2.12.2012 - 3.12.2012 - Itsetilitystä

2.12.2012

Elämäkerrassani koetin mahdollisimman hienovaraisesti vihjaista, että syytän isäpuoltani siitä, että minusta tuli joskus 1987 paikkeilla niin sulkeutunut ja hiljainen (en halunnut ilmaista asiaa suoraan, jos vaikka vanhempani joskus lukisivat teostani ja suuttuisivat syytöksistäni). Tai pikemminkin syytän sitä rajua shokkia jonka koin, kun muutin isäpuolen ja hänen tyttäriensä luokse - aivan erilaiseen maailmaan kuin mihin olin Kavallintiellä, synnyinkodissani, tottunut. Reagoin tähän sulkeutumalla vähitellen turvaan omaan maailmaani. Ympäröivä maailma oli käynyt liian vaikeaksi kestää.

Vieläkin tästä ajasta on jälkiä jäljellä. Sosiaaliset taitoni kohtaavat joskus rajansa. Huomaan joissakin tietyissä tilanteissa, että minun pitäisi nyt kertoa jotain toiselle ihmiselle tai kysyä jotain, mutten saa mitään ulos. Tuskalliseltahan se tuntuu.

Minua inhottaa, jos toinen huomauttaa siitä miten hiljainen olen. Omasta mielestäni saatan puhua juuri silloin paljon, tai ainakin enemmän kuin normaalisti, mutta silti olen toisen mielestä hirveän vähäpuheinen. Siitä asiasta en halua kuulla huomautuksia. Tekee mieli sanoa toiselle, että turpa kiinni tuosta asiasta. Vaikka olen vähäpuheinen, en ole sulkeutunut (enää). Puhun kun on asiaa, enkä höpöttele. En edes pidä ihmisistä jotka puhuvat paljon. Minulle ovat teot tärkeämpiä kuin sanat. Joskus mielessäni jopa käy ajatus, että ihminen joka jotain asiaa tehdessään puhuu taukoamatta kyseisestä asiasta ei itseasiassa ole niin kauhean fiksu, kun taas viisas ihminen ei tarvitse sanoja jotain tehdessään, koska hänelle se asia on niin päivänselvä että sanat ovat vain turhia.

Eletyt vuodet ikävine kokemuksineen ovat saaneet minut luomaan ympärilleni kovan, paksun, suojaavan kuoren joka peittää herkän, tunteellisen, lämpöisen sisimpäni. Oikeasti olen mitä isoimman ja kultaisimman sydämen omaava ihminen, mutta ympäröivä maailma on kohdellut minua tavalla joka on pakottanut minut kätkemään todellisen persoonani kylmän ulkokuoren alle. En tiedä onko kukaan tapaamani ihminen osannut nähdä tämän kuoren lävitse. Ainakaan kukaan ei ole ääneen arvioinut minua. Sisimmässäni toivon, että tapaisin joskus jonkun joka vaistoaisi pehmeän sisustan kovan kuoren sisällä.

Jokin aika sitten tapasin taas Harrin. Hän kertoi lukeneensa elämäkertani, kuten myös joku muu... hänen poikansako...? Vai kenestä muusta hän puhui? Vuodatin kyyneliä liikutuksesta. Joku on lukenut "Sukuni viimeisen" ja vieläpä kertoo siitä minulle! Joku tuntee minut nyt läpikotaisin. Se tuntuu niin hyvältä.

Vuodet ovat syöneet pois huumorini. Ennen lauoin koko ajan mielessäni purevia, osuvan hauskoja kommentteja asioista jotka näin tai kuulin ympärilläni. Enää ei irtoa. Olen kadottanut huumorini. Minusta on tullut totinen. Jos ennen ajattelinkin, että voisin olla hyvä elokuvakoomikko, niin enää en ajattele niin.

3.12.2012

Työelämä on nöyristänyt minua liikaa. Viime perjantaina tuntui että puolet kaikesta mitä tein meni pieleen, mutta silti en kokenut sitä epäonnenpäivänä. Sain kuitenkin kaiken tehdyksi, ja koska teen työtä täysin itsenäisesti, ei kukaan huomannut mitään eikä kenenkään tarvitse tietää. Eivät mokailuni edes tuntuneet missään. Muutaman tunnin kuluttua olen kotona missä on lämmintä ja mukavaa, voin syödä vatsani täyteen ja viihdyttää itseäni tietokoneen parissa. Jollakulla muulla olisivat menneet voimat ja hermot, mutta minä olin täysin tyyni. Vaikka ulkona oli paha talvimyrsky ja liikenne sekaisin.

Toisaalta taas olen kokenut paljon tilanteita, jolloin minun olisi pitänyt valittaa huonoista oloista, mutten viitsinyt. Olen liian tottunut jatkuvaan pieneen kärsimiseen. En kehtaa korottaa ääntäni ja vaatia parempaa. Tämä on seurausta liian monista nöyryytyksistä ja epäonnistumisista työelämässä. Myös liian monista tapauksista, joissa olen epävarmuuteni takia tehnyt asioita vaikeimman kautta, joutunut rehkimään vähän turhaankin, mutta lopulta saanut kuitenkin kaiken asianmukaisesti tehdyksi ja oppinut että asiat kyllä hoituvat aina lopulta vaikkei niitä tekisi kätevimmällä mahdollisella tavalla.

Olen liian kiltti ja nöyrä. Olen aina ollut - jo lapsena - mutta elämänkokemukset ovat korottaneet nämä ominaisuuteni kymmenenteen potenssiin. Kiltteyttä ja nöyryyttä on kertynyt minuun liikaa. Kärsin hiljaa, koska olen niin tottunut siihen ettei se enää edes tunnu missään.