuilleen "Mutatoituneessa metsässä". Ja haluan koko hoidon kylpevän upeissa väreissä!

Näiden murhemietteiden keskellä olen innoissani, sillä vaikuttaa siltä että väreissä on ratkaisu sarjakuvan tekemiseen liittyviin ongelmiini. Tuo lastenlaulusarjis antaa lupauksia tästä, mutta vielä pitäisi saada aikaiseksi muutama yhtä onnistunut värityö ennen kuin uskallan olla varma asiasta.

(Helvetti, tämä oli erittäin tärkeä vuodatus minulle, ja sitten teknisten tyrimisteni takia jouduin kirjoittamaan tuon äskeisen tekstin kokonaan uusiksi omasta päästäni. Vuodatussivulla 14 tuli 60.000 merkkiä täyteen eikä tuo teksti enää mahtunut sinne. Piti luoda uusi sivu. Siinä soheltaessani onnistuin sulkemaan koko nettiselaimen ja kerran kirjoittamani teksti katosi sen sileän tien. Ei tullut tekstistä yhtä hienoa enää toisella kerralla, mutta pointit tulivat kai selviksi.)