2.2.2010
Tänään oli kolmas ja toistaiseksi viimeinen käynti hammaslääkärillä. Tänään paikattiin vielä yksi reikä ennen kuin käytiin vasemmanpuoleisten viisaudenhampaiden kimppuun. Puudutuksen ansiosta ei sattunut, vaikka välillä kovassa käsittelyssä pelkäsin että suuni repeää, kun lekuri kiskoi huuliani kohti korvia. Alahammas olikin todella sinnikäs äitee, mutta ylähammas seurasi kiltisti esimerkkiä ja lensi pesästään ilman pullikointia. Nyt on sitten syötävä penisilliiniä ja särkylääkettä kolmesti päivässä, tyhjään mahaan. Ensimmäinen kerta ties kuinka moneen vuoteen kun joudun syömään mitään lääkkeitä, mutta eiköhän tämä uusi aluevaltaus onnistu. Ainoaksi ongelmaksi jää, miten saan sovitettua epäsäännölliset työajat, niistä johtuvat epäsäännölliset syömiset ja nukkumiset sekä lääkkeiden kulauttamiset yhteen. No, onneksi kuuri ei kestä kuin joitakin päiviä. Tonnin lasku tuli koko operaatiosta.
Oikeanpuoleiset viisaudenhampaat poistetaan vasta ensi vuoden tammikuussa. Kuinka jaksan odottaa, heh heh.
8.2.2010
Aika hyvin pärjätty poistettujen hampaiden kanssa. Kyllä ikenet vähän vihoittelevat, mutta olen ottanut pari tablettia aina kun silloin on tuntunut, ja sitten tuntuu hyvältä. En tosin ole ottanut pillereitä niin usein kuin lääkäri on määrännyt. Vähän hankalaa olisikin kun päivärytmit ovat kolmivuorotyöläisellä sekavat. Turvotusta ei ole esiintynyt, pahin harmi on ollut se, että hampaista on jäänyt muistoksi isot kuopat, joihin aina jää ruokapaloja. Niitä joutuu sitten kaivelemaan kielellä ja pinseteillä, ettei aiheudu tulehduksia. Olen nyt viime päivinä vältellytkin esim. ylenpalttista pähkinöiden ja porkkanoiden rouskuttamista, ja laittanut suuhun vain pieniä määriä ruokaa kerrallaan, jota olen sitten pureksinut vain oikean puolen poskihampailla. Näin olen välttänyt ruoan kulkeutumisen ienkuoppiin. Montakohan päivää kestää ennen kuin kuopat ovat menneet umpeen tai madaltuneet tai mitä niille nyt sitten tapahtuukaan? Sen aika vain näyttää.
12.2.2010
Kotoa töihin ja töistä kotiin kävely käy hyvin jokapäiväisestä reippailusta, kun muuten olen entistäkin pahempi kotihiiri. Olen kävellyt (ja pyöräillyt) tähän mennessä enemmän kuin useimmat koko elämänsä aikana, ja kävelen nopeasti. Niin nopeasti, että kaupungilla ollessani muut ihmiset ovat vain tielläni. Tekee mieli huutaa, että pois tieltä kun jyrä tulee. Varmaan löytyy parempikin tapa mennä kotiin töistä, kävellä Ilmalan asemalle ja junalla kotiin, mutta tämä nykyinen tapani tuntuu minusta nyt mielekkäältä. Minä olen monimutkainen luonne, haluan aina tehdä asiat oman pääni mukaan, vaikka tapani olisikin epäkäytännöllinen. Kaiken huippu on se, että jos haluan lähteä töistä kaupungille, kävelen ensin Huopalahden asemalle, ja sieltä otan junan Helsinkiin. Älkää naurako, tämä tapa tuntuu minusta nyt mielekkäimmältä. Jos jokin asia tehdään mielestäni hankalammaksi, etsin vaihtoehtoisen keinon ja jos se tuntuu hyvältä, otan sen tavakseni. Ilmalan asemalle kävely työpaikalta on nyt tehty mielestäni hankalammaksi, kun raiteidenylityspaikka on poistettu eikä enää saisi kävellä raiteiden poikki. Tai onhan siellä vissiin jotkut väliaikaiset ylityspaikat, mutta otetaanko nekin pois jossain vaiheessa? Kaikki taitavat mennä edelleen sieltä, paitsi minä.
En ole muutenkaan tehnyt juttuja aina kätevimmällä mahdollisella tavalla. Siitä olen joskus saanut kuulla huomautuksia. Minusta lopputulos on kuitenkin menetelmiä tärkeämpi.
Ikeneni eivät vihoittele enää. Puolet lääkkeistäni ovat vielä jäljellä. Säästän ensi vuoden tammikuuhun, kun loput viisaudenhampaani otetaan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti